Otteluanalyysit

Keskustelua Martti Iivosen kanssa

Martti ”Ipa” Iivonen on yksi keskeisistä vaikuttajistani sekä esikuvistani. Hänen loputon uteliaisuutensa ja nöyryytensä oppimisen polulla on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Sekä valmennustiedon – että muutenkin elämänviisauden jakaminen ja kartuttaminen on hänelle sydämenasia.

Siksi oli myös suuria kunnia saada Martti vieraaksi mukaan ohjelmaan keskustelemaan valmennuksesta.

Keskustelua tallentui kahden jakson verran (Valmennuksen ydinkysymymykset ja Taidon opettaminen) ja molemmat osat ovat nyt kuunneltavissa täältä.

Keskustelu jatkukoon!

Mainokset
Normaali
Otteluanalyysit

Hiljaisuus on ohi

Seinä kolmannelle päättää varsin pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden ja palaa ääneen podcastien muodossa. Tulevaisuudessa julkaistaan myös kirjoituksia, joskin äänitallenteet tulevat olemaan keskeisessä osassa sivuston uudessa tulemisessa.

Sekä kirjoitusten että podcastien aihepiirit tulevat liikkumaan yhä tuttuun tapaan otteluanalyysin, valmennuksen sekä laajemminkin jalkapallokulttuurin parissa. Vieraat ovat keskeisessä osassa podcastien sisältöjä ja luvassa onkin mielenkiintoinen kattaus tuttuja ja entuudestaan hieman tuntemattomampia jalkapalloihmisiä ja lajivaikuttajia.

Historian ensimmäisessä Seinä kolmannelle- podcastissa vieraana on valmentaja ja Veikkausliigaekspertti Mikko Viitsalo, jonka kanssa käymme läpi Veikkausliigan ensimmäisten kierrosten antia sekä analysoimme keskiviikkona 18.4 pelatun SJK-HJK- ottelun. Mukana myös puhetta mm. SJK:stä, Toni Koskelasta sekä pitkän pre-seasonin mukanaan tuomista mahdollisuuksista.

Kuuntele ensimmäinen podcasti täältä!

Normaali
Elämä, Valmennus

La Lista

Monen suomalaisen valmentajan kohdalla tulee jossain vaiheessa elämää ajankohtaiseksi, jopa pakkomielteiseksi, halu lähteä kokeilemaan valmentamista ulkomailla. Tällä hetkellä ulkomailla valmentaakin jo muutamia suomalaisia – lähinnä junioritasolla.

Ulkomaille lähteminen ei varmasti ole edellytys millekään, mutta voisin oman kokemukseni perusteella sanoa sen olevan hyvin tarpeellista kaikille, jotka pohtivat omia arvojaan ja suhdettaan elämään, valmentamiseen tai oikeastaan mihin vain.

Ollessaan hetkenkin pois omasta sosiaalisesta turvaympäristöstään, pääsee ihminen kiinni omaan itseensä: mitkä asiat ovat loppujen lopuksi niitä tärkeimpiä.

Jottei tämä(kään) teksti menisi kuitenkaan liian henkeväksi, olen laatinut pienen listan muutamista omasta mielestäni tärkeistä pointeista, joita ulkomaille halajavien valmentajien tulisi ennen lähtöään tiedostaa. Tämä lista käy samalla myös lyhyenä oppimääränä ulkomailla toimivan suomalaisen valmentajan arjesta.

1. Talous

En halua olla ilonpilaaja, mutta valitettavasti tästä kohdasta ei pääse eroon ulkomaillakaan. Fakta on kuitenkin se, että rahaa tarvitaan myös ulkomailla ja kohdemaasta riippumatta sitä harvoin maksetaan ainakaan enempää kuin Suomessa – ainakaan juniorivalmentajille.

Jos olen täysin rehellinen, en olisi voinut ikinä lähteä ulkomaille valmentamaan ilman aikaisempia säästöjä: tein vuosia kahta työtä luokanopettajana sekä valmentajana ja laitoin rahaa säästöön tätä mahdollisuutta varten.

Ainakaan Milanossa ei juniorijalkapallossa raha liiku: suurimpien seurojen (AC Milan, FC Internazionale) akatemiat maksavat varmasti valmentajilleen korvauksia ja osa heistä on täysipäiväisiä, mutta voisin arvailla ettei heidänkään palkat ole lähelläkään sitä mitä esimerkiksi Suomessa maksetaan esimerkiksi junioripäälliköille. Otettakoon kuitenkin huomioon, että koulutetun luokanopettajankin palkka on täällä vain noin 1200 euroa kuukaudessa.

Seurani Accademia Internazionale Calcio pyörittää useiden satojen tuhansien liikevaihtoa, mutta valmentajan korvauksia ei makseta ja jopa heidän varusteetkin kerätään pois kauden päätteeksi (vaikka kuulemma nekin seura saa ilmaiseksi Internazionalen sponsorisopimuksen kautta). Kyllä, juniorijalkapallo on täällä bisnestä.

Valmennustyöstäni Arsenalin jalkapallokoulussa (Arsenal Soccer Schools) maksetaan korvausta tunnin mukaan ja erityisistä leiripäivistä sekä seuravierailuista voi saada jopa 50-80 euroa päivässä, mikä on täällä jo iso raha. Näin muutaman päivän mittaisista vierailusta voi saada siis jo ihan hyvin tilin. Lisäksi kaikki kustannukset katetaan koko matkan ajalta.

Tämä on ollut minulle myös hieno mahdollisuus kiertää maata ilmaiseksi: olen ollut töissä muun muassa Veneton alueella, Parmassa, Firenzessä sekä Bolognassa.

Pelkällä valmennustyöllä ei kuitenkaan siis elä. Sen kylkeen on kehitettävä esimerkiksi kaikenlaista mahdollista freelancer- hommaa. Itse olen kirjoittanut säännöllisesti muun muassa otteluanalyysejä suomalaiselle nettimedialle sekä tehnyt jotain muita pieniä sisällöntuottamiseen liittyviä tilaustöitä.

Ensimmäiset kuukaudet täällä menivät lähes kokonaan ilman tuloja, mutta vuodenvaihteen jälkeen olen parhaimmillani päässyt lähelle 800 euron kuukausituloja, kun on osunut tarpeeksi paljon hommia samalla kuukaudelle. Kun otetaan huomioon, että asunnon vuokra on 700 euroa kuussa (noin 4 km Milanon keskustasta, kalustettu asunto), ei ilman säästöjä olisi elämisestä täällä tullut juuri mitään.

Olen toki jakanut elämisen kustannuksia rakkaan avovaimoni kanssa, joka myös rahoittaa elämisensä täällä kotimaahan tehtävällä freelancer- työllä. Joten jos tällainen kuvio on mahdollinen, helpottaa maksujen jakaminen taloudellista painetta huomattavasti.

Yksi vaihtoehto ulkomailla valmentamisen rahoittamiseen on tietenkin paikalliseen palkkatyöhön meneminen. Hain täältä aluksi myös opettajan hommia kansainvälisestä koulusta, mutta pyyntö haastatteluun tuli vasta keväällä ja silloin puhuttiin jo lukuvuodesta 2017-2018.

Itselle isoin asia koko lähtemisessä oli kuitenkin ylipäätään se, että pääsisin keskittymään pelkästään jalkapalloon. Olisi ollut kuitenkin eri homma, jos olisi painanut jossain konttorilla 9-17 ja sieltä sitten harjoituksiin. Se tuli jo nähtyä Suomessa.

Mutta lähtö ulkomaille ilman säästöjäkin on siis mahdollista, jos on valmis tekemään todella paljon töitä – varsinkin jalkapallon ulkopuolella. Täten suosittelen edes pienen säästöpotin haalimista ennen koneeseen nousemista.

2. Kieli

Kohdemaasta riippumatta on äärimmäisen tärkeää osata kieltä – edes jonkun verran. Varsinkin Italian kaltaisessa maassa ei voi olettaa, että englannin kielellä tulisi pärjäämään tilanteessa kuin tilanteessa. Varsinkin italialainen jalkapallomaailma on hyvin vanhoillinen ja hyvin italialainen – kieltä ja toimintakulttuuriaan myöten.

Kieltä tai sen osaamisen tasoa ei kannata kuitenkaan pelätä. Ainakin italialaiset ovat hyvin huomaavaisia ja pyrkivät auttamaan kyllä parhaansa mukaan. Mitään erityiskohtelua ei siltä pidä odottaa: minua on kohdeltu täysin samalla tapaa kuin kaikkia muitakin valmentajia – ei poikkeuksia.

Esimerkiksi kaikki viestintä (whatsapp, sähköposti) seuran toimesta on ollut vain italiaksi eikä valmentajistakaan juuri kukaan puhu englantia. Unohtamatta tietenkään itse pelaajia: valmennuskieli on luonnollisesti italia.  Ilman edes auttavaa kielitaitoa ei täällä olisi voinut valmentaa päivääkään.

Kohdemaan kielen ainakin osittainen hallitseminen on siis välttämätöntä. Mutta se ei ole este lähtemiselle.

Itse aloitin italian kielen opiskelun täysin nollista pari kuukautta sen jälkeen, kun oli tullut 30 vuotta mittariin. Kaikki on siis hyvinkin mahdollista.

Jos esimerkiksi haluaa lähteä Italiaan, niin ei muuta kuin ilmoittautumaan vaan esimerkiksi kansalaisopiston järjestämälle kielikurssille vaikkapa vuodeksi tai pariksi (itse kävin kolme kautta) ja samalla säästämään pientä lähtöpottia. Itselleni ainakin tuo kielikurssille meno oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä.

3. Aktiivisuus

Oma aktiivisuus on oikeastaan vielä talouttakin tärkeämpi asia. Ilman sitä ei tapahdu tasan yhtään mitään. Viestien lähettämiseen kannattaa panostaa huolella ja kirjoittaa yksi hyvä pohja, jota sitten pamputtaa menemään joka paikkaan. Viestiä viestin perään ja jos mitään ei kuulu, niin sitten lisää uusia viestejä.

Kaikkia mitä ihmeellisimpiä kontakteja kannattaa käyttää ja joskus apu saattaa löytyä yllättävänkin läheltä. Itsekin sain asunnon järjestettyä lopulta vanhan, Suomessa asuvan ystäväni kautta, vaikka olin sitä ennemmin ollut yhteydessä jo kaukaisempiinkin tuttuihin ulkomailla.

Seurojen suhteen on aika vaikea toimia ilman kontakteja. Toisin kuin Suomessa, täällä Italiassa suhtaudutaan aluksi hyvin epäilevästi kaikkea kohtaan ja edes vastauksen saaminen sähköpostiin voi olla vaikeaa. Vaikka tarvittavat tutkinnot on hankittu ja valmennuskokemustakin olisi varmasti riittävästi, seurat ovat kokemukseni mukaan hyvin varautuneita ulkopuolelta tulevia kohtaan.

Myöhemmin olen huomannut, että italialaiset ovat ylipäätäänsä hyvin varovaisia esimerkiksi uusien ajatusten sekä toimintatapojen suhteen ja näyttäisivät suhtautuvan kaikkeen uuteen hieman pelonsekaisin epäilyksin. Tässä kohtaa kannattaa siis olla kärsivällinen.

Matkaan kannattaa silti ehdottomasti lähteä, vaikkei konkreettisesti vielä olisikaan nimiä valmennussopimuksessa. Junioreiden osalta kausi alkaa Italiassa syyskuun alussa ja joukkueiden tilanteet valmentajien suhteen saattavat olla hyvinkin auki vielä muutamia viikkoja ennen aloitusta. Myös tämän jälkeenkin löytyy vielä varmasti vapaita valmennuspaikkoja – varsinkin jos omat vaatimukset eivät ole liian korkealla.

Itsellä oli reissuun lähtiessä vain viestien vaihtoa Arsenalin jalkapallokoulun suuntaan – ei muuta virallista. Iseasiassa sain lentokentällä noin tunti ennen koneen lähtöä sain viestiini vastauksen, jossa minut pyydettiin haastatteluun Accademia Internazionaleen.

Haastattelu pidettiin jo samalla viikolla ja tieto valmennuspestistä ilmoitettiin muutama päivä myöhemmin. Arsenalin jalkapallokoulun suhteen tilanne oli huomattavasti monimutkaisempi, sillä heillä oli jo valmentajat tulevaksi kaudeksi.

Olin kuitenkin sitkeä (jotkut voisi sanoa tyhmäksikin) ja jäin roikkumaan avustajaksi harjoituksiin kahdesti viikossa ilman korvausta syys-joulukuun väliseksi ajaksi. Vakuutin ilmeisesti (ainakin asenteellani) pomoni, joka päätyi palkkaamaan minut vakituisesti vuodenvaihteen jälkeen. Peräänantamattomuus palkittiin – jälleen.

Neuvoksi lähtijöille antaisin, että seuran kartoittamiseen kannattaa suhtautua sopivalla realismilla: ilman kontakteja on hyvin vaikeaa päästä mukaan edes sen tasoiseen toimintaan, johon Suomessa olisi tottunut. (Jos kyseessä esimerkiksi hyvässä kotimaisessa joukkueessa toiminut valmentaja.)

Itsellä oli ehkä juuri tässä kohtaa se vaikein paikka henkisesti, kun valmentaminen Italiassa ei ollutkaan sitä mitä olin alkuun kuvitellut: pitkät taktiset keskustelut ja teknisten nyanssien hiominen vaihtuivat nopeasti hyvin vaihtelevalla treeni-innolla harjoittelevien keskitasoa heikompien pelaajien valmentamiseen.

Mutta opetus oli silti valtava ja korosti sitä tosiasiaa, kuinka vaikeaa valmentajana eteneminen ulkomailla on – varsinkin Italiassa ja varsinkin ilman kontakteja.

Vaatii vuosien työn nousta hiljalleen arvoasteikossa ylöspäin eikä aikaisemmilla saavutuksilla (varsinkaan Suomessa) ole juurikaan painoarvoa Italian kaltaisessa jalkapallomaassa, kun kyse on uusien valmentajien rekrytoinnista.

Eli matkaan kannattaa lähteä avoimin mielin sekä sillä ajatuksella, että kaikki on mahdollista ja mitä vaan voi tapahtua – valmennuksellisesti sekä hyvässä että pahassa.

Kuten eräs hyvä ystäväni minulle puhelimessa lähtöni jälkeen totesikin: ”kaikesta mitä siellä tapahtuu, on sinulle hyötyä”. Hän ei voisi ollut olla enemmän oikeassa.

4. Asuminen

Ainakin itselle tärkeää oli saada asuntoasiat ensin kuntoon ja vasta sitten varmistua lähdöstä. Kunkin henkilön omasta luonteesta riippuu miten matkaan lähtee, muttei ainakaan itselle toimi järjestely, jossa asuntoa alettaisiin katsoa vasta kohteessa. Ei sopisi neuroottiselle luonteelleni.

Asunto järjestyi siis hyvän ystäväni kautta pari kuukautta ennen lähtöä ja tämä oli todella suuri helpotus sekä siunaus. Sijainti oli täydellinen ja asunnon kunto loistava. Tässäkin kohtaa olin hyvin onnekas.

Vapailta markkinoilta asunnon hankkiminen olisi ollut todella paljon monimutkaisempaa ja ainakin Italiassa asunnon vuokraamiseen liittyy myös jonkun verran byrokratiaa: henkilökohtaista veronumeroa (codice fiscalea) tarvitaan monen muun asian lisäksi tässäkin ja paikallisen pankkitilin hankkiminen on myös välttämätöntä asunnon vuokraamiseksi. Molemmat näistä eivät ole silti mitään normaalia virastokäyntiä kummempia seikkoja. (Ainakin codicen fiscalen hankkiminen meni kätevästi.)

Oma asunto Suomessa meni vuokralle, joten tämä kuvio kannattaa myös miettiä kuntoon varsinkin, jos kyseessä on jo vähän kokeneempi valmentaja, jolla tällainen tilanne on. Vuokra-asunnoista varmaan pääsee varsin helpostikin (ainakin pääkaupunkiseudulla) eroon.

Pääasia on kuitenkin se, ettei tällaisista käytännön järjestelyistä pidä tehdä kynnyskysymystä: jos halua ja aktiivisuutta on, kaikki asiat kyllä lopulta järjestyvät – tavalla tai toisella. Ja joskus – kun aika näyttäsi olevan oikea – asiat saattavat järjestyä hyvinkin jouheasti lyhyelläkin aikavälillä.

5. Toimintakulttuuri

Kaikki aikaisemmin edellä mainitsemani kohdat – talous, kieli, aktiivisuus ja asuminen ovat hyvin työstettävissä jo etukäteen – hyvissä ajoin ennen seikkailun alkamista. Listan viimeinen kohta, toimintakulttuuri, sen sijaan on hyvin kompleksinen asia, johon ei voi tutustua muutoin kuin elämällä paikan päällä – syvällä sen ytimessä.

Vaikka stereotypioita eri kansallisuuksien toimintatavoista voidaan toistella loputtomiin, on yksi asia varma: kun mennään kotimaisen toimintaympäristön ulkopuolelle, vieraan maan kansalliseen toimintakulttuuriin – ja vieläpä niinkin spesifin ja syvän kuin esimerkiksi italialaisen jalkapallokulttuurin ytimeen, ei vierasta toimintakulttuuria voi täysin ymmärtää muutoin kuin kymmeniä vuosia siihen paikan päällä paneutumalla.

Miksi Interin kannattajat istuvat hiljaa stadionilla ennen kotiotteluaan Empolia vastaan ja räjähtävät yhtäkkiä täyteen huutoon valkoisia nenäliinoja heilutellen ja kiroten Juventuksen alimpaan helvettiin? Miksi he jatkavat useita minuutteja välittämättä siitä mitä kentällä tapahtuu tässä ja nyt täysin toista vastustajaa vastaan?

Tai miksi San Sirolla AC Milanin kannattajapääty curva sud, omistaa hetken ja upeasti kirjaillun lakanan (”etelä kunnioittaa Tottia”) vastustaja AS Roman Francesco Tottille, vaikka oma joukkue on 2-0 häviöllä ja kulkemassa vääjäämättömästi kohti tappiota?

Ja miksi siitä kolme päivää aikaisemmin suomalaiselle juniorivalmentajalle ilmoitettiin yllättäen ja pikaisesti whatsapp-viestillä, että tämän joukkue pelaisi huomenna yhden ottelun?

Ja miksi hänelle selviää myöntävän vastauksen jälkeen, että tämä kyseinen ottelu onkin osa turnausta, joka on alkanut jo kaksi viikkoa sitten ja alkuperäisen suunnitelman mukaan siellä oli määrä pelata saman seuran toinen ryhmä?

Selviää, että tämä alkuperäinen ryhmä onkin pelannut jo kaksi ottelua häviten molemmat menettäen näin jatkomahdollisuutensa turnauksessa.

Selviää myös, että tämän toisen ryhmän valmentaja oli kypsynyt kyseisen turnauksen huonoihin järjestelyihin (aikataulut myöhässä, suihkusta kylmää vettä), poistunut pelipaikalta aikailematta ja kieltäynyt samantien myös menemästä jatkossa enää kyseiseen turnaukseen.

Siksi suomalaisen valmentajan joukkue lähetettiin pelaamaan tuo yksi merkityksetön ottelu perjantai-iltana. Merkityksetön ottelu, joka alkoi reilut 20 minuuttia myöhässä järjestäjien ottaessa rauhassa birraa kauniissa ilta-auringossa.

Joku voisi sanoa, että tätä suomalaista valmentajaa laitettiin tilanteessa laittoman halvalla. Mutta todellisuudessa näin sanova ei vain ymmärrä kompleksista kulttuuria tilanteen taustalla: tottakai suomalainen laitetaan sinne – hän ei tiedä eikä tunne paikkoja eikä varmastikaan ole vielä palvellut seurassa tarpeeksi pitkään välttääkseen tämänkaltaiset whatsapp -viestit.

Italiassa on kunnioitettavaa olla furbo, henkilö, joka ei täytä veroilmoitukseensa kaikkia tuloja, henkilö joka ei laita lappua tuulilasiin aiheuttamastaan pienestä peltikolhusta tai henkilö, joka laittaa toisen tekemään työn mikä muuten olisi jäänyt hänen itsensä tehtäväksi.

Furbon vastakohta – fisso – tekee puolestaan kaiken soimaavan omantuntonsa vakaalla ja vankkumattomalla äänellä – nöyrästi ja kiitoksia keräilemättä. Kuten arvata saattaa, fissolle naureskellaan lempeästi ja häntä pidetään vähän hölmönä.

Ei varmaan tarvitse selittää kumpi äskeisessä esimerkissä esiintynyt suomalaisvalmentaja oli. Niinpä.

Kulttuuria kaikki. Piano, piano – hiljalleen.

Valmentajanne Italiassa

Normaali
Reportaasit, Valmennus

1A GIORNATA

Il campionato:n kevätkierros potkaistiin käyntiin viime viikonloppuna, kun viimeisetkin juniori-ikäluokat aloittivat oman sarjakautensa pitkän joulutauon jälkeen.

Ohessa katsaus italialaiseen juniorijalkapalloon nimenomaan sarjaotteluiden näkökulmasta.

Il campionato

Oma joukkueeni, 2007- syntyneiden poikien Accademia Internazionale Calcio (ryhmä D) pelaa Milanon alueellista sarjaa, jonka kaikki joukkueet sijaitsevat noin 15-20 kilometrin säteen sisällä kaupungin ytimestä.

Meidän ikäluokassa lohkoja on 14, joissa jokaisessa noin 12 joukkuetta. Pelimuotona on 7v7 ja peliaika on jaettu kolmeen 15 minuutin mittaiseen erään.

Erän voitosta saa yhden pisteen ja tasapelistä molemmille joukkueille 1 piste. Otteluissa ei siis lasketa yhteismaaleja vaan ottelun lopputulos määrittyy erissä saavutettujen pisteiden mukaan.

Esimerkiksi sarja-avauksessamme Real Crescenzagoa vastaan hävisimme ensimmäisen erän 0-3, mutta voitimme kaksi seuraavaa maalein 3-0 ja 2-0, joten ottelu päättyi lopulta voittoomme pistein 2-1.

Italian juniorisarjoissa, alle 12- vuotiaiden peleissä, ei varsinaisesti tehdä sarjataulukkoja, vaan ottelutulokset ilmoitetaan liittoon vain sitä varten, että joukkueet voidaan sijoitella seuraavalle sarjakaudelle mahdollisimman tasaisesti.

Idea kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta käytäntö on hyvin erilainen. Nimittäin yleensä seuroilla pelaa sarjoissa monta eri joukkuetta (esimerkiksi meillä 5 eri joukkuetta) ja loppujen lopuksi seurojen junioripäälliköt päättävät jälkikäteen (sarjaohjelmien valmistuttua) mikä joukkue edustaa seuraa missäkin lohkossa. Esimerkiksi minun joukkueeni, ryhmä D, pelaa nyt otteluohjelmassa ryhmän E pelejä.

”Distanza!”

Suomalaiselle valmentajalle suurimpia huomioita on joukkueiden hyvin vaihteleva taso. Tämä varmaankin juuri edellä mainitusta syystä: seurat ovat omatoimisesti vaihdelleet lohkoissa pelaavia ryhmiä ja tasoerot ovat suuria.

Syyskaudella pelasimme ainostaan yhden ottelun, jossa molemmat joukkueet pystyivät pelaamaan haluamaansa jalkapalloa. Muissa otteluissa olimme täysin ylivoimaisia ja kahdessa pelissä meillä ei ollut pelillisesti juuri mitään sanottavaa: vastustajat melkein kävelivät ylitsemme.

Huomionarvoista Suomeen verrattuna on myös pelien kova tempo. Taitotasossa ei ole mielestäni kokonaisuudessa eroja Suomeen, mutta pelaajien omistautuminen otteluissa sekä pelaamisen intensiteetti on huomattavasti korkeammalla tasolla.

Sarjataulukoilla tai niiden varsinaisen merkityksen puuttumisesta (sarjoista ei nousta tai pudota) huolimatta pelaajien voitontahto on erittäin korkea. Tilanteisiin mennään kovaa ja omille annetaan surutta palautetta joko huonosta syötöstä tai löysästä pelaamisesta: ”la madonna!”.

Pelitavallisesti joukkueet eivät juurikaan poikkea suomalaisista juniorijoukkueista.  Lähes kaikki näkemäni 7v7- joukkueet pelaavat 2-3-1- ryhmityksellä ja ovat lähtökohtaisesti pyrkineet pelaamaan maata pitkin maalivahdilta asti. Pelin sekä vastustajan kunnioittamiseen kuuluu, että maalivahdille annetaan riittävä distanza lyhyttä avausta varten. Tästä pelaajat huolehtivat myös itse.

Huomattavaa on myös pelaajien tarve ja halu kuljettaa paljon palloa voimakkaasti eteenpäin ja haastaa vastustajia rohkeasti 1v1- tilanteisiin. Pelien virtaukset ovat hyvin vahvoja ja varsinkin itseäni, enimmäkseen hieman vanhempien junioreiden kanssa useimmiten toimineena, pelien huikea vauhti (lue koheltaminen) ja pallollisen kontrollin puute häiritsevät ajoittain.

Pienen kentän otteluissa (5v5 ja 7v7) ei ole lainkaan tuomareita ja pelaajat pyrkivät sopimaan kiistanalaiset tilanteet keskenään. Valmentajat toimivat epäselvissä tapauksissa lähes poikkeuksetta ehdottoman solidaarisesti eikä oman joukkueen hyötyä ajatella: se ei kuuluu pelin henkeen juniorisarjoissa. Muutamia säätöjä harmailla alueilla olen kuitenkin todistanut, mutta itse ainakin olen ollut todella positiivisesti yllättynyt kuinka hyvin tämä tuomarien poissaolo on toiminut ottelusta toiseen.

Pelipäivä on juhlapäivä

Ylivoimaisesti suurin hienous täällä tähän asti on ollut huomata pelipäivän arvo. Kun pelipäivä koittaa, on se junioreille koko viikon odotetuin kohokohta.

Nähdäkseni ottelutapahtuman suurelle arvolle Italiassa on olemassa kolme keskeistä syytä: voittamisen kulttuuri, tapahtumien vähäinen määrä sekä ottelutapahtuman kulttuuriset tekijät.

Milanon junioritapahtumia (harjoituksia/pelejä/seminaareja) nyt 5 kuukautta nähneenä voidaan harjoittelun metodologian ja juniorivalmennuksen yleisen tason sanoa olevan hyvin lähellä Suomen vastaavaa. Voisinpa melkein rohkeasti väittää, että keskitason ja sitä alempien tasojen juniorijoukkueilla on Suomessa kauttaaltaan laadukkaampaa valmennusta kuin täällä saapasmaassa vastaavan tason joukkueilla.

Mutta yksi iso ero on kuitenkin olemassa:  nimittäin halu voittaa. Voittaa treeneissä, voittaa treenien loppupeleissä, voittaa sarjapeleissä. Oli kyseessä mikä tahansa höntsä niin se halutaan voittaa.

En muista treeneistä yhtään sellaista teema- tai loppupeliä, joka ei olisi päättynyt jonkinlaiseen sekasortoiseen hälinään ja purnaukseen: milloin joku maali oli hylätty epäoikeudenmukaisesti, millon jonkun toisen pelaajan sanottiin rikkoneen jossain maaliin johtaneessa tilanteessa ja niin edelleen. Kaikki haluaisivat olla voittajia eikä häviäjän roolia hyväksytä helposti.

Harvassa ovat olleet myös ne kerrat, kun joku pelaaja ei ole poistunut harjoituskentältä koppiin matkalla itku kurkussa itsekseen noituen ja käsiään levottomasti levitellen: ”ma dai!”

Toinen pelien arvoa nostattava tekijä on tapahtumien vähäinen määrä. Sarjassa pelataan syksyllä ja keväällä yhteensä 20 ottelua, joiden lisäksi – sarjakauden ulkopuolella – muutama turnaus sekä pari harjoitusottelua ennen sarjojen alku.

Sarjakauden aikana ei siis pelata turnauksia, lukuunottamatta jotain pieniä poikkeuksia (esimerkiksi ulkomaisten tai kotimaisten huippujoukkueiden vierailut).

Sarjan syyskierros pelataan perättäisinä viikonloppuina – aina yksi ottelu kerrallaan –  loka- joulukuussa ja kevätkierros samalla periaatteella helmi- huhtikuussa. Jokaiselle joukkueelle tulee yleensä sarjakauden aikana yksi riposo, yhden ottelukierroksen mittainen huilivuoro peleistä, jolloin joukkue pitää joko taukoa kokonaan tai pelaa harjoitusottelun.

Kauden alusta (syyskuun alku) tähän päivään mennessä joukkueeni on pelannut yhteensä 23 ottelua, joista kilpailullisia pelejä on ollut 18 (sarja tai turnaus). Turnausotteluissa pelataan yleensä joko 1×20 minuuttia tai 2×12 minuuttia.

Tapahtumia on varmasti muutenkin vähemmän kuin samantasoisilla suomalaispelaajilla. Seuramme kaikissa 7v7- ikäluokissa (2008, 2007, 2006) harjoitellaan 2 kertaa (á 90min) viikossa. Interin edustusjoukkue (2007) harjoittelee viikossa yhden kerran enemmän.

Viikottainen sarjapeli (3x15min) tuo siis oleellisen lisän viikon harjoitusohjelmaan ja nostaa täten siis myös itse pelitapahtuman arvoa.

Kolmas ja ehkä se kriittisin tekijä pelitapahtuman korkeassa arvostuksessa on sille varatut puitteet ja niitä tukevat kulttuuriset tekijät.

Sarjapelit ovat siis aina yksittäisiä otteluita ja ne pelataan aina joko lauantaina tai sunnuntaina. Meidän kotipelit pelataan aina lauantaisin kello 15.00. Joka toinen viikonloppu kotona, joka toinen viereissa. Selkeä rakenne on kulttuurin perusta. (Perustan päällä sitten onkin tosin monenlaista säätöä päivittäin, mutta siitä lisää myöhemmin toisessa tekstissä.)

Selkeän pelipäiväkäytännön lisäksi jokaisella seuralla, societá, yhteisöllä, on omat tilansa: oma kenttä (tai kenttiä), omat sosiaalitilat sekä oma baari. Kyllä, oma baari.

Kun pelaajat kokoontuvat ottelupaikalle edustusasuissaan ja painuvat mister:in ja dirigente:n johtamina pukukoppeihin, vanhemmat jäävät seurustelemaan keskenään baariin hörppien espressoa tai vaikkapa jollain amaronella terästettyä caffe correttoa. Joku saattaa kumota oluenkin. Junioripeleissä on siis aidosti kyse hyvin järjestetystä tapahtumasta, johon on katsojankin mukava saapua.

Sisäänpääsy katsomoon maksaa yleensä 2-3 euroa ja sillä saa todella suurella todennäköisyydellä paikan katetusta katsomosta, josta pääsee katsomaan peliä optimaaliselta korkeudelta. Käytännössä puitteet junnupeleille ovat siis samanlaiset kuin aikuisten alasarjoissa.

Sitten ei muuta kuin nauttimaan pelien päätähuimaavasta vauhdista: ”Dai ragazzi!!Forza Accademia!!”

Vanhemmat elävät kyllä innokkaasti peleissä mukana ja katsomohuutelu käy kyllä ajoittain varsin kiihkeänä.  Ymmärrykseni mukaan sitä on täällä yritetty viime vuosien aikana seurojen toimesta kitkeä pois, mutta kyllä se siellä vahvasti vielä rehottaa.

Johtuu varmaan kielen mukanaan tuomasta lajiromantiikasta, mutta kyllä minä mieluummin pakon edessä kuuntelen kevytuntuvatoppatakkeihin sonnustautuneiden milanolaisten huutelua kuin espoolaisten insinöörien mölinää. Mutta tämä on vain oma mielipiteeni.

”Salutate la curva

Pelin päätteeksi kaikki käyvät kättelemässä kaikki: valmentajat käyvät moikkaamassa kaikkia vastustajan pelaajia ja vastaavasti pelaajat kättelevät vastustajien lisäksi myös näiden valmentajat.

Viimeiseksi tervehditään curvaa, paikalle saapuneita kannattajia eli vanhempia. Joukkue kiihdyttää keskiviivan tuntumasta yhtenäisenä rivistönä toisiaan käsistä kiinni pitäen ja nostavat kädet ylös kohdatessaan aidan toisella puolella olevat kannattajat.

Tiedän olevani oikeassa paikassa, kun joku pojista hyppää roikkumaan metallisesta verkkoaidasta ja ravistaa siitä uhmakkaasti voiton kunniaksi: ”dai dai!!”

Normaali
Elämä, Valmennus

Matka kultajunalla

Jokaisen ihmisen elämässä tulee ajanjaksoja, jolloin hän miettii eksistentiaalisia kysymyksiä ja pohtii omaa elämäänsä suhteessa niihin: ”Teenkö elämässäni niitä asioita, joista pidän? Osaanko antaa arvoa arjelle ja elää hyvää elämää? Voisiko elämässäni olla vielä jotain, mikä toisi täyttymyksen lähemmäksi minua?” Kysymyksien tulva on loputon.

Kaiken kaikkiaan ihmisen elämä on varsin hauras. Mitä vaan voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä, vaikka kuinka olisimme tehneet järkeviä suunnitelmia ja ratkaisuja sekä ottaneet päivittäiset vitamiinimme.

Pelastuksemme on kuitenkin siinä, että mielemme ei pysähdy tätä elämän haurautta liiaksi miettimään. Kaiken kiireen ja kauppareissujen ohessa kun emme onneksi tällä triviaalilla asialla liian usein päätämme vaivaa. Ja hyvä niin.

Toisten unelmia

Se, miksi tekstini alkaa jälleen jokseenkin pohdiskelevalla jalkapallovalmentajan otteella, johtuu dokumentista. Nimittäin muutama viikko sitten katsoin – reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen – hienon dokumenttielokuvan, Hoop Dreamsin. Se kertoo kahden koripallounelmaa tavoittelen pojan elämästä.

(Jos et ole vielä kyseistä elokuvaa nähnyt ja haluat välttyä juonipaljastuksilta, suosittelen lukemaan tämän tekstin myöhemmin katsottuas elokuvan.)

Idea dokumentille oli yksinkertainen: muutaman hengen kokoinen dokumentaristien joukko etsi Chicagon lähiöistä lupaavia nuoria koripalloilijoita seurattavaksi dokumenttielokuvaan. Puskaradioiden kautta heidän käsiinsä löytyy kaksi poikaa; William Gates sekä Arthur ”Bo” Agee.

Pojat ovat elokuvan alkaessa 13-14- vuotiaita yläkoululaisia ja heillä on yhteinen unelma: pelata NBA:ssa.

Poikien elämää kuvataan läheltä noin 5 vuoden ajan ja dokumentin edetessä katsoja kiintyy yhä syvemmin poikien elämään – sen kaikkiin riemuihin sekä suruihin.

Myötäelä ihmisiksi

Molemmat pojat omaavat tarvittavan potentiaalin – niinkuin varmaan sadat muutkin lähialueen pojat, mutta keskeiseksi näyttää muodostuvan kyky pitää unelmasta kiinni – vaikeimmillakin hetkillä. Jotkut voisivat kutsua tätä unelmista kiinnipitämistä myös peräänantamattomuudeksi, toiset määrätietoisuudeksi tai kyvyksi asettaa itselleen tavoitteita ja viedä ne askel kerrallaan maaliin. 

Mutta yhtä tärkeää on osata myös irroittaa oikealla hetkellä.

Dokumentin hienous on sen herättämissä ajatuksissa. Poikien unelmien tavoittelua seuratessa, alkaa helposti elämään heidän unelmaansa – aivan kuten Williamin vanhempi veli, joka itse ei koskaan saavuttanut tavoittelemaansa NBA- statusta. Hän kertoo elokuvassa omin sanoin kuinka hänellä on nyt veljensä kautta mahdollisuus saada toinen tilaisuutensa.

Katsoja uskoo poikien mukana, haluaa nähdä vaikeuksien taakse ja toivoa parasta. Jokainen poikien kokema takaisku tuntuu myös katsojan henkilökohtaiselta takaiskulta.

Kun William Gates alkaa viimeisenä lukiovuotenaan pohtia jatkoaan, voidaan otteen lipeämisen hetken tuntea olevan lähellä. Ensin hän sanoo Niken järjestämän värväysleirin aikana, kuinka kaikki vain kilpailevat keskenään ja kuinka hän toivoisi jo olevansa kotona.

Lopullinen viittaus Williamin NBA-unelman haihtumiseen tulee, kun hänen mielestään lukiovalmentaja on kiinnostuneempi vain voitoista ja pelaajien saamisesta huippuylipistoihin kuin pojan huolista tai vaikeuksista – elämässä kun on Williamin mielestä muitakin tärkeitä asioita kuin vain koripallo.

Kenellä on oikeus olla pettynyt?

Lopulta kummastakaan pojasta ei tule NBA-pelaajaa. Lähes kolmituntisen dokumentin loppua kohden vuoden nuorempi Arthur nousee katsojan odotuksissa Williamin ohi lähemmäksi läpimurtoa ja pelaakin lopulta vielä pidempään college- sarjoissa. William, josta odotettiin jo lukiossa koulunsa seuraavaa suurta pelaajaa, lopettaa pelaamisen pariksi vuodeksi kokonaan yliopistossa.

Se miksi dokumentti ravistelee, on sen kyky asettaa katsoja rooliin, jossa hän luo odotuksia toiselle ihmiselle. Odotuksia, jotka perustuvat kiintymiseen, myötäelämiseen tai omien haaveiden sekä odotuksien täyttymiseen. Kuinka helposti saatammekaan alkaa myötäelämään toisen elämää ja asettamaan sille tietynlaisia odotuksia?

Tosiasioiden edessä, poikien NBA- unelman raunioilla,pettymys valtaa katsojan mielen ensimmäiseksi. 

Kummastakaan ei tullut NBA- pelaajaa. Heillä oli tavoite, unelma, potentiaali. Kaikki mahdollisuudet, mutta unelmat eivät toteutuneet. Tämä on suuri pettymys. Vai onko?

Miksi me petymme toisten ihmisten puolesta? Ja vieläpä asioista, joista he itse eivät tunne pettymystä. Miksi tuomitsemme dalla vallet ja muut ”maitojunalla” palaavat hetkellä, jolloin jonkin asian tavoittelu on tullut tiensä päähän? 

Saammeko siitä itse jotain, että voimme todeta jonkun toisen epäonnistuneen jossain?  Ja varsinkin silloin, jos tämä kyseinen henkilö on yrittänyt tavoitella jotain normaalia suurempaa vieläpä suurilla puheillaan tai vankkumattomalla itseluottamuksellaan.

Ihminen, joka uskaltaa unelmoida julkisesti, asettaa itsensä vaikeaan asemaan. Hänelle on odotuksia. Eikä pelkästään omasta puolestaan vaan ennen kaikkea muiden toimesta. Ja näiden odotuksien kanssa painiminen on lopulta sitä vaikeinta. Miten olla rehellinen itselleen ja kohdata muiden ristiriitaiset odotukset.

Mutta milloin on aika päästää irti?

En usko irti päästämiseen. Ote ja unelmat vain muuttuvat.  Ja mielestäni muutoksen aika on silloin, kun tavoittelija itse kokee katalyytin tulevan ulkopuolelta – eikä omasta itsestään.  Ja silloin vaaditaan rehellisyyttä ensiksi itselleen ja tämän jälkeen vain pitäytymään siinä.

Kun ihminen tavoittelee elämässään jotain, hän pystyy muun muassa keskustelemaan itsensä kanssa, asettamaan itsensä mitä ihmeellisempiin paikkoihin, kohtaamaan mitä ihmeellisimpiä ihmisiä, tutustumaan mitä ihmeellisimpiin kulttuureihin. Kuinka ihmeessä tällainen tavoittelu voisi koskaan johtaa pettymykseen?

Ja kun nämä unelmoijat joskus palaavat, palaavat he aina kultaisella junalla, junalla, joka on lastattu mitä ihmeellisimmillä rikkauksilla.

Elämää ja unelmia pohtien,

Valmentajanne Italiassa

Normaali
Valmennus

La Doccia – 10 viikon ABC-kiria

Takanani on nyt reilut 10 viikkoa valmennustyötä Italiassa. Tässä tiivistetysti ajatuksieni ABC kyseiseltä ajanjaksolta. Mukana myös D.

A. Accademia Internazionale Calcio.

Seurani.

Seura on kaikki kaikessa. Ilman seuraa ei ole mitään: ei kulttuuria, ei toimintaa, ei kannattajia. Turhaa syytellä kankeita keskusvetoisia liittoja, jos homma ei toimi. Toiminta tapahtuu seuroissa ja se on kaikki mitä meillä on. Ainoa toivomme. Sillä kaikkihan tiedämme, että ne keskusvetoiset liitot eivät toimi.

Accademia Internazionale Calcio on Länsi-Milanossa majaansa pitävä societá, seura, joka on perustettu vuonna 1967 Amadeo Messerotti:n toimesta. Nykyisin seuran presidenttinä toimii hänen poikansa, Marco Messerotti.

A.I.C on perustamisestaan lähtien ollut läheisesti liitoksissa suuren ja mahtavaan F.C Internazionaleen – ensin toimien Inter Campuksena ja sittemmin sen Centro di Formazionena, kehitysyhteistyöseurana.

Internazionalella on Milanon alueella kaksi muutakin seuraa, jotka toimivat sen kanssa Centro di Formazione- yhteistyössä: FCD Enotria 1908 sekä Bresso Calcio SRL.

Käytännössä tämä yhteistyö seurojen välillä tarkoittaa sitä, että pelaajat voivat siirtyä Internazionaleen ilman korvausta. Vaikka pelaajat ovat eri seurassa, yhteistyön kautta pelaajat ovat ikäänkuin myös Internazionalen pelaajia. Vuosittain muutama pelaaja nostetaan kasvattajaseuroista emoseuran akatemiaan.

Valmentajan kannalta yhteistyö Internazionalen kanssa tarkoittaa yhteistoimintaa heidän valmentajiensa kanssa, pelaajatarkkailua ja mm. emoseuran akatemian harjoitusten seuraamista. Valmentajat myös käyttävät harjoituksissa Internazionalen varusteita ja saavat ilmaislippuja heidän kotipeleihin.

A.I.C:n harjoituskeskuksen sisääntuloaulan porteilla komeilevat sen suurimmat saavutukset viimeisen kymmenen vuoden ajalta:

2 Italian mestaruutta (2011 & 2009)

6 Lombardian aluemestaruutta

3 Lombardian alueen cup- voittoa

1 voitto Gothia Cupissa

En sen tarkemmin osaa sanoa kuinka nuo mestaruudet Italiassa juniori-ikäluokissa määritellään, mutta niillä ainakin ylpeillään. Mestaruuksista ja ylpeilystä huolimatta parannettavaa toiminnassa on paljonkin. Todella paljon. Palaan tähän myöhemmin erillisen jutun yhteydessä.

B. Basta.

Basta tarkoittaa, että ”riittää”. Esimerkiksi leipomossa tai lihatiskillä kassan takaa yleensä kysytään, että basta? tai basta cosí? – riittääkö, onko näin hyvä?

Kun valmentaja kentällä tai pukukopissa murahtaa tiukkaan sävyyn basta tai basta, basta! , käskee hän pelaajaa tai pelaajia lopettamaan kyseisen toiminnan. Basta on ollut kovassa käytössä. Nyt riittää saatana!, tekisi kyllä mieli välillä murahtaa myös.

Toimin 2007 syntyneiden poikien valmentajana. Ikäluokassa on vajaat 60 pelaajaa, jotka ovat enimmäkseen joko valittu tai ohjattu meille Milanon pienimmistä seuroista. Otteluissa vastustajan pelaajista tehdyt huomiot ilmeisesti konkretisoituvat kesätauon jälkeen, kun uuden kauden alkaessa harjoituksissa on mukana uusia pelaajia testailemassa kykyjään.

Keskittymiskyky tai sääntöjen ja auktoriteettien kunnioittaminen eivät ainakaan ole olleet tärkeimpiä kriteerejä uusia pelaajia rekrytoitaessa.

Ikäluokan pelaajat on jaettu tason mukaan viiteen ryhmään, A:sta E:hen. Minun ryhmäni on D. A on selkeästi kovatasoisin, mutta C-D hyvin lähellä toisiaan ja E on tasoltaan heikoin.

Huomionarvoista on ollut pelaajien heikko omistautuminen harjoituksissa. Alussa oli paljon vaikeuksia ihan vain harjoitusten vetämisessä siten, että homma pysyy edes kasassa. Ei tarvinnut paljoa vaivata päätä teknis-taktisilla nyansseilla, kun treenit piti vain viedä kunnialla läpi – italian kielellä tietenkin.

Olen puhunut kollegoideni kanssa ja heillä on ollut myös samanlaisia ongelmia ryhmänhallinnan kanssa. Pukukopissa treenien jälkeen yksi valmentaja totesi ihmettelyyni lyhyesti: ”Olemme Italiassa – täällä ei kukaan noudata sääntöjä.” Nauratti ja rauhoitti kummasti myös mieltä.

Harjoittelusta myös lisää jatkossa. Tekniset, taktiset, laatutekijät. Kaikki.

C. Curriculum Vitae

Suomessa minua pidettiin hyvänä valmentaja. Omasta mielestäni en pitäisi itseäni vielä erikoisen hyvänä, mutta tiedän että uupumattoman neuroottinen itsekurini sekä pitkäjänteisyyteni tulevat minusta vielä sellaisen tekemään – ennemmin tai myöhemmin.

Koska Suomi on pieni maa ja vielä pienempi jalkapallomaa, on nopea uranousu siellä mahdollisempaa kuin monessa muussa maassa. Valmensin Suomessa lähinnä junioreita Suomen mittakaavalla keskisuuressa (n. 500 pelaajaa) seurassa ja tein paljon töitä. Lähetin meilejä, kävin ulkomailla, otin yhteyttä, kävin peleissä ja seurasin harjoituksia.

Nostin paikallisen miesten joukkueen ensimmäisellä kaudellani nelosesta kolmoseen ja sain heti kaksi tarjousta kakkoseen. Toinen joukkueista oli vielä edelliskaudella pelannut ykköstä. Myös yksi Suomen suurimmista junioriseuroista osoitti kiinnostusta vielä viime syksynä – vaikka olin ollut 2 vuotta pois joukkuevalmennuksesta – tarjoamalla paikkaa joukkueessa, joka tämän kauden päätteksi juhli ikäluokkansa Suomen mestaruutta.

Italiassa minua ei tunne kukaan ja Suomen saavutuksillani ei ole täällä mitään merkitystä. Täällä olen vain yksi suomalainen valmentaja – italialaisten joukossa. Sain valmennuspestini Accademia Internazionalesta lähettämällä CV:ni saatekirjeellä – niin kuin olin lähettänyt sen kymmeniin toisiinkin paikkoihin. Kahdesta sain vastauksen ja molemmista haastattelun kautta myös hommia.

Toinen työpaikkani on Milanossa toimiva Arsenalin jalkapallokoulu, Arsenal Soccer Schools , joka haki viime keväänä valmentajia avoimella haulla italialaisella työnhaku- sivustolla. Se oli ensimmäinen tärppini ja varmistus sille, että reissuun lähdetään.

Arsenalissa toimin tuntivalmentajana kahtena päivänä viikossa. Ensimmäiset kaksi kuukautta ilman palkkaa apuvalmentajana mm. 2005 ja 2009- syntyneiden ryhmissä. Nöyryyttä on haettu mm. toimimalla 16- vuotiaan apuvalmentajan apulaisena. Huomasin nopeasti kuinka täällä kaikki alkaa alusta. Ihan alusta. Ja hyvä niin, vaikka sitä onkin ollut pariinkin otteeseen vaikea hyväksyä.

Ilmeisen hyvät otteeni vakuuttivat johdon ja sain nyt Arsenalista palkankorotuksen sekä vastuullisemman roolin yhtenä samaisten ikäluokkien valmentajista. Toimenkuvani on kuitenkin tuntivalmentaja, koska en pysty osallistumaan A.I.C- velvollisuuksieni vuoksi Arsenalin pelitoimintaan viikonloppuisin.

CV:n lähettäminen jatkuu. Melkein viikottain tulee lykättyä sitä johonkin suuntaan – aina on toive uudesta, paremmasta mahdollisuudesta. Mahdollisuudesta, jossa pääsisin oppimaan uusia asioita – keskustelevassa ilmapiirissä. Sellainen olisi vielä haussa. (Tästäkin vielä lisää jatkossa.)

Nykyiset paikat ovat jo tähän mennessä poikineet paljon: uusia ihmisiä, uusia ideoita, uusia harjoitteita – ja tietenkin roppakaupalla korvaamatonta elämänkokemusta.

Lähetelkää CV:eitänne!

D. La Doccia. The Shower – suihku.

Kaikki toiminta kiteytyy suihkuun. ”Jokaisen junioripelaajan olisi mentävä harjoituksen jälkeen suihkuun”, kiteytti jo ikivanha (1980- luvulta) Palloliiton Saksan liitolta suoraan kääntämä valmentajien koulutusmateriaali, joita vielä 2000- luvun alun koulutuksissa Härmässä valmentajille jaettiin.

Täällä kaikki pelaajat menevät treenin jälkeen suihkuun. Kaikki. Voitte varmaan kuvitella minkälainen härdelli syntyy, kun noin 11 9-vuotiasta laitetaan pieneen pukukoppiin treenien väsyttämänä suihkuttelemaan. Syntyy iso härdelli. Voin vain kuvitella mitä se on esim 2009- syntyneiden kohdalla, jotka harjoittelevat kanssamme samana päivänä.

Onneksi vuodet luokanopettajan työssä ja vuosittaiset uimareissut pikkunassikoiden kanssa ovat opettaneet tilanteenhallintaa ja varautumista kaikenlaiseen häslinkiin. Myöskään nousevat melutasot eivät ole minulle siis mitään uutta.

Kulttuurisesti toiminta on kuitenkin hienoa kasvatustyötä ja myös lajikulttuurin kunnioittamista. Myös psykologisesti ajateltuna omaan kasvuun ja kehitykseen liittyvät tekijät tulevat tätä kautta myös tutuiksi lapsille. Ihmisiä on erilaisia ja kehoja on hyvinkin erilaisia.

Ikävä kyllä myös koppikulttuurin haitalliset lieveilmiöt – esimerkiksi ylikorostunut maskuliinisuus sekä homofobia elävät kopeissa yhä – myös pienten keskuudessa. Itse olen tietenkin pääkallopaikalla tekemässä työtä sen muuttamiseksi tulevaisuudessa.

Kun olen palauttanut materiaalit paikoilleen, astun koppiin. Kostean kuuma höyry tekee näkyvyyden huonoksi. Joukkueemme dirigente, joukkueenjohtaja – se Suomestakin tuttu uhrautuva vaapaehtoistyöntekijä, yleensä jonkun pelaajan isä – erottaa keskenään riehuvat pojat toisistaan ja huutaa: BASTA, BASTA! Olen todellakin toiminnan keskiössä. Olen ammattivalmentajana Italiassa. Ei sellaista kuin kuvittelin sen joskus olevan – mutta juuri sitä mitä tarvitsen pysyäkseni aktiivisena ja levottomana.

Huomenna lähtee taas varmaan CV liitetiedostona.

”Ciao, sono un allenatore finlandese e vorrei domandare che…”

Liikkeessä. Aina.

Normaali
Elämä, Valmennus

La vera dolce vita – kun haavekuvat hämärtyvät kauniiksi todellisuudeksi

Se taisi olla joskus siinä vuoden 2011 alkupuolella. Valmensin silloin Uudellamaalla vuonna 2000- syntyneiden poikien kilparyhmää, työskentelin päivät opettajana ja opiskelin viimeistä vuottani Helsingin yliopistossa. Siinä ohessa tein graduani.

Näin jälkikäteen tuntuu miltei uskomattomalta ajatella kuinka sain kaiken tehtyä yhden kevään aikana ja miten aikani oikeastaan riitti mihinkään. Toki en ollut yksin. Valmennus oli yhteistyötä: meillä oli kolmen valmentajan loistava tiimi ja töissä sain paljon apua vihreänä luokanopettajana.

Noihin aikoihin aloin myös oikeastaan kiinnostumaan kaikesta. Tai oikeastaan vähän tuon kaiken työmäärän hellittäessä. Alkoi jakso, jonka aikana synnyin toista kertaa.

Ensin kiinnostuin itsestäni: kuka olen? Mitä haluan elämältäni? Mitkä asiat elämässäni ovat minulle tärkeitä?

Sitten ajattelin toisia: kuinka voisin olla parempi ihminen toisille? Miten voisin auttaa ihmisiä ympärilläni? Huomasin nopeasti, että nämä prosessit olivat erottamattomasti kiinni toisissaan: ne olivat minussa yhtä ja samaa. Aloin hymyilemään ihmisille enemmän. Yritin kuunnella toisia enemmän. Ja hiljalleen aloin myös ymmärtämään kohteliaisuuden arvon.

Kesä 2011 oli upea. Kevään pitkän työrupeaman jälkeen loma tuntui taivaalliselta. Se oli pelkkää jalkapalloa. Pitkän kesälomani ansiosta pystyimme harjoittelemaan junioreiden kanssa joka aamu ja se tuntui uskomattomalta. Sain herätä aamuisin tietäen, että nyt lähdetään oikeisiin hommiin: kentälle. Elin ensimmäistä kertaa elämässäni oman elämäni kuninkaana: tunsin tekeväni oikeita asioita ja huomasin sen minulle tuoman täyttymyksen tuottava hyvyyttä myös ympärilleni: elin.

Aamiainen. Valmistautuminen harjoituksiin. Harjoitukset. Harjoitusten analysointi kollegan kanssa. Jumppa ja välipala. Päivän futisuutiset. Valmistautuminen toisiin harjoituksiin. Analyysit. Illalla rentoutumista kavereiden kanssa, musahommia tai Seinfeldia. Huomenna uusiksi.

Samaisen kesän aikana sain myös konkreettisen mission ja suunnan kasvulleni kohti paremmaksi ihmiseksi tulemista. Olimme viettämässä kalareissua ystäväni mökillä 2 päivää ennen Helsinki cupin alkua. Puhuimme paikallisen edustusjoukkueen alennustilasta. Se oli juuri pudonnut edellisellä kaudella kolmosesta neloseen voittamatta yhtään ottelua.

Olin miettinyt sitä, mutta en ääneen. Asia tuli kuitenkin eteeni ja sylkäisin sanat suustani: mitä jos alkaisin valmentamaan kotikuntamme edustusjoukkuetta? Mietimme asiaa mökillä yhteistuumin ja kolleegoideni valtaisalla tuella asia lyötiin lukkoon: otan homman vastaan.

Tästä seurannut tapahtumaketju kulminoitui myöhemmin syksyllä. Päästiin suustani vieläkin suuremmat sanat: haluan joskus valmentaa AS Romaa Serie A:ssa. Kyllä luitte oikein. Tavoitteenani on valmentaa AS Romaa Serie A:ssa.

Myöhemmin kaiken kokemani, näkemäni, lukemani, kirjoittamani, puhumani ja kuuntelemani jälkeen tämä missio on tarkentunut: haluan tulla mahdollisimman hyväksi ihmiseksi toisille ja sen tavoittelua avittaa tavoitteeni AS Romasta. Tämän jälkeen jokaisella päivälläni oli merkitys. Jokainen päivä oli mahdollisuus mennä kohti Roomaa ja tulla täten paremmaksi ihmiseksi toisille.

Totta kai AS Roma oli aluksi kieli poskella heitetty letkautus. Mutta sitten todellisuus alkoi hyvällä tapaa hämärtyä päässäni haavekuvien ja arkitodellisuuden välillä Antonello Vendittin laulujen soidessa utuisesti taustalla. Seinälläni oli pian sekä Gandhin että Sven-Görän Erikssonin mietelauseita, teippasin Roman logon ruokapöydän vastapäiselle seinälle ja sänkyni yläpuolella katossa oli kuva curva sudista.

Näin missioni oli minulle läsnä heti kun heräsin ja söin aamiaistani. Tänään olisin mukava myös päivän aikana mahdollisesti kohtaamilleni äkäisille ihmisille enkä antaisi heidän tunnetilansa vaikuttaa itseeni. Olin menossa Roomaan ja minun piti keskittyä olennaiseen: olemaan hyvä toisille. Huomasin, että äkäisetkin ihmiset alkoivat joko unohtaa ärtymyksensä tai sitten hämmentyivät olemuksestani: mikä helvetti tuota tyyppiä vaivaa, kun se on aina tuollainen positiivinen optimisti? Ihmettelijä ei vielä varmaan ollut teipannut kattoonsa kuvaa omasta visiostaan. Toivon, että hän tulisi sen vielä teippaamaan.

Hiljalleen äänet sisälläni voimistuivat ja ne alkoivat elämään missiotani. Ne johtivat konkreettisiin toimiin. Keväällä 2013 matkustin toistaa kertaa elämässäni Roomaan. Tällä kertaa katsomaan Italian cupin loppuottelua, jossa kohtasivat historiallisesti paikalliskilpailijat AS Roma ja Lazio. Yleensä tietenkin puolueettomalla maaperällä pelattavat cup- finaali oli tällä kertaa päätetty pelattavan pääkaupungissa ja kuinkas ollakaan kaupungin molemmat joukkueet olivat sinne tiensä selvittäneet.

Katsoin AS Roman kaksiosaisen semifinaalin toista osaottelua Interiä vastaan kotonani ja kun punakeltaisten finaalipaikka Laziota vastaan varmistui Mattia Destron ratkaisevan osuman myötä, lähetin ystävälläni heti viestin, että lähdetkö Roomaan katsomaan finaalia. Ja sitten mentiin. Kokemus oli merkittävä. Ensimmäisen reissu sinne missio päällä. Halusin Roomaan.

Reissun aikana päätin, että kieltä pitää alkaa opiskelemaan pian. Äänet sisälläni kertoivat näin. Tulevana syksynä ilmoittauduin paikallisen kansalaisopiston italian kurssille. Ennen kurssin alkua ostin kirjan ja liimasin vihkoni kanteen Arrigo Sacchin kuvan sekä Italian vuoden 1990 MM-kisojen logon.

Ensimmäisellä tunnilla opeteltiin tervehdykset ja oman nimen kertominen. Esittelykierros tehtiin vielä suomeksi. Perustelin opettajallani läsnäoloni kurssilla lyhyesti: halusin valmentaa Italiassa.

Ensimmäinen lukukausi meni nopeasti. Joukkuevalmennukseni sekä edustuksen että junioreiden kanssa loppui siihen syksyyn ja olin päättänyt jo aiemmin keväällä pitäväni yhden välivuoden valmennuksesta. Otin töistä vapaata ja reissasin jalkapallokulttuureiden perässä. Olin viikon Hollannissa Twenten mukana, viikon Lontoossa Brentfordin ja Tottenhamin mukana. Myöhemmin menin vielä uudestaan Lontooseen Fulhamin ja QPR:n vieraaksi. Vinkki kaikille, jotka haluavat mennä, lähettäkää sähköposteja ja menkää!

Keväällä 2014 oli sitten ensimmäinen koetinkivi. Ystäväni avustuksella minulle oli järjestetty 10 päivän intensiivijakso AC Sienan edustusjoukkueen mukana. Seurasin sen aikana kaksi ottelua ja 7 harjoitusta (kaikista löytyy tarkat datat, jos kiinnostaa). Suurin anti oli kuitenkin kulttuurinen: 10 päivää yksin Italiassa puolen vuoden kielen opiskeluiden jälkeen ja ympärillä ainoastaan yksi englantia puhuva henkilö.

Ajelin Fiat Pandalla Toscanan kumpuilevissa maisemissa ja jollain selittämättömällä tavalla tunsin olevani kuin kotonani. Ajattelin ihmisiä kotona, mutta tunsin samalla sisäistä rauhaa. Tunsin tekeväni oikeita asioita.

Vaikka italian kieleni oli silloin vielä hyvin alkeellisella tasolla, he ymmärsivät minua. He halusivat ymmärtää minua. He ymmärsivät, että olin kiinnostunut jalkapallosta sekä heidän kielestä ja kulttuuristaan. Osoitin heille kunnioitusta ja he ottivat minut yhteisöönsä.

Suomeen palattuani jatkoin kielen opiskelua, luokanopettajan töitä sekä valmennusta oman teknis-taktisen valmennustallin merkeissä. Vuoden sapatista joukkuevalmennuksessa tuli lopulta kolmen vuoden mittainen. Elämäni antoisimmat kolme vuotta.

Joskus on hyvä pitää taukoa. Taukoa kaikesta. Katsoa omaa tilannetta ulkopuolisin silmin ja todeta kuinka pieniä lopulta olemme. Kuinka pienellä hiekkalaatikolla lopulta pyörimme. Kuinka pikkutarkkoja asioita saatamme pitää niin tärkeinä ja kuinka isoja asioita voimme pitää niin vähäpätöisinä itsestäänselvyyksinä. Tämä prosessi on yhä itsellä käynnissä ja loputonta se varmaankin onkin.

Valmennustauon aikana tunsin painetta siitä, etten edennyt urallani (elämässäni, tavoitteissani), tunsin kuin olisin pettänyt omat haaveeni. Miksi en mennyt tarpeeksi otteluihin ja tapahtumiin? Miksi en ollut siellä ja täällä? Ja miksi kieltäydyin ihan hyvistäkin valmennuspesteistä? Olisiko minulla varaa tehdä näin? Miten käy AS Roman nyt, kun olen harjoituskentän sijasta työpäivän jälkeen kotona katsomassa DVD:ltä kuinka Larry David pohtii omaa nihilistisen elämänsä vaikeutta. Miten tämä voisi viedä minut Roomaan?

Painiskelu itsensä kanssa on se kovin paini. Se jokaisen oma Alexander Karelin. Se osaa ajoittain vetää sinut mattoon, mutta ajoittain voit itse heitellä sitä pelkästään yhdellä sormella stallonemaisen ylimielekkään rehvakas ilme kasvoillasi. Tässäkin tilanteet muuttavat jatkuvasti ja se pitää nöyränä, elämälle.

Useimmiten elämä kuitenkin yllättää. Se on kuin ruuansulatus: vaikka kuinka yrität järkeillä, ennustaa, olettaa ja suunnitella, se toimii silti kuin omalla tahdollaan. Tiettyyn pisteeseen asti voit itse vaikuttaa, mutta kaikesta et voi kuitenkaan lopulta itse päättää: se toimii välillä upeasti ja välillä se on kuralla. Ja et ikinä pääsee lopulliseen tietoon mistä syystä mikäkin tapahtui. Oli se kumpaa tahansa, se aina on muuttuvaa, asiat muuttuvat – se pitää meidät nöyrinä ja toisaalta antaa toivoa ja uskoa.

Osa elämästä on aina ja tulee aina olemaan jotain selittämätöntä. Jotain sellaista mitä varsin kehittynyt älymme ei lopulta kuitenkaan koskaan meille pysty selittämään. Omilla pienillä aivoillani olen päätynyt tähän tulokseen.

En usko kohtaloon. Uskon valintojen ja tapahtumien ketjuun. Jotteivat asiat olisi kuitenkaan niin yksinkertaisia, etukäteen emme luonnollisestikaan tiedä kumpi on ensin: valinta vai tapahtuma ja mikä valinta lopulta johtaa mihinkin tapahtumaan. Jalkapallossakin on oleellista tiedostaa todennäköisyydet: voisiko jonkun tapahtuman toteutumisen todennäköisyyttä nostaa joillain valinnoilla. Osaan voit vaikuttaa, osaan et – kuten siinä ruuansulatuksessakin. Ja niin elämässäkin.

Mutta aina sekään ei ole niin yksinkertaista. Toisinkuin rakkaus. Se on yksinkertaista. Se vie: mukanaan. Mutta se myös antaa. Antaa sen erilaisen sisäisen rauhan kuin mikään muu. Se antaa myös lohdullisuutta ja armoa. Ymmärrystä. Antaa anteeksi. Tekee kokonaiseksi ilman tarvetta olla pönkittämässä omaa paremmuutta. Se on todellakin lahja. En usko lahjakkuuteen, uskon työhön ja hyvyyteen. Mutta rakkaus on lahja, joka edellyttää molempia. Rakkaus on kyllä jotain!

Yhtäkkiä se kolmen vuoden sapatti onkin tehnyt minusta paremman valmentajan, vaikka en ole vetänyt vajaaseen kolmeen vuoteen yhtään joukkueharjoitusta. Tarvitsin kolme vuotta. Tarvitsin aikaa, itselleni. Annoin itselleni aikaa olla paikallani. Annoin itselleni mahdollisuuden katsoa ympärilleni ja huomata pikkutarkkojen asioiden pienuuden ja isojen asioiden tärkeyden. Se on lopulta hyvin yksinkertaista – ajan kanssa. Sen kyllä sitten tietää kun tarvittava aika on mennyt.

Väitän, että olen nyt parempi valmentaja kuin koskaan olen ollut. Minusta tulee varmasti vielä parempi kuin mitä nyt olen. Se on väistämätöntä. Kun muistan lähestyä rakkautta, elämää, valmennusta, jalkapalloa – kaikkea oikean kokoisesta hiekkalaatikosta. Välillä pitää ja on pakotettukin käymään väliaikaisesti niiden ulkopuolella muistaakseen tämän. Ihmisellä kun on kuitenkin vain rajallinen kapasiteetti käsitellä asioita ja kaikki kokemamme historia viittaa siihen, että jatkossakin tulemme tarvitsemaan aina aika ajoin muistutusta mitä yksinkertaisimmistakin asioista – tavalla tai toisella. Valmennus lienee niistä vähäpätöisimpiä.

En siis usko kohtaloon, kuten sanoin. Valinnat ja tapahtumien ketjut. Ja sitten se faktori X, aura, maailmankaikkeus, tähtien asento – mitä tahansa se onkaan, sitä tarvitaan myös.

Yksin en olisi varmaankaan ikinä lähtenyt Italiaan asumaan ja elämään. Se, että sain lähteä Italiaan toteuttamaan missiotani rakastamani naisen kanssa, naisen joka oli valmis uhraamaan oman päivätyönsä kutsumukseni edessä, on kuin taivaallinen suunnitelman huipentuma.

Mutta se on vielä jotain vielä parempaa, se on rakkautta. Ja olisin nyt valmis tekemään itse saman. Kolmen vuoden sapatista on siis seurannut jotain vielä hienompaa kuin vähäpätöiset valmennustaidot: olen kyennyt asettumaan toisen ihmisen asemaan, jakamaan elämäni fokuksen toisen ihmisen kanssa, asettamaan oman etuni toisen edelle: tulemaan taas hieman paremmaksi ihmiseksi.

Jatkui matka tämän jälkeen minne tahansa – sillä ei juurikaan enää ole merkitystä – on kaikki tapahtunut syystä ja on siksi aina arvokasta. Arvokasta siitä syystä, että huomaa kausaliteetin olemassaolon: tekemällä asioita tapahtuu asioita. Mutta tässä kohtaa mukaan liittyy myös se faktori x, joka tuo tähän kausaliteettiin omat moninaiset muuttujansa. Tekemällä asioita jotain tapahtuu – ennemmin tai myöhemmin ja ehkäpä juuri silloin kuin vähiten osaat odottaa.

Siksi on tärkeää unelmoida. Olla hassu ja ajatella välillä itsestä liikojakin. Kun jostain innostuu, se vie sinut asioiden äärelle, joiden et edes tiennyt olevan olemassa. Se on unelman arvo. Todellinen elämän arvo.

Jos joku miettii mitä tekemistä tällä kaikella on jalkapallon tai valmennuksen kanssa, vastaan hänelle, että ne ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Kaikki ovat yhtä. Tarinat, teot, valmennus – elämä. Aina ja ikuisesti.

Seuraavassa tekstissä lupaan jo valmennuksen konkretiaa Italian maalta. Aluksi on tärkeämpää tiedostaa kuitenkin isot ja tärkeät asiat. Sitten voidaan mennä pikkutarkkoihin.

Normaali