Reportaasit

Nukkuvat jättiläiset

Italialainen jalkapallo avautui minulle loppusyksystä 2005. Siihen asti minussa oli elänyt vahvasti naiivi ja perättömiin kuulopuheisiin perustunut käsitys, että Serie A olisi tylsä sarja, jossa vain puolustettiin omaa maalia ja filmattiin halpoja rankkareita. Käsien levittelyä, pommien pauketta ja vahvaa savusumua, jonka paksun verhon takaa oli miltei mahdotonta erottaa pelivälinettä.

Yhden valmentajan joukkue muutti kuitenkin pinttyneet käsitykseni ja avasi silmäni kauniille maailmalle. Todistin jotain erilaista: peli herätti aistini ja jalkapallo tuntui taas pitkästä aikaa uudelta sekä kiehtovalta. Se oli kuin uusi musiikkityyli, jota esimmäistä kertaa kuulleessaan haluaa vain selvittää, että mistä tässä oikein on kysymys.

AS Roma oli Fabio Capellon lähdön jälkeen (vuonna 2004) seilannut kaaoksen partaalla. Vuoden 2001 mestaruus oli vain kaukainen muisto, kun yhteensä neljä eri valmentajaa yhden kauden aikana yritti pelastaa seuraa toinen toistaan epätoivoisemmilla yrityksillä. Yrittäjien joukossa oli Rudi Völlerin ja Bruno Contin kaltaisten epävalmentajien lisäksi myös Cesare Prandellin ja Luigi del Nerin kaltaisia tekijämiehiä, mutta hekään eivät saaneet Ikuisen kaupungin nimikkojoukkueen kurssia käännetyksi.

Lopulta kaudelle 2005-2006 Roman peräsimeen valittiin Luciano Spalletti, joka oli edellisellä kaudella valmentanut keskinkertaisella miehistöllä operoineen Udinesen Mestareiden liigaan. Silti harva odotti Spalletilta juuri mitään.

Alku ei ollut lupaava ja joukkue keikkui alkukierroksien jälkeen sarjan tyvipäässä. Alkukankeuden jälkeen homma alkoi kuitenkin toimia ja jo helmikuuhun 2006 mennessä joukkue oli tehnyt Italian pääsarjan uuden ennätyksen voittamalla 11 ottelua putkeen. Loppua kohti tahti kuitenkin hyytyi ja seura jäi niukasti Mestarien liigaan karsintoihin oikeuttavan neljännen sijan ulkopuolelle (lopulta sijoitus muutettiin tuomioistuimessa toiseksi calpiopolin yhteydessä). Siitä huolimatta Spalletti valittiin Italiassa vuoden valmentajaksi.

Suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut itse pelissä: Roma pelasi Euroopan moderneinta jalkapalloa. Etenkin sen positiiviset transitiot olivat kuin toiselta planeetalta jopa toisiin huippujoukkueisiin verrattuna. Se teki pelin jatkuvasta kierrosta taidetta. Ja se teki myös allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen. Se muutti ajatteluani jalkapallosta peruuttamattomalla tavalla. http://www.youtube.com/watch?v=XLnc0VxTRu4&feature=related

Spalletin suurin anti pelille oli perinteisten roolitusten ja pelipaikkojen heittäminen romukoppaan. Hänen aikakautensa Romaa verrattiin syystäkin Rinus Michelsin hollantilaiseen ”total voetbaliin”, jossa pelaajat keskittyivät enemmänkin tilojen tekemiseen ja täyttämiseen kentällä kuin oman pelipaikkansa ”pitämiseen”. Ote peliin oli vahvan positiivinen ja kaikkien pelaajien panosta hyökkäyspäässä tarvittiin. Systeeminä oli useasti veret seisauttava 4-6-0.

Huippuvuosinaan 00-luvun loppupuolella Roma pelasi siis käytännössä ilman ainuttakaan todellista hyökkääjää, Roma-ikoni Francesco Totti nimellisesti ylimpänä pelaajanaan. Mutta silti pelitapa oli äärimmäisen hyökkäävä. (Ja se saattoi lopulta maksaa myös suuremman menestyksen.) Todellisuudessa Totti oli ryhmityksessä ylimpänä ainoastaan ottelun alkugrafiikoissa: itse pelissä hän sai toteuttaa omaa poikkeuksellista visiotaan. Ja se toimi. Hänen maalimääränsä pelkästään liigassa olivat huimia Spalletin aikakaudella: 2005-2006 15 maalia (kaudesta puolet loukkaantuneena), 2006-2007 26 maalia, 2007-2008 14 maalia ja 2008-2009 13 maalia. Nämä tehot siis mieheltä, jota ei koskaan olla pidetty puhtaana maalintekijänä eikä sitä ollut Spalletinkaan systeemissä.

Spalletin ajattelu sai Totista parhaan irti ja ”Il capitano” järjesteli paljon maaleja myös muille. Erityisesti keskikentän pohjalla aiemmassa seurassan Chievossa pelannut Simone Perrotta hyötyi Spallettin roolituksesta: Tottin tullessa paljon palloa vastaan, hänelle jäi tilaa tehdä keskikentältä pitkiä syvyysjuoksuja. Kaudella 2006-2007 hänkin teki yhteensä keskikenttämiehelle kiitettävät 13 osumaa. Perrottan lisäksi Roman silloisessa joukkueessa loistivat hyökkäävät laitapelaajat Mancini ja Taddei sekä keskikentän sydämessä pelanneet Daniele De Rossi ja David Pizarro, joista viimeisintä pidin siihen aikaan maailman parhaana pelaajana. Ei ollut ihme, että hänen uransa kääntyi laskuun Spalletin lähdön myötä: kukaan toinen ei meidän lisäksemme ymmärtänyt hänen arvoaan joukkueelle ja pelille.

Kahdesta Italian cupin (2007 ja 2008) ja yhdestä Italian Supercupin (2008) voitosta huolimatta Spalletin Roma jäi hieman junnaamaan paikalleen eikä se pystynyt huippuvalmentajasta huolimatta  ottamaan ratkaisevaa askelta eteenpäin kohti mestaruutta. Eräänlainen yltiöpositiivisuus, romanttisuus sekä pienimuotoinen naiivius (kauniita arvoja tosin!) estivät Romaa voittamasta mitään todella suurta Spalletin aikana. Tästä esimerkkinä ManUn antama todellinen realismin oppitunti Mestareiden liigassa vuonna 2007, kun se pieksi Roman kotonaan tylysti 7-1. Positiivisuutta ei palkittu. Ainakaan vielä.

Lopulta Spalletti erosi omatoimisesti kauden 2009 alussa, kun muutamat huonot tulokset saivat hänet luopumaan tehtävästään. Hän tavoittelin jotain kaunista, mutta joutui toteamaan realismin iskevän kovaa vasten romantikon kasvoja. Mielestäni Spalletin Roma on edelleen paras joukkue maailmassa, mikä ei koskaan voittanut mitään suurta.

Spalletin lähdön jälkeen (nykyään Pietarin Zenitissä) Roma on ollut samanlaisessa vapaapudotuksessa kuin ennen hänen saapumistaan. Kolme eri valmentajaa on vuorollaan käynyt toteamassa omien keinojensa toimimattomuuden giallorosson peräsimessä. Ensin kaikkien kriisimanagerien äiti, Claudio Ranieri, yritti tehdä omaa juttuaan (tietääkö joku oikeasti mikä se hänen kohdallaan muuten on?) keskinkertaisella menestyksellä. Sitten entinen Roma-peluri Vincenzo Montella teki mitä tehtävissä oli loppukaudesta 2009-2010. Luis Enrique tuli vuosi sitten kesällä Barcelona B:stä tekemään omaa barcalaista vallankumoustaan. Visio vaikutti kunnianhimoiselta ja pitkästä aikaa Romalla edes oli ylipäätään jokin visio. Yritys kloonata aikamme suurin seurajoukkue epäonnistui kuitenkin vähin äänin. Hän erosi yhden kauden jälkeen vedoten uupumukseen. Enkä ihmettele.

Tänä kesänä Roma otti kuitenkin askeleen taaksepäin historiaan ja palasi takaisin Spalletin ”Romantiikan aikaan”, kun suurta kulttisuosiota italiassa nauttiva ketjupolttaja Zdenek Zeman otti joukkueen haltuunsa (toista kertaa). Entisenä käsipalloilijana kunnostautunut Zeman aloitti valmennusuransa Sisiliassa Palermon junioriorganisaatiossa, kun hänen Juventuksessa pelannut enonsa puhui hänestä oikeille henkilöille. Hänen ensimmäinen ammattilaisseuransa oli Licata (missä pelaa?), jossa hän aloitti vuonna 1983 (hieno vuosi muuten).

Zemanin äärimmäiseen hyökkäävyyteen perustuvan pelitavan ensimmäinen läpimurto nähtiin Foggiassa, kun hän nosti seuran (toisella pestillään ensimmäisten potkujen jälkeen) vuosina 1989-1994 kolmessa kaudessa kolmosesta Serie A:han pelaamalla hienoa, hyökkäysvoittoista jalkapalloa. Kun sitä vielä pelattiin käytännössä tuntemattomalla ja junioripitoiselle miehistöllä, oli selvää, että tästä valmentajasta tultaisiin vielä kuulemaan. Ja niin tultiinkin.

Tämän jälkeen Zemania on viety mm. Lazioon, Romaan, Fenerbacheen, Napoliin ja Bresciaan, joskin suurempi menestys on aina karttanut häntä. Liekö syynä liiallinen positiivisuus? Aina viime kauteen asti Zemania pidettiin kuitenkin huippujalkapallon osalta jo menneen talven lumina, mutta hän tuli vielä. Ainakin kerran vielä. Hän johdatti Pescaran ensimmäisellä valmennuskaudellaan Serie B:stä A:han voittamalla koko sarjan. Joukkue teki komeat 90 maalia (33 enemmän kuin sarjakakkonen Torino) ja päästi komeat 55 maalia (27 enemmän kuin Torino).

Vankkumaton 4-3-3:n apostoli Zeman on siis nyt uuden (ja kenties viimeisen huipputasolla) haasteen edessä. Harva olisi uskonut vanhan konkarin enää palaavan huippujalkapallon pariin, mutta ihmeitä tapahtuu. Jo pelkästään tämän entisen käsipalloilijan tie tsekkiläisestä maahanmuuttajasta italialaiseksi huippujalkapallovalmentajaksi on ihme. Ja siksi juuri niin hienoa.

Ei voi kun toivoa kaikkea hyvää Zemanille ja Romalle, joka uskaltaa ryhtyä ROMAntikoksi tulosten kustannuksella. Pitkää stinttiä tästä tuskin kannattaa odottaa, sillä Zeman ei ole koko 30-vuotisen valmentajauransa aikana ollut missään seurassa yli viittä vuotta ja eri seurojakin on ollut rapeat 16. No, ei ruveta nyt liian konkreettisiksi ja järkeviksi. Nautitaan tästä nyt niin kauan kuin tätä herkkua on tarjolla!

Mainokset
Normaali
Otteluanalyysit

Juventus-Parma 2-0: Pieni nyanssi ratkaisi puolustamisen oppitunnilla

Viime kauden Italian mestarin, Juventuksen, avauskokoonpanosta puuttui muutama kova nimi, kun Gianluigi Buffon, Giorgio Chiellini sekä Simone Pepe joutuivat jättämään sarjan avausottelun väliin loukkaantumisten vuoksi. Viime kaudella 15 osumaa lainapestillään Parman riveissä viimeistellyt Juve-kasvatti Sebastian Giovinco sai nyt näyttöpaikan torinolaisten avauksessa.

Systeemit nollaavat toisensa

Juventus ryhmittyi otteluun selkeällä 3-5-2- ryhmityksellä, jota on varsinkin Italiassa on viime vuosina totuttu näkemään muita euroopaan suursarjoja selkeästi useammin. Catenaccion kotimaassa on aina arvostettu vahvaa puolustusta ja sellaista kolmen topparin ja kahden laitapuolustajan linja tarjoaa tänäkin päivänä.

Parman Roberto Donadoni ei ottanut riskejä vaan lähti nollaamaan huomattavasti paremmalla materiaalilla toimivaa Juventusta ryhmittämällä oman miehistönsä identtisesti Juven kanssa. Laitapelaajien (lue laitapuolustajien) nousut tuli tilkitä visusti, jos Parma mieli ottelusta jotain kotiinviemisiksi saada.

Kuva

Joukkueet lähtivät otteluun identtisillä ryhmityksillä. Giovinco sai pitkään odottamansa mahdollisuuden.

Ottelun kulku on alusta asti varsin odotetunlainen: Juve avaa lyhyellä laitatoppareiden (Barzagli & Bonucci) vetäytyessä syvälle oman rankkarialueen sivuille. Marrone tekee kokeneemmalleen tilaa ja antaa Pirlon tulla kiltisti hakemaan palloa tämän nenän edestä.

Avaaminen on kuitenkin hidasta ja Juve hinkkaa päätään Parman hyvin organisoituun puolustusmuodostelmaan. Pirlo hieroo oman rangaistusalueen edessä ja keskustan muut pelaajat (Marchisio & Vidal) yrittävät epätoivoisesti hakea rakoja linjojen välistä – tuloksetta.

Parman laitapuolustajat ja topparit antavat esimerkillisen oppitunnin siitä kuinka onnistunut prässi-tuki tilanne rakennetaan: pallollista vastustajaa lähinnä oleva puolustava pelaaja ensin kontrolloi ja hidastaa vastustajaa ja oma kaveri tukee ja ohjaa prässin onnistuneesti loppuun. Lähes poikkeuksetta Parman pelaajat muodostavat pikaisesti puolustussuunnan ylivoimatilanteen (useimmiten 2v1) laidalle, kun Juve saa pallon pelattua siellä omille jalkaan. Eikä Asamoahin ja eikä sen paremmin Lichtsteinerinkaan taito riitä ohittamaan kahta vastustajaa.

Kuva

Parma muodosti laidalle toistuvasti puolustussuunnan ylivoimia.

Peli on siis niin täydellistä kuin se vaan voi ikinä olla: Juve yrittää pelata ”omaa” peliään, mutta Parma (Donadonin johdolla) vastaa ja riisuu kotijoukkueen täydellisesti aseista. Joskin samanaikaisesti Parmalle käy kuitenkin niin kuin usein pelkästään vastustajan pelin tappamiseen keskittyessä käy – ”oma” peli kuolee myös sivutuotteena. Parman pallollinen pelaaminen on epävarmaa, kun pelaajat miettivät jo kenties valmiiksi puolustussuunnan sijoittumistaan mahdollisen syöttöharhan sattuessa. Pelaajat pelaavat    taktisesti nöyränä pelille ja valmentajalleen. Raadollista, mutta kaunista. Ja tämä, jos mikä, osataan Italiassa. Olihan tätä kautta jo odotettukin!

Barzagli sivuuttaa Pirlon

Puoliajalla kumpikaan joukkue ei tee muutoksia ryhmitykseensä. Donadoni on varmasti tyytyväinen omiensa esitykseen eikä mitään tarvitsekaan muuttaa. Sen sijaan Conten käsinukke, Massimo Carrera, tekee pienen (eli jalkapallon todellisuudessa ison) liikkeen ja nopeuttaa Juventuksen avaamista. Palloa ei avata enää Pirlolle jalkaan vaan sitä tuoda Barzaglin toimesta vauhdilla keskiviivan yli.

Kyseessä on klassinen ratkaisu ”pysähtyneeseen tilanteeseen”, jossa luonnollisia, numeraalisia,  ylivoimia ei missään kentän osa-alueella synny täysin identtisten pelijärjestelmiä kumotessa toisensa. Ollaa ikäänkuin seisovassa tilanteessa puolustavien pelaajien pelatessa ”omia vastustajia” vastaan tehden syöttämisestä huonon vaihtoehdon. Barzagli kuitenkin kuljettaa tyhjän tilan yli ja pakottaa vastustajat itseensä kiinni. Vastustajan prässi iskee hanakammin kiinni toppariin kuin huipputaitavaan Pirloon ja Parman paketti alkaa nousta. Tiloja syntyy.

Kuva

Ylimääräinen mies.Barzaglin roolitus avaamisessa ja rakentelussa muutti pelin toisella jaksolla.

Avausmaali on tästä malliesimerkki. Barzagli tuo pallon syvälle vastustajan kenttäpuoliskolle asti (alueelle, jossa keskikentän rakentajat yleensä operoivat) ja muodostaa ylivoiman alueelle. Hän pelaa pallon Asamoahille, jolta tarvitaan tosin vielä 1v1- tilanteen voitto ennenkuin pohjustaa Lichtsteinerin tekemän osuman. Ensimmäisellä jaksolla Parma olisi todennäköisesti saanut Asamohia vastaan vielä 2v1- tilanteen, mutta Barzaglin nousu sekoitti pakkaa juuri sopivasti ”limääräisen” pelaajan tullessa alueelle.

Kuva

Avausmaaliin johtanut tilanne.

Pian avausmaalin jälkeen tapahtuu taas jotain peri-italialaista ja pallo menee maaliin Pirlon vapaapotkusta, vaikka pallo ei oikeasti mene maaliiin ja sitä varten hommaan palkattu ”maali”tuomari seuraa tilannetta kahden metrin päästä. Toisen maalin myötä peli on ohi ja Pirlo saa taas osallistua pelin avaamiseen. Nyt ei ole enää kiire yhtään mihinkään. Tasaistamölinää taustalle, savusoihdut kehiin ja odotetaan loppuvihellystä.

Donadoni yrittää vielä reagoida mahdottomaan tehtävään tekemällä tuplavaihdon miltei heti 2-0- ”maalin” jälkeen. Mitään ei ole kuitenkaan tehtävissä ja myös Parman luotsi tietää sen. Hän lähti otteluun riisumaan Juven aseistaan paljain käsin käärimällä hihat ylös ja tekemällä rajusti töitä puolustussuuntaan. Kun Juve meni johtoon, pelkillä nyrkeillä ei tykkejä vastaan enää taisteltu.

Loppupäätelmät

  • Pienet nyanssit

Ikuinen keskustelu pelijärjestelmistä ja ryhmityksista ei toivottavasti koskaan lakkaa, mutta tosiasiassa ne ovat vain numeroita ja sanahelinää. Oleellisempaa on idea: miten pelaajat liikkuvat pallollisina ja pallottomina sekä minkälaisia roolituksia ja pelillisiä painotuksia joukkue on valmentajaltaan saanut. On niillä pelaajien yksilötaidoillakin vissiin joku merkitys tässä valmentajien pelissä.

Juventus pystyi muuttamaa pienen nyanssin omassa pelaamisessa 5 minuutin ajaksi ja se riitti. Se teki kaksi maalia ja saattoi palata alun kyttäilyyn.

  •  Conten ja Carreran yhteistyö

Olisi mielenkiintoista tietää kuinka herrat hoitavat koko loppukauden. Carreran persoona oli kentän laidalla aktiivinen ja hän viestitti olevansa pelissä mukana. Taputukset viittasivat enemmän pelaajien ”tsemppaamiseen” kuin valmentamiseen, mutta tämä lienee täysin harkittua. Conte haluaa pelaajiensa tietävän, kuka orkesteria johtaa. ”Tsemppaa sä vaan kundeja, ni mä hoidan nää taktiset jutut”.

Normaali
Otteluanalyysit

Man City – Southampton: Brittiläistä vauhtia, italialainen ratkaisu

Rodwellin paikka avauksessa oli pieni yllätys.

Omien valmennuskiireiden vuoksi Valioliigakauden alku sai lähtölaukauksensa vasta sunnuntaina. Kaikki paukut säästettiinkin päivän myöhäisempään otteluun  Man City-Southampton.

City kapealla – Southamptonin väljät välit

Jack Rodwell nimettiin ehkäpä hieman yllättäen heti Cityn konehuoneeseen yhdessä Yaya Tourén kanssa, mutta muuten taivaansinisiltä nähtiin varsin odotetunlainen ryhmitys. Mancini lähti operoimaan eräänlaisella 4-4-2:n hybridillä, jossa perinteiset laitapelaajat loistivat moderniin nykytapaan komeasti poissaolollaan tehden syysteemistä pikemminkin jonkinsortin 4-2-2-2:n. Southamptonin Nigel Adkins tuskin lähti ottamaan keskustaa ja sitä kautta koko peliä hallintaansa, vaikka nimesikin selkeän 4-5-1:n vahvalla keskustan kolmikolla.

Southamptonin numeraalinen ylivoima (3v2) keskustan sydämessä ei odotetusti realisoitunut todellisuudessa: keskimmäisen linjan laitapelaajat Rodriquez ja Puncheon puolustivat sivurajoilla Cityn laitapakkeja vastaan jättäen keskuskolmion helisemään Cityn pallorallia vastaan. Todellisuudessa tilanne keskustassa olikin enemmän 4v3 Cityn eduksi, kun sekä Nasri että Silva tulivat aktiivisesti pelirakenteluun mukaan.

Southampton aloitti kuitenkin ennakkoluulottoman pirteästi ja Cityn peli meni hetkeksi sekaisin Sergion Agueron aikaisen loukkaantumisen vuoksi. Niin kauan kuin Southhampton jaksoi uutuuden innolla pitää pakettiaan ylhäällä, sillä ei ollut todellisia vaikeuksia. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan – niin myös Sotonin prässi ja City pääsi jylläämään omilla vahvuuksillaan vieraiden pakan valuessa lähemmäksi omaa maaliaan.

Southamptonin laitakeskikenttien ottaessa Zabaletan ja Clichyn (joka muuten oli täysin pimennossa ensimmäisellä jaksolla) nousut pois, City keskittyi hakemaan rakoja keskeltä vierailijoiden linjojen välistä. Ja niitä löytyi. Jo ensimmäisellä jaksolla Nasri ja Silva liikkuivat pelinrakenteluvaiheessa järkevästi pallollisia pelaajia kohti (Rodwell & Touré)  ja saivat Southamptonin keskusta-akselin seuraamaan näitä juoksuja hyvin syvälle tehden näin tilaa Tevezille hakea palloja punapaitojen puolustuksen ja keskikenttälinjan välistä. Pelin kapeus (varsinkin Clichyn vasemmalta laidalta) esti kuitenkin Teveziä rakentamasta mitään vaarallista, sillä nopeat kombinaatiot (seinät kolmannelle!) olivat mahdottomia pelaajien välisten pitkien etäisyyksien vuoksi. Lisäksi Agueron tilalle vaihdettu Edin Dzeko ei ole parhaimmillaan hakiessaan juoksuja linjojen taakse, joten Tevezin vaihtoehtot olivat vähissä. Näin ollen Cityn murtautuminen jäi Nasrin (ensimmäiseen maaliin johtanutta) yhtä oivallista pystysyöttöä lukuunottamatta varsin aneemiseksi.

Nasrin ja Silvan liike teki tilaa Tevezille.

Nasrin ja Silvan liike teki tilaa Tevezille.

Vaaran paikka. Tevez pääsee kääntymään linjojen välissä. Kombinaation mahdollisuudet kuitenkin vähissä.

Vaaran paikka. Tevez pääsee kääntymään linjojen välissä. Kombinaation mahdollisuudet kuitenkin vähissä.

Vaihdot ratkaisevat: Adkinsin tuovat maaleja, Manicinin vaihdot tuovat voiton

Pallollisen kontrollin vähyydestä huolimatta (tai juuri sen takia!) Southampton roikkuu pelissä mukana kahden vaihtomiehen ja tehokkaan hyökkäyspelaamisen johdosta. Molemmissa tarvittiin kylläkin City-pelaajien ansiokasta avustusta. Jack Rodwell haluaa varmasti unohtaa tämän debyytin nopeasti. Vaikkakin Adkinsin molemmat vaihtopelaajat tekevät maalin mieheen ensimmäisillä kosketuksillaan, on Mancini kuitenkin vaihdoissaan kollegaansa lopulta viisaampi.

Adkins ei varsinaisesti muuttanut Sotonin pelissä vaihdoillaan mitään, mutta sai kuin onnen kaupalla jotain silti aikaiseksi. Lambertin tullessa kentälle 55. minuutilla ajattelin heidän vaihtavan selkeään 4-4-2:een ja kahteen sentteriin, mutta Do Prado (jolla varmaan 20 kosketusta palloon ennen sitä koko pelissä) siirrettiinkin vasemmalle laidalle puolustamaan 1-0 tappiotta. Tosin aikaa oli vielä paljon silloin jäljellä, joten kärsivällisenä tuossa vaiheessa vieraiden kannatti varmaan vielä ollakin. Oli kuitenkin enemmän sattumaa (surkea puolustuspelaaminen ja Rodwellin puppelointi hyökkäyspään kulmassa) ja Cityn huolimattomuutta kuin Sotonin hyökkäyspään vahvuuttaa, että he pääsivät hetkellisesti jopa johtamaan otteluaan.

Tappiotilanteessa Mancini osoitti kuitenkin olevansa myös oiva taktikko, vaikkei häntä varsinaisesti olla sellaisena juuri pidettykään. Heikon ottelun pelannut Silva otettiin pois ja Balotellin sisääntulon myötä City siirtyi kahden perinteisen sentterin käyttöön. Tevezin pudottaminen enemmän pelintekijän rooliin varmisti sen, että laatikossa olisi nyt aina myös muutama hyökkääjä. Vaihdon myötä City suoraviivaisti peliään selvästi: se nosti laitapakkejaan rohkeammin ylös ja palloja alettiin crossaamaan laatikkoon aiempaa aikaisemmin. Luonnollisestikin se oli nyt järkevämpää, kun myös kohteita oli kiikarissa enemmän kahden sentterin myötä.

Cityn voittomaali oli Mancinin neronleimaus: Clichy (joka ennen Balotellin vaihtoa käytännössä täysin pimennossa) keskitti syvällä hyökkäysalueella loistavan pallon, jonka jatkosta Nasri niittasi loppulukemat.

Suoraviivainen City. Clichy keskittää ja kotijoukkueella on laatikossa tarpeeksi menijöitä voittomaalin tekemiseen.

Loppuratkaisut:

  • Tevez

Aluksi miestä haettiin linjojen väleistä ja linjan takaa. Hän oli oikeastaan kaikkialla uskomattoman elinvoimaisen pallottoman liikkeensa vuoksi. Vain muiden kanssapelaajien pitkät välimatkat Teveziin tämän pallon saadessaan, esti pelin ratkeamisen Citylle jo ensimmäisellä jaksolla. Tevezin arvosta Mancinille (ja joukkueelleen) tänään kertoo se tosiasia, että Silvan tasoinen pelimies uhrattiin taktisen muutoksen edessä. Teveziin luotettiin kaikissa rooleissa: pallottomana ja pallollisena. Kahdella sentterillä pelatessa (varsinkin suoraviivaisemmalla otteella) oli järkevämpää, että Tevez putosi hakemaan palloja syvemmältä ja osallistui aktiivisemmin rakenteluvaiheeseen. Tämä ratkaisi myös voiton lopulta Citylle.

  • Mancini

Valmentajien taisto meni selkeästi Manciolle tänään. Adkins tyytyi kohtaloonsa jo varhain, vaikka pääsikin vastustajan lepsuilun vuoksi lähelle yllätystä. Todellisuudessa tuo yllätys ei kuitenkaan edes ollut lähellä tiukoista loppulukemista huolimatta. Laadukkaammalla valmentajalla oli tänään käytössään laadukkaampi miehistö ja silloin harvemmin yllätyksiä tapahtuu. Kaksi tehtyä maalia antavat kuitenkin Adkinsille ja koko joukkueelle kelpo lähtökohdat seuraaviin kamppailuihin.

Normaali