Reportaasit

Nukkuvat jättiläiset

Italialainen jalkapallo avautui minulle loppusyksystä 2005. Siihen asti minussa oli elänyt vahvasti naiivi ja perättömiin kuulopuheisiin perustunut käsitys, että Serie A olisi tylsä sarja, jossa vain puolustettiin omaa maalia ja filmattiin halpoja rankkareita. Käsien levittelyä, pommien pauketta ja vahvaa savusumua, jonka paksun verhon takaa oli miltei mahdotonta erottaa pelivälinettä.

Yhden valmentajan joukkue muutti kuitenkin pinttyneet käsitykseni ja avasi silmäni kauniille maailmalle. Todistin jotain erilaista: peli herätti aistini ja jalkapallo tuntui taas pitkästä aikaa uudelta sekä kiehtovalta. Se oli kuin uusi musiikkityyli, jota esimmäistä kertaa kuulleessaan haluaa vain selvittää, että mistä tässä oikein on kysymys.

AS Roma oli Fabio Capellon lähdön jälkeen (vuonna 2004) seilannut kaaoksen partaalla. Vuoden 2001 mestaruus oli vain kaukainen muisto, kun yhteensä neljä eri valmentajaa yhden kauden aikana yritti pelastaa seuraa toinen toistaan epätoivoisemmilla yrityksillä. Yrittäjien joukossa oli Rudi Völlerin ja Bruno Contin kaltaisten epävalmentajien lisäksi myös Cesare Prandellin ja Luigi del Nerin kaltaisia tekijämiehiä, mutta hekään eivät saaneet Ikuisen kaupungin nimikkojoukkueen kurssia käännetyksi.

Lopulta kaudelle 2005-2006 Roman peräsimeen valittiin Luciano Spalletti, joka oli edellisellä kaudella valmentanut keskinkertaisella miehistöllä operoineen Udinesen Mestareiden liigaan. Silti harva odotti Spalletilta juuri mitään.

Alku ei ollut lupaava ja joukkue keikkui alkukierroksien jälkeen sarjan tyvipäässä. Alkukankeuden jälkeen homma alkoi kuitenkin toimia ja jo helmikuuhun 2006 mennessä joukkue oli tehnyt Italian pääsarjan uuden ennätyksen voittamalla 11 ottelua putkeen. Loppua kohti tahti kuitenkin hyytyi ja seura jäi niukasti Mestarien liigaan karsintoihin oikeuttavan neljännen sijan ulkopuolelle (lopulta sijoitus muutettiin tuomioistuimessa toiseksi calpiopolin yhteydessä). Siitä huolimatta Spalletti valittiin Italiassa vuoden valmentajaksi.

Suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut itse pelissä: Roma pelasi Euroopan moderneinta jalkapalloa. Etenkin sen positiiviset transitiot olivat kuin toiselta planeetalta jopa toisiin huippujoukkueisiin verrattuna. Se teki pelin jatkuvasta kierrosta taidetta. Ja se teki myös allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen. Se muutti ajatteluani jalkapallosta peruuttamattomalla tavalla. http://www.youtube.com/watch?v=XLnc0VxTRu4&feature=related

Spalletin suurin anti pelille oli perinteisten roolitusten ja pelipaikkojen heittäminen romukoppaan. Hänen aikakautensa Romaa verrattiin syystäkin Rinus Michelsin hollantilaiseen ”total voetbaliin”, jossa pelaajat keskittyivät enemmänkin tilojen tekemiseen ja täyttämiseen kentällä kuin oman pelipaikkansa ”pitämiseen”. Ote peliin oli vahvan positiivinen ja kaikkien pelaajien panosta hyökkäyspäässä tarvittiin. Systeeminä oli useasti veret seisauttava 4-6-0.

Huippuvuosinaan 00-luvun loppupuolella Roma pelasi siis käytännössä ilman ainuttakaan todellista hyökkääjää, Roma-ikoni Francesco Totti nimellisesti ylimpänä pelaajanaan. Mutta silti pelitapa oli äärimmäisen hyökkäävä. (Ja se saattoi lopulta maksaa myös suuremman menestyksen.) Todellisuudessa Totti oli ryhmityksessä ylimpänä ainoastaan ottelun alkugrafiikoissa: itse pelissä hän sai toteuttaa omaa poikkeuksellista visiotaan. Ja se toimi. Hänen maalimääränsä pelkästään liigassa olivat huimia Spalletin aikakaudella: 2005-2006 15 maalia (kaudesta puolet loukkaantuneena), 2006-2007 26 maalia, 2007-2008 14 maalia ja 2008-2009 13 maalia. Nämä tehot siis mieheltä, jota ei koskaan olla pidetty puhtaana maalintekijänä eikä sitä ollut Spalletinkaan systeemissä.

Spalletin ajattelu sai Totista parhaan irti ja ”Il capitano” järjesteli paljon maaleja myös muille. Erityisesti keskikentän pohjalla aiemmassa seurassan Chievossa pelannut Simone Perrotta hyötyi Spallettin roolituksesta: Tottin tullessa paljon palloa vastaan, hänelle jäi tilaa tehdä keskikentältä pitkiä syvyysjuoksuja. Kaudella 2006-2007 hänkin teki yhteensä keskikenttämiehelle kiitettävät 13 osumaa. Perrottan lisäksi Roman silloisessa joukkueessa loistivat hyökkäävät laitapelaajat Mancini ja Taddei sekä keskikentän sydämessä pelanneet Daniele De Rossi ja David Pizarro, joista viimeisintä pidin siihen aikaan maailman parhaana pelaajana. Ei ollut ihme, että hänen uransa kääntyi laskuun Spalletin lähdön myötä: kukaan toinen ei meidän lisäksemme ymmärtänyt hänen arvoaan joukkueelle ja pelille.

Kahdesta Italian cupin (2007 ja 2008) ja yhdestä Italian Supercupin (2008) voitosta huolimatta Spalletin Roma jäi hieman junnaamaan paikalleen eikä se pystynyt huippuvalmentajasta huolimatta  ottamaan ratkaisevaa askelta eteenpäin kohti mestaruutta. Eräänlainen yltiöpositiivisuus, romanttisuus sekä pienimuotoinen naiivius (kauniita arvoja tosin!) estivät Romaa voittamasta mitään todella suurta Spalletin aikana. Tästä esimerkkinä ManUn antama todellinen realismin oppitunti Mestareiden liigassa vuonna 2007, kun se pieksi Roman kotonaan tylysti 7-1. Positiivisuutta ei palkittu. Ainakaan vielä.

Lopulta Spalletti erosi omatoimisesti kauden 2009 alussa, kun muutamat huonot tulokset saivat hänet luopumaan tehtävästään. Hän tavoittelin jotain kaunista, mutta joutui toteamaan realismin iskevän kovaa vasten romantikon kasvoja. Mielestäni Spalletin Roma on edelleen paras joukkue maailmassa, mikä ei koskaan voittanut mitään suurta.

Spalletin lähdön jälkeen (nykyään Pietarin Zenitissä) Roma on ollut samanlaisessa vapaapudotuksessa kuin ennen hänen saapumistaan. Kolme eri valmentajaa on vuorollaan käynyt toteamassa omien keinojensa toimimattomuuden giallorosson peräsimessä. Ensin kaikkien kriisimanagerien äiti, Claudio Ranieri, yritti tehdä omaa juttuaan (tietääkö joku oikeasti mikä se hänen kohdallaan muuten on?) keskinkertaisella menestyksellä. Sitten entinen Roma-peluri Vincenzo Montella teki mitä tehtävissä oli loppukaudesta 2009-2010. Luis Enrique tuli vuosi sitten kesällä Barcelona B:stä tekemään omaa barcalaista vallankumoustaan. Visio vaikutti kunnianhimoiselta ja pitkästä aikaa Romalla edes oli ylipäätään jokin visio. Yritys kloonata aikamme suurin seurajoukkue epäonnistui kuitenkin vähin äänin. Hän erosi yhden kauden jälkeen vedoten uupumukseen. Enkä ihmettele.

Tänä kesänä Roma otti kuitenkin askeleen taaksepäin historiaan ja palasi takaisin Spalletin ”Romantiikan aikaan”, kun suurta kulttisuosiota italiassa nauttiva ketjupolttaja Zdenek Zeman otti joukkueen haltuunsa (toista kertaa). Entisenä käsipalloilijana kunnostautunut Zeman aloitti valmennusuransa Sisiliassa Palermon junioriorganisaatiossa, kun hänen Juventuksessa pelannut enonsa puhui hänestä oikeille henkilöille. Hänen ensimmäinen ammattilaisseuransa oli Licata (missä pelaa?), jossa hän aloitti vuonna 1983 (hieno vuosi muuten).

Zemanin äärimmäiseen hyökkäävyyteen perustuvan pelitavan ensimmäinen läpimurto nähtiin Foggiassa, kun hän nosti seuran (toisella pestillään ensimmäisten potkujen jälkeen) vuosina 1989-1994 kolmessa kaudessa kolmosesta Serie A:han pelaamalla hienoa, hyökkäysvoittoista jalkapalloa. Kun sitä vielä pelattiin käytännössä tuntemattomalla ja junioripitoiselle miehistöllä, oli selvää, että tästä valmentajasta tultaisiin vielä kuulemaan. Ja niin tultiinkin.

Tämän jälkeen Zemania on viety mm. Lazioon, Romaan, Fenerbacheen, Napoliin ja Bresciaan, joskin suurempi menestys on aina karttanut häntä. Liekö syynä liiallinen positiivisuus? Aina viime kauteen asti Zemania pidettiin kuitenkin huippujalkapallon osalta jo menneen talven lumina, mutta hän tuli vielä. Ainakin kerran vielä. Hän johdatti Pescaran ensimmäisellä valmennuskaudellaan Serie B:stä A:han voittamalla koko sarjan. Joukkue teki komeat 90 maalia (33 enemmän kuin sarjakakkonen Torino) ja päästi komeat 55 maalia (27 enemmän kuin Torino).

Vankkumaton 4-3-3:n apostoli Zeman on siis nyt uuden (ja kenties viimeisen huipputasolla) haasteen edessä. Harva olisi uskonut vanhan konkarin enää palaavan huippujalkapallon pariin, mutta ihmeitä tapahtuu. Jo pelkästään tämän entisen käsipalloilijan tie tsekkiläisestä maahanmuuttajasta italialaiseksi huippujalkapallovalmentajaksi on ihme. Ja siksi juuri niin hienoa.

Ei voi kun toivoa kaikkea hyvää Zemanille ja Romalle, joka uskaltaa ryhtyä ROMAntikoksi tulosten kustannuksella. Pitkää stinttiä tästä tuskin kannattaa odottaa, sillä Zeman ei ole koko 30-vuotisen valmentajauransa aikana ollut missään seurassa yli viittä vuotta ja eri seurojakin on ollut rapeat 16. No, ei ruveta nyt liian konkreettisiksi ja järkeviksi. Nautitaan tästä nyt niin kauan kuin tätä herkkua on tarjolla!

Mainokset
Normaali

Yksi kommentti artikkeliin ”Nukkuvat jättiläiset

  1. Splifooni sanoo:

    Vattu ku oli mukaansatempaava kirjotus! En oo varmaan koskaan lukenu tollasella intensiteetillä mitään kirjotusta! Tattista tästä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s