Otteluanalyysit

Middlesbrough – Sheffield Wednesday: Oodi ansaitulle positiivisuudelle

Prologi

Lähtötilanne

Middlesbrough`ssa on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut paljon: vuoden 2006 UEFA-cupin finaalista on ollut yllättävän lyhyt, joskin looginen (näin jälkitäteen), matka Englannin toiseksi korkeimmalle sarjatasolle, Championshipiin. Seuran puheenjohtajaa Steve Gibsonia on pidetty Englannissa aina kovassa arvossa, sillä hän on antanut valmentajilleen aikaa. Se on ollut sekä hyvä että huono asia seuralle. Osa on saanut liikaa aikaa.

Kun Bryan Robsonin hullut vuodet ja giganttinen törsääminen (Juninho, Ravanelli, Emerson yms) päättyi lopullisesti vuonna 2001, joukkue alkoi ottaa askeleita oikeaan suuntaan. Uudeksi valmentajaksi valittin Steve McClaren, joka oli noussut esiin lupaavana valmentajana (nimenomaan valmentajana!) ensin Jim Smithin aisaparina Derbyssä ja myöhemmin Sir Alexin kakkosena ManUssa.

McClaren aloitti vaisusti ja neljästä ensimmäisestä pelistä oli saldona neljä tappiota. Vaikka tahti parani, ei ensimmäisestä kaudesta tullut mitään varsinaista megamenestystä. Mutta minkälainen voi olla Middlesbrough´n megamenestys? Milloin tämänkaltaisen keskikastin joukkueen valmentajan voidaan katsoa menestyneen?

Middlesbroughin kaltaisen joukkueen valmentajan työtä voidaan arvioida vain ja ainoastaan työn laadulla ja siihen tarvitaan paljon aikaa. Ei pelkillä tuloksilla eikä fanien tyytyväisyydellä. Hyvät valmentajat kestävät aikaa. He toimivat pitkäjänteisesti. He eivät napsi pikavoittoja taistelussa aikaa vastaan vaan he lyövät kättä ajan kanssa ja luovat edellytyksiä tulosten syntymiselle. Mutta mitä ovat tulokset? Ovatko hyvät tulokset voittoja?

Ei. Voitot ovat vain osa hyvistä tuloksista. Hyvät tulokset prosessisssa (oppimisessa) tuovat voittoja. Otetaan esimerkki. Kun sateisella kentällä on harjoiteltu kaksi viikkoa pelinavaamista: topparit levittävät rangaistusalueen kulmiin, laitapakit nostavat leveydessä lähelle puoltakenttää ja keskikentän pohjapelaaja tarjoaa syöttösuunnan toppareiden väliin ja kun tämä näkyy onnistuneesti ja oikeaoppisesti (harjoitellun mallin mukaisesti) viikosta ja pelistä toiseen sateisilla sekä aurinkoisilla kentillä, voidaan puhua tuloksista, hyvistä tuloksista. Valmennuksen tuloksista. Ja tässä Steve Gibson on ollut hyvä. Hän on antanut valmentajalle tarvittavasti aikaa tehdä juuri oikeanlaista tulosta.

Vain ja ainoastaan tämänkaltaiset tulokset tuovat lopulta myös voittoja. Ja tämänkaltaiset tulokset luovat laatua. Laatua, jollaiseen Sir Alex Ferguson viittaa kuuluisalla tokaisullaan: vire on väliaikaista, laatu pysyvää.

Vaikean aloituskauden jälkeen reilut kolme vuotta myöhemmin Steve McClarenin Boro voittaa historiansa ensimmäisen oikean pokaalin –  Liigacupin, 128 vuotta seuran perustamisen jälkeen.

Paikallinen liikemies Steve Gibson oli hankkinut omaisuutensa kuljetusliikkeellä ja pelasti pikkupojasta asti kannattamansa Boron konkurssilta ja tuholta vuonna 1986 ottaessaan huikeat velat haltuunsa. Hiljalleen seura pelastui. Hiljalleen, ajan kanssa kättä lyöden.

McClarenin (ja koko seuran) työ ei huipentunut vuoden 2006 UEFA-cupin finaalissa Sevillaa vastaan Eindhovenissa. Se huipuntui kahden viimeisen kauden aikana, kun seuran avauskokoonpanossa pelasi parhaimmillaan lukuisia oman akatemian kasvatteja (mm. Lee Cattermole, Stewart Downing, Andy Johnson, Stuart Parnaby, Danny Graham). Pitkäjänteinen, laadukas, työ oli kantanut hedelmää.

Usein hyvä työ tunnistetaan ja myös McClaren lähti lopulta isompiin ympyröihin. Hänen epäonnekseen Englannin maajoukkueessa ei ole juuri arvostettu ajan merkitystä. Tai no toisaalta, aikakin on vain haitaksi, jos asioita tehdään huonosti, mutta McClarenin tapauksessa tästä ei ollut kysymys. Hän joutui paikkaan, jossa hänen metodeilleen ei annettu aikaa.

En ole henkilökohtaisesti McClarenin suurin ihailija, mutta arvostan hänen työtään. Nykyisessä työpaikassaan Twentessä (toiseen otteeseen) hän on saanut jälleen hyviä tuloksia aikaan, vaikka kävi välillä ”epäonnistumassa” Wolfsburgissa ja Nottinghamissa. Hän uran seuraaminen jatkuu.

Positiivisuuden giljotiini

Suomalaisessa jalkapallossa on viime aikoina puhuttu paljon positiivisuudesta, mutta Suomen jalkapallosta ei tosin ole viime aikoina puhuttu paljon positiivista.

Me voimme olla positiivisia lähetystymistavoissamme otteluun. Voimme olla mieleltämme positiivisia ja vaikeina hetkinä on tärkeä pysyä positiivisina. Meidän täytyy kuitenkin varoa hairahtumasta positiivisuuden giljotiiniin – positiivisuuteen ilman perusteita.  Emme voi uskotella olevamme oikealla tiellä vaan meidän on kovan työn kautta saatava aikaan kollektiivinen luottamus, jotta tiedämme olevamme oikealla tiellä. Positiivisuus pitää ansaita. Sitä ei voi ilmaiseksi vaatia tai keinotekoisesti luoda.

Kun McClaren lähti kesällä 2006 Englannin maajoukkueen valmentajaksi, oli Steve Gibsonin vaikean paikan edessä: kenestä tulisi jatkaja McClarenin hyvälle työlle? On täysin inhimillistä tehdä virheitä ja kaikki ihmiset niitä tekevät. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Virheiden tekeminen opettaa, mutta vain jos ymmärtää oppia virheistä. Ja niin Steve Gibson tekee ensimmäisen virheen. Positiivisuudessan.

Boron kapteeni ja entinen maajoukkuepelaaja Gareth Southgate lopettaa pelaamisen ja ryhtyy joukkueen päävalmentajaksi. Gibson ja Southgate pysyvät positiivisina, mutta joutuvat giljotiinin halkaisemiksi: kummallakaan ei ole syytä olla tässä kohtaa positiivinen. Elämässä – eikä varsinkaan jalkapallossa – mitään ei saa ilmaiseksi. Myös positiivisuus täytyy ansaita. Positiivisuus ei ole  mikään henkinen ominaisuus tai mielen tila – se on tietoa siitä, että asiat menevät nyt juuri niinkuin pitääkin. On helppoa olla posiitivinen, kun voi luottaa omaan työhön ja siihen, että asiat menevät niinkuin pitääkin. Southgaten työstä se oli kaukana.

Ja niin kolmen vuoden hitaan kitkutuksen jälkeen terä putoaa ja Southgaten pää siinä mukana. Missään vaiheessa näiden vuosien aikana ei näy juuri merkkiäkään mistään loogisesta jalkapallovalmennuksesta – ei syys-seuraussuhteita eikä siirtymävaikutusta: ei kausaliteettia. Eikä voikaan näkyä: Gareth Souhtgate sai juuri niin paljon aikaan kuin minä itsekin sain aikaan kolmen ensimmäisen vuoden aikana aloittaessani juniorivalmentajana 16- vuotaana: ei yhtään mitään tai enintään hyvin vähän. Mutta senkin tosiasian havaitseminen osoittaa ainakin jotain oppimista tapahtuneen.

Southgatelle hankittiin poikkeuslupa, että hän voisi valmentaa Valioliigassa – jo nimi viittaa siihen, että henkilön pitäsi olla jotain poikkeuksellista pystyäkseen valmentamaan Valioliigassa ilman minkäänlaista oppimisprosessia itse valmentamisesta. Ei siis mikään varsinainen ihme, että lopulta siinä kävi niinkuin kävi. Suurimmalle osalle käy niin. Joillekin pienen pitäjän juniorijoukkueessa – joillekin maailman suurimmassa liigassa. Oleellista on kuitenkin oppia jotain.

Gibsonin oppimisprosessi sen sijaan etenee edelleen. Hän tekee toisen virheen.

Tällä kertaa positiivisuuden Giljotiini iskee taas. Boro on jo pudonnut valioliigasta, mutta paradoksaalisesti se on sarjan kärjen tuntumassa muutaman pisteen päässä play-off paikasta, kun Southgate saa potkut. Pieniä valonpilkahduksia oli jo näkyvissä, kunnes  Gibsonin kärsivällisyys loppuu. Uusi valmentaja on Gordon Strachan. Jo pelkästään hän nimittämisensä seuran päävalmentajaksi kuvastaa sitä kieroa positivismia (tai sairasta epätoivoa), jota Gibson potee uskoessaan, että juuri tämä mies voisi pelastaa seuran.

En aio kirjoittaa Strachanista enempää, sillä alan voida fyysisesti pahoin. Seuraava sitaatti selittää kaiken oleellisen. Juttelin Boron akatemian rektytointijohtajan kanssa keväällä 2011 ja hän kertoi miehestä seuraavaa: ”Gordon oli karmaiseva. Kun reservit pelasivat, hän ei ollut paikalla. Hän meni mieluummin elokuviin. Häntä ei kiinnostunut. Hän on ylivoimaisesti huonoin valmentaja, jonka olen koskaan nähnyt.

Strachanin kunniaksi sanottakoon, että hän tajusi lähteä omaehtoisesti pois noin vuoden jälkeen.

Messi(as)?

Gibsonin seuraava valinta oli jo kryptisen ratkaiseva – enää ei olisi varaa virheisiin, sillä seura oli jo ajautunut putoamistaistoon divarissa. Tarvittiin messiasta. Tai yhteisö tarvitsi messiasta. Joukkue tarvitsi hyvää valmentajaa. Jalkapallo ei usko messiaisiin. Se uskoo hyviin valmentajiin ja kovaan työntekoon.

Boron entinen kapteeni Tony Mowbray nautti kulttistatusta seuran kannattajien keskuudessa eikä se todellakaan ole hedelmällinen lähtökohta valmentajan työlle. Se antaa ehkä lisäaikaa ja luottoa, jollaista muut tuoreet valmentajat pääsevät harvoin nauttimaan, mutta muuten se voi olla jopa haittana laadukkaalle työlle. Monet odottavat taikatemppuja, mutta niitä ei ole. Taikatemputkin vaativat pitkällistä harjoittelua sekä varmaan myös jonkin sortin kinesteettistä ja spatiaalista lahjakkuutta.

Mowbray lopetti pelaajauransa Ipswichissä vuonna 2000, jonka jälkeen jatkoi seurassa ykkösjoukkueen kenttävalmentajana ja hieman myöhemmin seuran väliaikaisenä päävalmentajana (managerina). Neljä vuotta myöhemmin hän siirtyi pohjoiseen ja rajan yli Hibernianiin. Hän johdatti Hibsin ensimmäisellä kaudellaan neljänneksi ja hänet valittiin kauden päätteeksi toimittajien toimesta vuoden valmentajaksi.

Matka jatkui kolmen vuoden kuluttua takaisin Englantiin ja West Bromwichiin. Ensimmäisellä kaudella Mowbray valmensi West Bromin championshipin nousifinaalin, jossa se hävisi Derbylle. Seuraavalla kaudella joukkue nousi valioliigaan voittamalla championshipin ja eteni FA-cupissa aina välieriin asti. Hyvä työ palkittiin myös valinnalla vuoden liigavalmentajaksi.

Seuraava kausi oli kuitenkin vaikea ja West Brom putosi takaisin championshipiin. Mowbray jätti joukkueen ja lähti takaisin Skotlantiin – tällä kertaa Celticiin. Se visiitti oli pettymys ja jäi vain yhdeksän kuukauden mittaiseksi. Mielenkiintoinen yhteensattuma tuolta ajalta oli tosin se, että tammikuussa 2010 Mowbray tuuletti isoja nimiään ja myi Celticin kapteenin Barry Robsonin ja maalitykki Scott MacDonaldin – Boroon Gordon Strachanille. Vajaa vuosi myöhemmin nuo pelaajat olivat taas hänen joukkueessaan – ja vielä myöhemmin pelasivat yhä hyvin hänen alaisuudessan: merkki hyvän man-managementistä.

Tullessaan Boroon Mowbray tunnettiin pallonhallintaan perustavana valmentajana. Varsinkin West Bromwich tunnettiin laadukkaasta pallonhallinnasta ja Mowbray tunnusti avoimesti ihailevansa Barcelonan pelityyliä. Tässä kohtaa sitä aina nielaisee tukalasti, kun kuulee valmentajan suusta jotain tällaista. Onneksi Mowbray kuitenkin osoitti pelitavalle vain ihailua ja kunnioitusta – sen apinointi sai jäädä amatööreille. Sen sijaan Mowbray löi kätensä saveen ja alkoi opettaa pelaajillen omaa pelitaapansa.

Positiivinen realismi = pragmaattisuutta?

Mowbrayn lähestymistapa kahden Borossa vietetyn vuoden aikana on ollut varsin pragmaattinen: miltei kaikki mahdolliset pelijärjestelmät on käyty läpi ja peluutuksessa on ollut huomattavissa (joko sattumalta ja harkitusti) perinteiseen italialaiseen proaktiiviseen koulukuntaan (Remmel/ Urheilulehti 2.11) kuuluvia aineksia, joissa pelitapa ja ryhmitys elää kulloisenkin vastustajan mukaan. Tyypillinen treeniviikko Rockcliffe Parkissa alkaa siis teemoilla, joita seuraavan vastustajan pelissä tulee ottaa huomioon – sekä omassa että vastustajan tekemisessä.

Yksi tekijä on kuitenkin ollut kokoava palanen hän pelitapa-ajattelussaan: ennenkaikkea Mowbray on tuonut joukkueeseen ajatusta ja tuota ajatusta tukevia jalkapalloilijoita. Enää ei vaan pelata. Vaikeassa taloustilanteessa hän on joutunut leikkamaan Strachanin aikaisia palkkamenoja ja myymään monia avainpelaajiaan (mm. Jonhson Cityyn ja Bennett Villaan), mutta hän on pystynyt tuomaan tilalle laatua halvalla. Kuulostaa kenties mahdottomalta, mutta vain valmentajalle, joka menee reservipelin aikaan elokuviin tai kotiin kiillottelemaan vanhoja palkintojaan.

Mowbray on sen sijaan tehnyt todellisia löytöjä, joista parhaimpina esimerkkeinä käytännössä markoilla tulleet George Friend (Doncaster), Emmanuel Ledesma (Walsall), Mustapha Caryol (Bristol Rovers) sekä Faris Haroun (Beerschot). Pelaajia, jotka ovat taitavia ja ennen kaikkea Mowbrayn proaktiiviseen pelitapaan sopivia pelaajia: älykkäitä pelaajia. He kykenevät tarvittaessa viikosta toiseen muotoutumaan uusiin nyansseihin tai painotuksiin, joita Mowbrayn tämänhetkinen pelitapa-ajattelu edyllyttää.

Pelitapaoppaan sivu kääntyy 

Lähestymisessään otteluun Sheffield Wedneysdaytä vastaan Mowbrayn ykstoistikossa huokuu positiivisuus – ansaittu positiivisuus: takana on hyvä syksy, joukkue on edellisestä kuudesta pelistä voittanut viisi ja pelannut kerran tasan. Liigacupissa kaatui viime viikolla Sunderland vakuuttavan esityksen jälkeen ja joukkueen ilmapiiri on korkealla – ansaitusti. Tässä tapauksessa positiivisuus ei vain siis perustu uskoon paremmasta vaan tietoon paremmasta. Tietoon, jostain suuremmasta.

Oikeastaan ensimmäisiä kertoja Mowbrayn aikakaudella Boro lähtee otteluun täynnä voitonvarmuutta ja puhtaasti ”omalla pelillä”. Ja se näkyy aloituskokoonpanossa, johon on nimetty neljä hyökkääjää! Ryhmitys 4-2-4- ei ole sattumaa – se on pitkällisen työn tulosta: joukkue on täynnä itseluottamusta ja sillä on varaa lähteä voittamaan itsevarmasti.

Sen huomaa ottelun alussa – sekä hyvässä että huonossa. Hyvässä siinä, että Boron peli on äärimmäisen hyökkäävää ja huonossa siinä, että peli on äärimmäisen hyökkäävää. Jatkuva hyökkääminen tarkoittaa jalkapallossa myös sitä, että toiselle joukkueelle tarjotaan mahdollisuus hyökkäämiseen. ”The slower, the better”- periaattetta tarvitaan kontrollin nimissä ja sitä tämä peli huutaa.

Pelin virtaukselle on myös syynsä. Keskustan kaksikko (Leadbitter & McEachran) jää kovin kaksin, kun muut painelevat kovaa eteenpäin. Kahdella pohjapelaajalla (vrt. 3) luonnollisten porrastusten ja tätä myöten luonnollisten syöttökulmien määrä on pienempi ja peliä rytmittävien ( tässä tapauksessa hidastavien!) takadiagonaalien käyttö vähäisempää. Peliä hidastuttavia lyhyitä sivuttaissuuntaisia tai takadiagonaalisia syöttöjä tulee siis selvästi vähemmän kahdella keskuspelaajalla operoidessa – varsinkin kun laitapuolustajat pyrkivät samanaikaisesti nousemaan vahvasti ja sjoittumaan useasti keskuskentan pelaajien yläpuolelle. Näin ollen sivuun suuntautuvien syöttöjen kohde tulee hyökkäävämmäksi ja ei niin hidastavaksi. Näin ainakin omien havaintojen peruusteella.

Boron toinen ongelma liiallisen vauhdin (rytmityksen puute) lisäksi on murtautuminen. Kun ryhmityksessä on samaan aikaan neljä hyökkääjää(nimenomaan hyökkääjiä – ei hyökkääviä pelaajia!), nousee väkisinkin esiin kysymys kuka murtaa, kun kaikki ovat murtautujia? Kaikki neljä ylintä pelaajaa ovat profiililtaan erilaisia, mutta ajatuksiltaan samanlaisia: kaikki haluavat tehdä maaleja. Kaikki nelikosta Scott MacDonald, Marvin Emnes, Emmanuel Ledesma sekä Ishmael Miller ovat pelanneet tämän kauden aikana hyökkääjää sekä kahden että yhden kärjen systeemeissä. He ovat siis luonteeltaan tavalla tai toisella hyökkäyksien päättäjiä – eivätkä niiden synnyttäjiä.

MacDonald on hyvä ennenkaikkea hyvä viimeistelijä, Emnesin vahvuudet ovat nopeudessa ja linjan taakse tehtävissä juoksuissa, Miller on uhka ilmassa ja Ledesma erikoistilanteissa sekä vastustajan viimeisen linjan etupuolella.

Näistä profiileista Ledesma sopii parhaiten viimeisen pallon antajaksi, mutta kovin usein hän unohtuu Sheffield Wednesdaytä vastaan hieman liian usein oikealle laidalle eikä ole vielä omimmillaan tulleessaan laidalta kohti keskustaan. Ylimpien pelaajien palloton liike on kuitenkin varsin monipuolista, mutta selkeän murtajan rooli puuttuu. Nyt keittiössä on liian monta kokkia sohimassa saman kattilan ympärillä.

Sitten tapahtuu. Ledesman oikea-aikainen syöttö tavoittaa elämänsä futista pelaavan Arsenal-hylkiö Justin Hoyten loistavan nousun ja (topparin ja laitapakin välistä) ja tämä viimeistelee komeasti ensimmäisellä kosketuksella. 1-0.

Uusi aika?

Toisella jaksolla Boro jatkaa ottelutapahtumien hallintaa. Wednesday tasoittaa heti jakson alussa selvällä paitsiomaalilla, mutta Boro ei tutise. Kuten muistamme, se elää nyt ansaitusti positiivista ajanjaksoa. Ja silloin myös positiivisuus palkitaan.

Jälleen Emmanuel Ledesman loistava tilanteentunnistus tekee tuhoja: hän iskee irtopalloon viimeisen linjan etupuolella, ottaa tarvittavan verran tilaa pois voimakkaalla tempokuljetuksella, antaa hyväpainoisen syötön MacDonaldille, joka jatkaa sen eteenpäin Ishmael Millerille tyhjän maalin eteen: 2-1.

Hetkeä myöhemmin Emnesin tilalle vaihdettu viides peliin osallistunut hyökkääjä Lukas Jutkiewic viimeistelee päällään Leadbitterin antamasta kulmasta loppulukemat 3-1. Ja sitten koittaa kauden jatkon kannalta pelin tärkein yksittäinen hetki.

3-1- maalin jälkeen Boro pitää seuraavan vajaan minuutin ajan palloa hallussaan – hallintaa hallinnan vuoksi. Keskikentän pohjat syöttelevät toppareiden kanssa kontrollidusti ilman pyrkimystä hyökätä tai edes edetä vastustajan alueelle: he syöttävät tylsyyden vuoksi. The slower the better. Aamen. Tämä oli merkki Mowbrayn ajettelusta. Jalkapalloajattelusta. Positiivisesta realismista eli pragmatismista. Ja tällaisella ajattelulla tehdään tuloksia.

Ainiin, se messi(as).

Miltei joka kerta, kun uusi nimetön pelaaja tuli kesällä Boroon, Mowbray toppuutteli kannattajien odotuksia. (vaikka tiesi näiden olevan tälle sarjatasolle hyviä vahvistuksia) ”He´s a class player, but you shouldn´t get too carried away here. He´s no Messi”. Realismia. Mutta positiviista. Hymyilyttää. Monestakin syystä.

Loppupäätelmät

Boro on tällä hetkellä mielenkiintoisin joukkue Englannissa. Miksi?

1) Mowbray on ehdottamasti rehti ja hyvä pelin opettaja. Minulla on ollut ilo ja kunnia tavata kyseinen herrasmies ja hänessä oli sitä jotain. On tehnyt kärsivällisesti työtä jalkapallon parissa eikä ole pelännyt ottaa vaikeita haasteita vastaan. Miehen kehitystä on mielenkiintoista seurata. But you shouldn´t get too carried away here. He´s no Sacchi.

2) Saarivaltion kuumin joukkue. Viimeisistä seitsämästä ottelusta kuusi voittoa ja yksi tasapeli.”Form is temporary, class in permanent.” Kausi on kuitenkin pitkä.

3) Boro on käyttänyt kentällä tähän mennessä 29:ää pelaajaa (toiseksi eniten koko sarjassa). 18 pelaajaa on tenhyt maalin Borolle tällä kaudella. Materiaalia on ja ryhmitys muuttuu vastustajan mukaan, mutta kuinka kauan?

4) George Friend, Emmanuel Ledesma.. nimettömät pelaavat tulevat nousemaan joukkueen mukana. Pelaajat kehittyvät hyvässä ympäristössä.

5) Yhteisö herää hiljalleen. Perjantain pelissä Sheffield Wednesdaytä vastaan suurin yleisömäärä (yli 28 000) yli kolmeen vuoteen.

Mowbray on määrätietoisella toiminnallaan ansainnut positiivisen suhtaumisen – hän tietää, että työ toimii ja tuottaa juuri oikeanlaisia tuloksia:  positiivisuus mielessä muuttuu posiivisiksi teoiksi ja lopulta auraksi. Lopulta.

Mainokset
Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s