Elämä, Valmennus

Prologi: Oodi totuudelle

Seinä kolmannelle on palannut. Parin vuoden kirjoitustauon jälkeen on aika toiselle tulemiselle – päivitetyin ajatuksin ja hieman uusin ulottuvuuksin. Analyysien ja reportaasien lisäksi avaan myös arkeani täältä saapasmaan syvyyksistä: taktiikan ja kohteliaisuuden sydänmailta. Kulttuuria, arkea ja tunteita – elämää. Mutta jotain on myös pysynyt muuttumattomana: nimittäin ehtymätön nöyryys elämän sekä lajeista kauneimman edessä. Sekä syvä kiitollisuus siitä, että minulla on mahdollisuus kokea itseni pieneksi kaiken tämän hallitsemattoman suuruuden äärellä. Saan opetella koko loppuikäni. Se olkoon pelastukseni.

Oppiminen, se tuokoon meille täyttymyksen elämään ja antakoon meille uteliaisuuden siunauksen. Uteliaisuuden elämään. Mutta aivan aluksi, jottei totuus unohtuisi. On aika oodille. Hyvät naiset ja herrat,  Seinä kolmannelle palaa keskuuteenne otsikolla ”Oodi totuudelle”

”Ne totuudet, joita me emme halua kuulla, ovat meille hyödyllisimmät.” – kiinalainen sananlasku

Aluksi haluan riisua itseni alastomaksi totuuden edessä. Totuuden eteen saavun nöyränä, mutta kiitollisena. Teen sen siksi, ettei kukaan – kukaan, voisi tämän kirjoituksen jälkeen ajatella, että ”minä en taatusti pysty tuohon”. Sinä pystyt. Se on totuuteni.

Aloitin jalkapallovalmennuksen eteläsuomalaisessa kunnassa kesäkuussa vuonna 2000. Olin kuusitoistavuotias, ajoin vielä mopolla ja odotin lukion toisen vuoden alkua. 17. syntymäpäiväni oli reilun parin viikon päässä.

Olin aloittanut jalkapallon harrastamisen kuuden vuoden iässä esikoulun syyslukukaudella. Pelasimme pihassa naapurin poikien kanssa kaikkea mahdollista ja jalkapalloharrastuksen aloittaminen oli silloinkin hyvin luonnollinen valinta liikunnalliselle pikkupojalle. Samoihin aikoihin sen aloitti myös naapurissa asunut kaverini, josta myöhemmin tuli sekä valmentajakollegani että erittäin tärkeä ystäväni (olkoon tämä teksti myös kunnianosoitukseni hänelle). Kaverien lisäksi myös isäni vaikutus oli merkittävä jalkapalloharrastuksen aloittamisessa. Hän pelasi jalkapalloa varsin aktiivisesti Ruotsin alasarjoissa siellä asuessaan ja jatkoi pelaamista myös Suomeen palattuaan.

Lisäksi jalkapalloa seurattiin kotonani niin paljon kuin sitä 80- luvun lopun Suomessa oli ikinä vain mahdollista seurata. Ruotsalaisella lajikulttuurilla oli myös iso merkityksensä: yläasteella ruotsin opiskelu sujui heti mallikkaasti, kun maanantai-illat oli jo vuosia vietetty tyypillisesti SVT:n Fotbollskvällenin parissa.

Pelaajana en ollut kuitenkaan koskaan häävi. Olin keskiverto, perusvarma vasen laitapuolustaja. Minua pidettiin varsin paljon kentällä, koska olin reipas sekä liikunnallinen poika ja osuin palloon hyvällä prosentilla molemmilla jaloillani. Vasenkätisenä olin sopeutunut kaikessa oikeakätisten maailmaan ja täten myös oikea jalkani kehittyi varsin hyväksi tässä homogeenisessa käsikulttuurissa. Kaksijalkaisuuteni osoittautui kuitenkin osumatarkkuuteni lisäksi ainoaksi mainittavaksi vahvuudekseni juniorijalkapalloilijana.

Pidin kuitenkin jalkapallosta. Pidin siitä todella paljon. Mutta pidin myös jääkiekosta ja sählystä. Kaikki joukkuepelit kiinnostivat. Jos paikkakunnalla olisi ollut silloin jääkiekkojoukkue, olisin kenties saattanut ehkä harrastaa sitäkin.

Jalkapallo oli minulle kuitenkin ennen kaikkea harrastus. En suhtautunut siihen vakavasti tai intohimolla enkä oikeastaan haaveillut sen kummemmin ammattilaisuudesta tai edes kotipaikkaani isommista ympyröistä. Se oli vain jotain, mistä tuli minulle mukava tapa viettää aikaani. Käytiin harkoissa, nähtiin siellä kavereita ja sunnuntaisin pelattiin useimmiten kaksipäiväisen turnauksen sijoista 5.-8.

Useimmiten turnauksista saimme muistoksi A4- kokoisen paperisen diplomin, jota koristi järjestävän seuran tunnuksen lisäksi paikallisen yrityksen logo sekä tietenkin pelaajan oma nimi. Se oli usein oman joukkueen joukkueenjohtajan pukukopin seinää vasten kirjoittama. Joskus myös jonkun vieraan ihmisen kirjoittama ja siten myös pelaajien keskuudessa arvokkaampi. Joillain oli myös erottuvan kaunis käsiala ja kynänä oli käytetty tussia kuulakärkikynän sijaan. Osasimme arvostaa kauneutta jo tuolloin.

En ollut myöskään voittaja jalkapallokentillä. Olin niitä, joiden olkapäät ja selkä notkahtavat ensimmäisten joukossa ja jotka alkavat vaikeuksien keskellä toivoa, että joku toinen tekisi jotain tilanteen kääntämiseksi parempaan suuntaan. Kun meitä etukäteen paremmaksi tiedetty vastustaja teki ottelussa avausmaalin, tiesin hiljaa mielessäni, että OK, me hävitään tämä peli. Ja useimmiten myös hävittiin. Eikä se pelin jälkeen minua kauaa harmittanut. Palasin kotiin jo yleensä varsin hyvillä mielin valmiina tekemään jotain muuta. Yksi turnaus tai peli sinne tänne!

Olin hyvin tyypillinen suomalainen: tyytyväinen. Tyytyväinen lämpimään veteen, tyytyväinen tiettyyn korkeaan mukavuuden tasoon, tyytyväinen autokyytiin, tyytyväinen jälkiruokaan ja tyytyväinen myös tappion jälkeiseen hetkeen, kun muistin kaikki nuo edellä mainitut asiat, joista olla tyytyväinen.

Tyytyväisen lapsuusvaiheen jälkeen jalkapallon pelaamisesta alkoi tulla kuitenkin pakkopullaa. Pääsyy tähän oli omassa pärjäämisessä.  Tai pikemminkin pärjäämättömyydessäni. Huolimatta tyytyväisyydestäni kaikkia mukavuuksia kohtaan, halusin kuitenkin menestystä – halusin voittoja. Mutta en tietenkään ollut valmis uhraamaan mukavuuttani sen kaiken edessä. Se oli hankala yhtälö.

Murrosiässä (kunnes se ylipäätään alkoi) pituuskasvuni oli hidasta ja keskivartalollani näkyi yhä pikkupojan pullavan suomalainen hyvinvointi. Toiset olivat nopeampia ja isompia. Pehmeys loisti poissaolollaan ja vastustajat tuntuivat jänteviltä ja voimakkailta. Kontaktitilanteet eivät olleet enää samanlaisia kuin kahdeksan vuoden iässä, jolloin rymistelin jokaiseen kaksinkamppailupalloon vailla itsesuojeluvaistoa. Nyt olin tullut liian tietoiseksi omasta kehostani ja omista heikkouksistani enkä löytänyt itsestäni rohkeutta toimia epämukavuusalueellani. Olin 14- vuotias ja oli helpompaa valita tie, jossa ylimääräiset mäet loistivat poissaolollaan.

Muutama vuosi aikaisemmin kotipaikkakunnallani oli alkanut kova noste salibandyssa ja moni meidän jalkapallojoukkueen pelaajista meni mukaan. Minä myös. Salibandyn pelaaminen tuntui mukavammalta (=helpommalta). Kontaktit olivat kevyitä ja pieni rakenteeni ei ollut samaan tapaan esteeksi kuin fyysisemmillä jalkapallokentillä. Lisäksi kaikki talvien höntsääminen pihalla mailan kanssa oli tehnyt tehtävänsä: olin joukkueemme taitavimpia pelaajia ja sain itseluottamusta menestyksestä(ni) joukkueen mukana. Tunsin ensimmäistä kertaa vahvasti, että joukkueen menestyminen riippui myös minusta. Ja tunsin olevani tärkeä osa joukkuetta.

90- luvun puolivälin jälkeen salibandy otti vasta ensiaskeliaan organisoidun junioritoiminnan saralla ja se antoi meidän joukkueelle suuren kilpailuedun. Vuosien saatossa hankittu liikunnallisuus sekä joukkuepelaamisen rutiini teki meidän salibandyjoukkueestamme heti yhden alueemme parhaista. Sijoitusottelut sijoista 5.-8 vaihtuivat nopeasti finaaleihin ja kultamitaleihin. Ensimmäisellä kaudellamme olimme 13- vuotiaiden SM- lopputurnauksessa yhdeksänsiä. Olimme Suomen parhaiden joukossa ja se tuntui fantastiselta. Ja ilman sen suurempia ylämäkiä.

Samaan aikaan liekkini jalkapallokentillä veteli viimeisiään. Joukkueessani tehtiin myös uusia järjestelyjä enkä mahtunut enää seuramme ykkösjoukkueeseen. Joukkueeseen, jota olin koko pelaajaurani edustanut. Se oli kohdallani viimeinen niitti.

Viimeistäänkin tämän jälkeen pallo tuntui kuin raskaalta kiven möhkäleeltä, jota raahasin mukanani jalkaani kiinnitetyn ketjun avulla. Halusin lopettaa lajin, joka sai minut tuntemaan riittämättömyyttä sekä epämukavuutta. Tiedostin myös sen, että jotta asia joksikin muuksi muuttuisi, olisi minun tehtävä suuri määrä töitä ylimääräisen harjoittelun muodossa. Oli helpompaa vain lopettaa se. Ja sen myös tein.

Se oli ristiriitaista. Samaan aikaan kun fiilistelin menestystä(ni) salibandyssa, nauhoitin jokaisen Mestareiden liiga- ottelun ja katsoin tauotta Litin suorituksia Hoopi Hännisen unohtumattomien selostuksien siivittämänä. Toisaalta rakastin jalkapalloa, mutta toisaalta sen harrastaminen tuntui jopa ahdistavalta.

Kerroin lopettamispäätöksestäni vanhemmilleni, jotka yrittivät vielä kääntää päätäni. Salibandyn jatkaminen piti kuitenkin vanhempani jokseenkin tyytyväisinä, sillä heille tärkeintä oli lopulta kuitenkin se, että joku urheilullinen harrastus jatkuisi.

Kerrottuani päätöksestäni joukkueelle, joukkueenjohtajamme yritti vielä vaikuttaa esiteinin päätökseeni houkuttelevalla tarjouksella: ”jos jatkat, niin pääset hyökkäämään.” Millähän avuilla? Kiitin houkuttelevasta tarjouksesta, mutta kieltäydyin. Lopetin jalkapallon pari viikkoa ennen kahdeksannelle luokalle menoa. Silloin en vielä osannut arvata millä seurauksin. Se päätös muutti elämäni.

 

”Jokaisen saavutetun kukkulan takana kohoaa vielä korkeampi ja ihanampi kukkula. Mitä etsijä yhtenä päivänä luulee totuudeksi, saattaakin seuraavana päivänä osoittautua vain osaksi sitä.”- Axel Fredelholm

 

Lopettamisesta huolimatta jatkoin yhä intensiivisesti jalkapallon seuraamista. Mestareiden liiga oli yhä pääformaatti, mutta myös lauantain brittifutis kuului vakio-ohjelmistoon. Samaan aikaan salibandyn harrastaminen muuttui vakavammaksi ja aloin jo muutaman kaverin kanssa miettimään 15- vuotiaan vakavuudella, että joku päivä lähdetään vielä Sveitsiin pelaamaan ammattilaisiksi. Miksipä ei?

Vuosi 1998 muodostui kuitenkin monella tapaa käänteen tekeväksi. Keväällä olimme Ruotsissa salibandyturnauksessa, jossa lajikulttuurin kapeus sekä ammattimaisuuden puute iski vasten kasvojani. Huomasin, että kauhean moni muu ei halunnut Sveitsiin ammattilaiseksi.

Suurin osa kasiluokkalaisista joukkuekavereistani ryyppäsi laivalla surutta meno- ja paluumatkat nuuskat huulessa ja valmentajat sekä pelaajien vanhemmat vain katselivat tilannetta sivusta, tuubassa itsekin tietenkin. Normaalia teinien toimintaa eikä mitenkään tuomittavaa, mutta tunsin, että en kuulunut enää tähän joukkoon eikä toiminta edustanut minua millään tavoin. He eivät olleet samaan tapaan kiinnostuneet pelistä kuin minä. Tai olin kiinnostunut urheilusta. Valmistautumisesta, odottamisesta, harjoittelusta. Vaikka olin toki itsekin välillä suulas ja kova pelleilemään, kyseinen toiminta laivalla oli liian kaukana omista operointitavoistani.

Huomasin muutenkin, että en ollut lainkaan kiinnostunut dokaamisesta eikä testosteronitasoni olleet lähelläkään muiden pelikavereideni myskiä. Meillä ei ollut juuri mitään muuta yhteistä kuin pelipaita ja maila. Rabatin kulman sijaan vietin viikonloppuni yhä lapsuuden naapureideni kanssa omilla pihoillamme. Seisoskelimme ja istuimme muutamilla tietyillä paikoilla ja juttelimme. Juttelimme kaikesta mahdollisesta, tunti tolkulla. Siellä tunsin olevani ympäristössä, joka antoi virikkeitä keskusteluun, mutta myös paransi keskustelutaitojani: opin perustelemaan mielipiteitäni, kuuntelemaan sekä olemaan eri mieltä. Ja ennen kaikkea, puhuimme paljon jalkapallosta. Todella paljon.

Yhdestä näistä suuresta keskustelijasta tuli siis myös tärkein yksittäinen valmennuksellinen kollegani sekä tukijani. Sekä yksi tärkeimmistä ystävistäni. Kiitos.

Jalkapalloharrastuksen lopettaminen sai aikaan odottamattomia seurauksia. Omistin yhä pallon ja kävin varsin nopeasti hommaamassa myös uudet nappikset. Huomasin lähteväni kentälle omatoimisesti, ilman joukkueharjoitusten pakottavaa painetta: ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui äärimmäisen miellyttävältä lähteä kentälle. Jonkin ajan kuluttua vietin kentällä jo enemmän aikaa, kuin ”aktiiviurani” aikana. Tämä alkoi varsin nopeasti näkyä myös potkutekniikassani sekä pallokontrollissani (myöhemmin tulevaisuudessa aina neljännessä divisioonassa asti).

Samaisen kesän MM- kisat räjäyttivät padot. Vaikka jo vuoden -94 ja -96 MM- ja EM- kisoja seurasin aktiivisesti, Ranskan kisojen jälkeen suhtautumiseni jalkapalloon muuttui lopullisesti. Kiinnostuin kaikesta jalkapalloon liittyvästä: joukkueista, logoista, pelipaidoista, ihan kaikesta mahdollisesta.

Suurin yksittäinen vaikutus niiden kisojen aikaan oli Helsingin Sanomien jutulla, jossa käsiteltiin otteluiden tilastoinnin lisäksi pintapuolisesti muutamia otteluanalysoinnin menetelmiä. Jutun yhteyteen oli tehty valmis taulukko, johon TV- katsoja sai itse tilastoida valitsemansa ottelun tapahtumia: laukauksia, kulmapotkuja ja niin edelleen. Ystäväni kanssa päätimme heti kokeilla tilastointia ja valitsimme otteluksi Espanjan ja Nigerian välisen alkusarjan ottelun, joka on mielestäni yhä yksi niiden kisojen parhaista. Sekä tietenkin ensimmäinen koskaan analysoimani ottelu. Ken voisi ikinä unohtaakaan Sunday Olisehin pommia Nigerian 3-2- voitossa?

Kisojen jälkeisenä syksynä elettiin myös HJK:n tarunhohtoista Mestareiden liiga- huumaa ja sain siitä myös unohtumattoman osani. Siitä lähti kipinä myös aktiiviseen maajoukkuepelien seuraamiseen.

Europelihuuman jälkeistä tyhjiötä täyttääkseen aloimme seuraamaan myös sarjajalkapalloa. Varsinkin Englannin Valioliigaa. Veikkaajan vuoden -99 Valioliigaliitteestä tuli pihapiirissämme raamattu, jonka jokainen yksityiskohta tiedettiin ulkoa. Tietotasoa pidettiin yllä pistokokeilla pingispöydän äärellä. Ja osa kysymyksistä siirtyi luokion liikuntapäivänä järjestämääni jalkapallopäivän tietovisaan, jossa yhtenä kysymyksenä kysyttiin muun muassa Leicesterin maksamaa siirtokorvausta Ade Akinbiyistä. (Voit onnitella itseäsi suurmestarin arvolla, mikäli tiedät vastauksen ilman wikipediaa). Päivän kulkua valvonut matematiikan opettaja joutui kerrankin asettumaan oppilaan asemaan ja hämmästelemään: ”mitä täällä tapahtuu?!, mistä on kysymys?!”. Hänen ilmeensä saa yhä hymyn huulille.

Maajoukkuekannattamisesta alkoi suuri kiinnostus katsomokulttuuria kohtaan ja pian meillä oli oma, pieni, mutta intohimoinen kannattajajoukko, jonka kanssa kiersimme aiheuttamassa pahennusta lähialueiden aladivarikatsomoissa. Ja usein myös kenttien laidolla, kun kaikkialla ei ollut katsomoita.

Suomen kokoisessa maassa kannattajatoimintamme keräsi meille nopeasti kulttimaineen, mutta myös muutamat sakot Palloliiton kurinpitovaliokunnalta soihduttelun vuoksi. Tulipa sitä tehtyä myös yksi vierasreissu aina Maarianhaminaa myöten. Arkisena torstaina. Piti käyttää kuntoisuusloma sivarista, että pääsi paikalle. Mitäpä sitä ei olisi oman joukkueen puolesta tehnyt?!

Oli huikeaa, että sain rakastua jalkapalloon vielä ennen internetin murrosta: seurasin ulkomaisen suosikkijoukkueeni pelit livenä teksti- tv:stä ja otteluraportit luettiin sitten myöhemmin koulun tietokoneluokassa tai kaverin ISDN- yhteydellä. Pääsin myös soittamaan Yle Urheilun toimitukseen saadakseni joukkueeni tiistaisen liigacup- ottelun näkymään teksti- tv:n liveseurannassa. Ottelu ei kuulunut Veikkauksen vetokohteisiin ja siksi ei ollut seurannassa. Lupasivat laittaa puoliaikatilanteen, mutta liveseurantaan eivät riittäneet rahkeet. Ja kerran soitin sinne myös uudemman kerran (Laura Ruohola vastasi) ja kyselin missä viipyi vuoden -98 MM-kisojen koostelähetys. Sekin saatiin lopulta ruutuun. Olin kuulemma ensimmäinen, joka sitä oli puhelimitse kysellyt.

Tiedonnälkä oli loputonta. Kaikki mahdolliset kivet käännettiin ja mikään ei ollut este: jos jotain ei ollut, sitten soitettiin tai tiedusteltiin. Mutta kaikki tehtiin. Mikään ylämäki ei tuntunut liian jyrkältä. Jalkapallo alkoi muuttamaan käsityksiäni ihmisen kyvyistä. Aloin kokea, että toiminnallani oli vaikutuksia itseeni ja ympäristööni. Havaitsin, että pystyn vaikuttamaan asioihin – tekemällä asioita.

”Totuus ovat ne yksinkertaiset asiat, jotka sinun on tehtävä, tai joita sinun on noudatettava löytääksesi syvimmän ja uinuvan minäsi sisälläsi. Sillä Totuus on aina yksinkertainen.” – tuntematon

Levottomasti aikajanalla pomppivassa tarinassani edettiin lopulta siihen pisteeseen, että haluni päästä mukaan konkreettiseen jalkapallotoimintaan nousi ylitsepääsemättömäksi. Halusin takaisin mukaan. Halusin olla taas kentällä, kopissa, sisällä pelissä. Tavalla tai toisella.

Ihailin valmentajien nimikirjaimin varusteltuja teknisiä varusteita ja tapaa, jolla he käskyttivät omaa joukkuettaan määrätietoinen katse silmillään. He tuntuivat ihmisiltä, joille olisi luonnollista keskustella loputtomasti kaikesta jalkapalloon liittyvästä, pyrkiä kääntämään kaikkia mahdollisia kiviä ja ennen kaikkea paneutua jalkapalloon pakkomielteisellä intensiteetillä – ilman, että heitä pidettäisiin outoina.

He olivat selvästi persoonallisempia kuin pelaajat, jotka kaikki käyttivät tietenkin samanlaisia persoonattomia peliasuja ja olivat ikäänkuin sidotumpia käyttäytymään tietyllä tavalla. Toisin kuin valmentajat. Heitä näki verkkareissa, shortseissa, pikeepaidassa, suorissa huosuissa, puvussa. Jotkut räyhäsivät, jotkut katselivat hillityn arvokkaasti, joitain jännitti ihan helvetisti. Halusin olla kuten he. Oma itseni. Joten päätimme ystäväni kanssa selvitellä mahdollisuutta päästä kokeilemaan valmennusta.

Muistatteko vielä salibandyharrastukseni? Pelasin sitä yhä. Ja se tuli apuuni. Tuli apuun ikään kuin vastapalveluksena siitä etten ollut sitä vielä kokonaan jättänyt. Eikä minulla ole tosiaankaan mitään salibandya vastaan ole. Ihan kiva laji ja opetti minulle paljon yhdellä kosketuksella pelaamisesta sekä kolmiopelaamisesta. Ilman salibandyä en olisi varmaan edes ikinä törmännyt seinään kolmennelle. Siellä siitä tuli minulle lempisyöttöni. (Tässä muuten Il Capitanon, Francesco Tottin versio  viime viikolta Crotonea vastaan.) Takaisin tarinaan.

Salibandyvalmentajani oli toiminut myös aikaisemmin ikäluokkamme toisen jalkapallojoukkueen valmentajana ja tiesin, että hän oli yhä mukana nuorimman poikansa jalkapallojoukkueen valmennuksessa. Kysyin häneltä erään harjoituksen jälkeen, josko hänen poikansa jalkapallojoukkueelle (n. 8-9 v.) olisi kesän ajaksi tarvetta kahdelle innokkaalle apuvalmentajalle. Hän lupasi selvittää asiaa.

Pari viikkoa myöhemmin huomasimme olevamme paikallisen seuramme juuri perustetun uuden ikäluokan vastuuvalmentajia. Seuran silloinen juniorivastaava veti meidän kanssa yhdessä ensimmäiset treenit ja siitä eteenpäin se oli menoa. Hädin tuskin 6- vuotiaat juniorit olivat yhtä ymmällään kuin mekin. Olin takaisin pelissä – ja syvällä.

Sen jälkeen tarinani on vienyt minut Italiaan, jossa kirjoitan tätä nyt milanolaisen kahvilan terassilta, 33- vuotiaana, paikallisen suurseuran junioriorganisaatiossa toimivana jalkapallovalmentajana. En aja enää mopolla ja vanha autonikin on jäänyt Suomeen.

Oleellista ei ole se mitä ensimmäisten harjoitusten ja nykyhetken välisenä aikana on tapahtunut. Oleellista on se, että se on tapahtunut. Että se on tapahtunut jalkapallon 14-vuotiaana salibandyn vuoksi lopettaneelle pojalle. Se on tapahtunut sillä samalle mukavuudenhaluiselle ja pienesti pullavalle pojalle, jolle harva olisi uskonut sen tapahtuvan. Itseni mukaan lukien.

Mutta juuri tästä syystä se on kiehtovaa: se voi tapahtua myös sinulle. Ja siksi halusin kertoa sinulle totuuden. Ei ole olemassa yhtä ja oikeaa tapaa. On olemassa vain sinun tapasi, sinun tarinasi. Ja oleellista on pysyä totuudessa, kun kertoo tai kirjoittaa omaa tarinaansa – ennen kaikkea itselleen. On tärkeää aina muistaa oma tarinansa, oma totuutensa. Pelkästään jo siitäkin syystä, että totuus on monestikin tarua ihmeellisempää.

Myöhemmin luokkahuoneen edessä pienten ihmisten edessä seisoessani en ole uskaltanut enää epäillä. ”Minusta tulee veturinkuljettaja!” ”Minusta balettitanssija”. Epäilemättä. Teistä tuleekin. Se on totuus. Mutta, kuten aiemmin lainasin: ”Mitä etsijä yhtenä päivänä luulee totuudeksi, saattaakin seuraavana päivänä osoittautua vain osaksi sitä.”. Sinusta saattaa tulla sen (tavoitteesi, unelman, päämääräsi) sijasta/lisäksi vielä jotain muuta, jotain vieläkin suurempaa, nimittäin sellainen kun sinusta tulee: sinä.

Tiedät jo miten ja mistä oma tarinasi (totuutesi) alkoi ja miten se jatkui tähän päivään. Kuinka haluaisit sen jatkuvan? Mitä haluaisit sinun tarinaasi kirjoittaa? Suosittelisin aloittamaan totuudella. Anna itsellesi mahdollisuus olla rehellinen sinulle itsellesi. Siitä se lähtee.

 

Rakkaudesta uteliaisuuteen ja seikkailuun: elämään,

valmentajanne Italiassa

 

Mainokset
Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s