Elämä, Reportaasit, Valmennus

The Manager ja vaalimisen taito

Aluksi valittiin naama. Vaihtoehtoja oli neljä. Yksi oli tuimakatseinen herrasmies kauluspaidassa ja kravatissa. Hänen persoonansa vaikutti analyyttiselta ja kylmähermoiselta. Kasvojen vivahteet viittasivat harkitsevaan ulosantiin – tarvittaessa hyvin tiukkaankin sävyyn.

Toinen kauluspaitainen ja kravattikaulainen mies hymyilee. Hänen vahvuutensa ovat varmasti ihmisten johtamisessa eikä hän vaivaa päätään liikaa pelin nyansseilla. Hän luottaa vahvuuksiinsa, hän pitää pukukopin tyytyväisenä ja ketsupit pöydässä. Pelaajat kiittävät tietyistä vapauksista ja palkitsevat valmentajansa voittamalla noin joka neljännen pelinsä ja saavuttamalla 8. sijan sarjassa. Kaikki ovat tyytyväisiä. Eihän tällä materiaalilla voi parempaankaan päästä!?

Kolmas persoona käyttää vain verkkareita – harjoituksissa, peleissä ja kotona. Hän kiroilee myös paljon harjoituksissa, peleissä sekä kotona. Hänen henkensä haisee pahalle ja toimiston pöytä on sotkuinen. Hän kirjoittaa epäselvästi ja kalenterin hallinta on vaillinaista. Hän piiskaa pelaajiaan armotta harjoituksissa, joissa pelaajat juoksevat drilleissä ilman palloa löysissä college- housuissaan. Sade vihmoo tuulen kanssa kilpaa ja kaksikerroksiset tiilirivitalot tuovat turvaa taustalla. Ennen peliä pelaajat ovat kopissa hiljaa pelokas ilme kasvoillaan. ”Okay lads, today we let them fucking hav´it. Fucking big time. Let´s keep it tight, two banks of four and two center forwards. Let´s give them a proper fucking bollocking from the start! Get tight! Go on!!!”

Viimeisin vaihtoehto näyttää Valeri Lobanovskilta ja on nähnyt kaiken mahdollisen. Hän kasvattanut itsensä ja nähnyt kuinka lapsi tulee äidin sisältä. Hänen partansa alkoi kasvaa jo ennen toista maailmansotaa ja Thatcherin valtakaudella hän oli jo tukevasti keski-iän paremmalla puolella.Hän oli tottunut tekemään kaiken itse jo pienestä asti – kukaan ei auttanut eikä hän apua tarvinnutkaan.  Työt hän aloitti isänsä kanssa samalla kaivoksella 11- vuotiaana. 15- vuotiaana hänellä oli jo 12 alaista. Työt kaivoksessa loppuivat kuitenkin, kun hän sai parikymppisenä pelaajasopimuksen Exeterin reserveihin. Siitä alkoi 23 vuotta kestänyt pelaajaura sumusaarten alasarjoissa. Vaikea polvivamma lopetti pelit, mutta seuraavalla viikolla hän oli jo Herefordin harjoituksissa käskyttämässä pelaajia. Hän tuntee paikallisen kulttuurin läpikotaisin ja osaa käsitellä pelaajia. Hän tietää miten kuri luodaan ja kuinka käytöstapoja vaalitaan. Uudet pelaajat ristitään kopissa barbaarisin menoin. Hän epäilee eurooppalaisia.

professional_2

The Managerin neljä naamaa.

Sitten valittiin joukkue. Logo oli tietenkin pääasia, koska voimasuhteilla ei ollut merkitystä. Kaikilla oli sama pelaajamateriaali. Lähtökohdat olivat siis suomalaisen yhteiskunta-ajattelun mukaiset: äärimmäisen tasavertaiset.

Kun naama ja joukkue oli valittu, alkoi työt. Ja sitä riitti. Kauden alun lähestyessä piti hoitaa paljon juoksevia asioita. Yleensä kasaantunutta työvuorta lähdettiin purkamaan paitasponsorin valinnalla. Hinnat olivat pieniä ja pienestäkin bisnesvaistosta oli hyötyä: pitäisikö ottaa varmat rahat heti vai yrittää nostaa tarjouksia peliesitysten parantuessa? Vaiko riskeerata, että huono alkukausi pudottaisi tarjouksia entisestään. Managerin pää oli heti kovilla.

Talouspuolta piti laittaa kuntoon myös lippujen hinnoilla. Hyvin yleisesti englannin vanhassa kolmannessa divisioonassa (nykyinen League One) jouduttiin lähtemään niinkin alhaisesta summasta kuin 1.5 puntaa. Yleisö reagoi heti, jos hinta ja peliesitysten laatu (tulokset!) eivät täsmänneet.

Kassavirran alullepanon jälkeen oli aika tarkastaa pelaajamarkkinoita: nuoria akatemiapoikia vai kokenut kehäraakki? Budjetissa ei ollut varaa epäonnistumisille. Hankintojen täytyi onnistua. Ruel Fox oli yleensä hyvää vastinetta rahoille.

Sitten mentiin harjoituskentälle. Portugalilaisespanjalaisen taktisen periodisaation (tactical periodisation) periaatteet voitiin löytää harjoittelun painopistealueista: harjoitusten tekniset (shooting), taktiset (tactics), fyysiset (fitness/match) ja henkiset (intensity/match)  ulottuvuudet olivat kaikki huomioitu. Lisäksi harjoittelussa voitiin vielä erikseen painottaa pelipaikkakohtaisesti jotain tiettyä osa-aluetta: maalivahteja, puolustusta, keskikenttää tai hyökkäystä. Myös valmennuksen painottuminen omien junioreiden kasvatukseen oli säädettävissä harjoittelua ohjelmoimalla. Ja tästäkin kaikesta vastasi yksi ja sama mies: The Manager.

manage

Tactical periodisation.

Edellä mainittu esittely on tietenkin klassisesta tietokonepelistä The Manager, joka ilmestyi vuonna 1991 Software 2000:n tuottamana. Vaikka kyseessä on tietokonepeli, sen luoma kuva ja käsitys englantilaisesta jalkapallomanagerista on elänyt pitkään jo ennen sitä ja myös sen sen jälkeen. Mutta elääkö se enää?

Realismia tilastoista

Englantilaisen jalkapallon valmennuskulttuuri on muuttunut äärimmäisen paljon viimeisen vajaan 10 vuoden aikana, lähinnä kansainvälistymisen myötä. Ja on muutos on ollut hurjinta nimenomaan brittifutiksen näyteikkunassa: Valioliigassa. The Telegraphin jutun mukaan vuonna 2008 koko englantilaisessa liigajärjestelmässä (92 joukkuetta: Premier League, Championship, League One ja League Two) oli yhteensä 19 ulkomaalaista valmentajaa. Viime kaudella ulkomaisten valmentajien yhteismäärä oli miltei sama, mutta heidän osuus nimenomaan Valioliigassa oli noussut merkittävästi ja nimenomaan sarjan kärkipäässä. Viime kaudella (2015-2016) Englannin valioliigassa nähtiin ensimmäistä kertaa sen historiassa sarjataulukko, jonka 10 parhaan joukkueen joukkoon ei mahtunut yhtään englantilaisen valmentajan valmentamaa joukkuetta. Walesilainen Mark Hughes tosin edusti britteja top 10:sä Stoken 9.sijalla.

Tälle kaudelle englantilaisten valmentajien tilanne ei juurikaan ole parantunut. Englantilaisia valmentajia on vain kolme: Bournemouthin Eddie Howe, Burnleyn Sean Dyche sekä  Crystal Palacen Alan Pardew. West Bromwichin Tony Pulis (Wales), Stoken Mark Hughes (Wales) sekä Sunderlandin David Moyes (Skotlanti) nostavat brittien kokonaismäärän kuuteen. Englantilainen Mike Phelan on toiminut alkukauden Hullin määräaikaisvalmentajana, kun vakituista päävalmentajaa ei ole vielä nimetty. Kun listan brittivalmentajista vielä Hughesin Stoke (sij.19.) ja Moyesin Sunderland (sij.20.) makailevat sarjan viimeisinä, voitaneen olettaa, että ainakin toiselle heistä vilahtaa mono takamukseen hyvinkin nopeasti, jollei otteet pikaisesti parane. Ja heidätkin korvattaneen mitä todennäköisimmin ulkomaisella valmentajalla.

Mutta miten tähän on tultu? Miksi brittiläisen jalkapallokulttuurin ilmentymä, The Manager, viruu henkitoreissaan ja taistelee olemassaolostaan?

The Manager syntyy

Hienossa kirjassaan The Manager: The Absurd Ascent of the Most Important Man in Football Barney Roney kertoo upean rappioromanttisella tavalla brittimanagerin synnystä. Hänen mukaansa manageri syntyi saamaan potkut. Hänet luotiin, jotta ihmisillä olisi joku, jota syyttää, kun asiat menevät huonosti.

Kun jalkapallo alkoi nopeasti 1800- luvun viimeisinä vuosina saavuttamaan suurta suosiota, pieniin tapahtumiin tarkoitetut tapahtumapaikat alkoivat käydä ahtaiksi. Tämä johti pian myös lieveilmiöihin, kuten katsomomellakoihin ja muuhun nujakointiin. Siihen asti todellisessa statistin roolissa ollut esi-valmentaja (joukkueet eivät juurikaan tuolloin vielä harjoitelleet järjestelmällisesti ja peleissäkin yleisesti pelaajat saattoivat keskenään sopia pelipaikat ennen ottelua) koki kuitenkin yhtäkkiä merkittävän ylennyksen Manageriksi, kun seurajohtajat keksivät tavan rauhoittaa levottomaksi käyneen jalkapalloyleisön: kun huonoille esityksille ja tuloksille saatiin syypää, voitiin tälle henkilölle antaa potkut ja näin ollen rauhoitella kiihtyneitä ihmisjoukkoja. Alun alkaenkin manageri oli tuomittu epäonnistumaan – hän oli kuin kaikkien vihaama showpainija, jolle oli kirjoitettu ikuisen häviäjän rooli. Manageri syntyi siis tarpeesta antaa jollekin potkut.

Sittemmin vuosien kuluessa suuret persoonat Herbert Chapmanista Bill Shanklyyn ja Alf Ramseysta aina Sir Alex Fergusoniin pitivät suuren menestyksensä myötä yllä brittiläisen managerin statusta. He onnistuivat sadan vuoden kuluessa kääntämään tilanteen ympäri: managerista tuli suurin yksittäinen henkilö, johon koko joukkueen menestyminen kiteytyi, The Manager, joka vastasi kaikesta ja keräsi myös suurimman kiitoksen. Managereita verrattiin vapahtajiin, jotka tulivat pelastamaan joukkueen.

Brittimanagerien vaikutus myös maailmalla oli suuri. Monilla englantilaisilla oli jollain tapaa näppinsä pelissä lähes kaikkien suurien eurooppalaisten joukkueiden perustamisessa Italiassa sekä Espanjassakin ja valmentajat kuten Jimmy Hogan olivat keskeisessä osassa myös pelin taktisessa evoluutiossa. Italian kielessä sana Il Mister kuvaa vielä tänäkin päivänä päävalmentajaa ja periytyy suoraan englantilaisten vaikutuksesta.

Muutamat brittimanagerit (mm. Sir Bobby Robson, Terry Venables, John Toshack)  ovat päässeet vielä modernillakin ajalla valmentamaan Euroopan huippujoukkueita, mutta sen jälkeen on ollut varsin hiljaista. Ainoastaan Carlo Ancelottin valmennustiimissä sekä Realissa että PSG:ss toiminut Paul Clement on ollut viime vuosina mukana eurooppalaisen huippujoukkueen valmennuksessa. Ja sama suuntaus näyttäisi jatkuvan myös tulevaisuudessakin.

Yksi syy tähän kaikkeen löytyy brittiläisestä jalkapallokulttuurista. Tai oikeastaan ylipäätään brittiläisestä kulttuurista. Ehkäpä sen suurimmat hienoudet – tavat ja perinteet – ovat olleet myös sen suurimmat viholliset. Seesteisyys ja sokea usko omaan tekemiseen ovat hidastuttaneet kehitystä. Paahtoleipä pavuilla on vielä tänäkin päivänä paahtoleipä pavuilla. Vai onko?

The Managerin ilmentymä

Kuukausi sitten luin loppuun manageri Neil Warnockin teoksen The Gaffer – The Trials and Tribulations of a Football Manager. Warnockin ja kirjailija Glenn Mooren kanssa yhteistyössä tekemä teos piirtää kuvan brittiläisen jalkapallomanagerin sielunmaisemasta ja lohkaisee yksittäisen – joskin varmaan hyvin yleistettävissä olevan – tarinan kautta kuinka managerin instituutio on syntynyt ja elänyt englantilaisessa jalkapallossa.

Neil Warnock syntyi teollisuuden ytimessä Sheffieldissä vuonna 1948 ja aloitti valmentajauransa 30- vuotiaana aladivareissa (mm. Rotherham, Scunthorpe, Hartlepool, Barnsley..) vietettyjen pelivuosien jälkeen. Warnock opiskeli fysioterapeutiksi ja hankki valmennuksen ohessa lisätienestejä pitämällä omaa praktiikkaansa sekä toimimalla sekalaisten myyntihommien (ns. hanttihommien) parissa.

Varsinainen managerin ura alkoi vuonna 1981 liigajärjestelmän ulkopuolisen Gainsborough Trinityn käskyttäjänä ja siitä alkoi reilun 35 vuoden mittainen valmennuspolku, jonka aikana hän kiersi 14 eri seuraa (Crystal Palacessa ja QPR:ssä kahteen eri otteeseen) ja saavutti 7 sarjanousua. Näistä 2 oli nousuja Valioliigaan: vuonna 2006 Sheffield Unitedin kanssa ja vuonna 2011 QPR:n kanssa.

Stereotypioiden kanssa leikiteltäessä Neil Warnockin koko habitus kuvastaa englantilaista manageria: aavistuksen pyylevä, ikääntynyt mies, joka keskittyy pitämään itsepintaisesti kaikki langat käsissään. Hän on taikauskoinen, epäileväinen ja tapoihinsa pinttynyt jääräpäinen ”grumpy old man”, joka haluaa tehdä asiat omalla tavallaan – siten kun hän on tehnyt ne aina aikaisemminkin.

Ja juuri tästä syystä myös The Gaffer on erittäin viihdyttävää luettavaa, kun se porautuu tämän teetä hörppivän jäärän pään sisälle. Vaikka stereotypiat ovatkin aina vaarallisia, voidaan tässä kohtaa niiden osuvan maaliin: Neil Warnock todellakin on The Manager. Born and bred.

Kirjan sisällöstä noin reilut puolet koskee Warnockin toimintatapoja ja toinen vajaa puolikas on omistettu selittelylle. Hän selittelee muun muassa linjatuomarista, joka vuonna 1998 liputti paitsiotilanteen väärin ja tästä syystä heidän hyvä vastahyökkäys – joka todennäköisesti olisi tuonut maalin – vei heiltä nyt arvokkaan tasapelipisteen ja näin ollen vaikutti heidän mahdollisuuksiinsa siirtomarkkinoilla. Okei, tämä oli kärjistystä, mutta Warnock todellakin pystyy kirjassaan ”löytämään” mitä ihmeellisimpiä syy-seuraussuhteita ja salaliittoteorioita niin tuomaritoiminnasta, pelaajakaupoista kuin otteluiden alkamisajoista että hartaampaakin foliohattua alkaa jo tärisyttämään. Tai sitten kyseessä onkin jonkinlainen salaliittojen hämyinen verkko, jota tutkimalla voitaisiin päästä varmaankin myös JFK:n murhan jäljille.

Reilu toinen puolisko kirjasta on omistettu toimintatavoille: vainoharhaisuudelle, taikauskolle, epäilylle ja tekstiviestien lähettelyyn pelaajille sekä seurajohdolle.

Warnock epäilee, että hän on maineensa vanki. Aikaisempien kahnauksien vuoksi tuomarit yhä vainoavat häntä ja järjestäen tiettyjen tuomarien päätökset menevät pelistä toiseen häntä vastaan – varsinkin isoja joukkueita vastaan. Hän tekee tiliä menneisyyden haamujen kanssa, mutta kokee silti olevansa väärinymmärretty – hänen ei haluta onnistuvan.

Taikausko liittyy kiinteästi hän arkeensa. Pelipäivän rutiinejaan Warnock kuvailee seuraavasti:

”Herättyäni juon yleensä ensin kupin kahvia ja käytän koirat ulkona. Kymmeneltä syön aamiaisen: juusto-kinkku-punasipulimunakasta, neljä viipaletta tummaa paahtoleipää. Yritän syödä mahdollisimman paljon, koska en voi syödä enää muuta ennen kello kuutta. Jos paahtoleipää jää vielä, syön sitä marmeladin kanssa”.

”Sen jälkeen ajan partani samoilla terillä kuin viime viikolla – jos emme ole hävinneet – ja jatkan samaa rutiinia parranajon, kasvopesun ja piilolinssien kanssa. Sitten luen lehdet. Puoli yhdentoista maissa alan valmistautua lähtöön. Kahdentoista maissa alan saada tuntemuksia vatsan pohjassa ottelun vuoksi.”

” Ajan samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, kun emme hävinneet. Pysähdyn samoissa valoissa ja pidän huolen, että taskuissani on samat asiat. Jos söin viimeksi karkin tai muun vastaavan edellisellä kerralla, kun emme hävinneet, teen nyt samoin.”

Kirjan edetessä on varsin nopeasti selvää, että Warnock taistelee päänsisäisten demonien kanssa, jotka ovat jalkapalloa suurempia. Yksittäisiä vastustajia ja otteluiden lopputuloksia paljon suurempia. Mutta se tekee hänestä rakastettavan ja inhimillisen, yhden meistä. Hän riisuu itsensä aseista, jotta muidenkin olisi helpompi hyväksyä itsensä ja omat hämmentävät päänsisäiset viestinsä.

Tapa, jolla hän asettaa oman perheensä kaiken edelle ja tyyli, miten kauniisti hän omasta vaimostaan ja lapsistaan puhuu, on koskettava. Hän aina miettii perheensä etua ja potee huonoa omatuntoa taistellessaan järjen ja intohimoisen lajitoiminnan harmaan vaarallisessa välimaastossa. Hän edustaa arvoja – luottamusta, empatiaa ja arvokkuutta, jotka yleisesti loistavat poissaolollaan nykypäivän huippujalkapallossa. Sympatiat ovat täten nopeasti Warnockin puolella.

Hänen suhtautuminen pelaajiin on myös maanläheinen: hän on ankara, mutta sitä ennen kaikkea pelaajien vuoksi – ei pönkittääkseen omaa asemaansa. Hän on kuin kasvattaja, joka tietää, että lapsen on välillä parempi itkeä sääntöjen vuoksi kuin hymyillä ja nauttia niiden puutteen luomasta leippoisesta kaverisuhteesta kasvattajaansa. Kuten samantyylinen kasvattaja, myös Warnock tietää, että hetkellinen mielipaha kääntyy lopulta vahvuudeksi myöhemmin elämässä.

Mutta Warnock on myös häikäilemätön voittaja, joka haluaa pisteitä joukkueelleen. Hänen tekstiviestien vaihto varsinkin Adel Taarabtin kanssa on mielenkiintoista. Hän sietää tältä aika paljon kaikenlaista säätöä vain sen vuoksi, että Taarabt on elintärkeä hänen joukkueelleen. Suututtamalla hänet, Warnock joutuisi ongelmiin kentällä. Ja yksikään manageri ei halua joutua ongelmiin kentällä. Koska loppujen lopuksi manageri tuomitaan aina sen perusteella – tuloksistaan kentällä.

Kirja kertoo hyvinkin täsmällisesti pelaajakauppojen tekemisestä, pelaajien lainaamisesta ja kaikesta muusta kentän ulkopuolisesta härdellistä. The Managerin kannalta onkin kuvaavaa kuinka vähän itse pelistä puhutaan. Siis pelistä, ei tuomarin syyttelystä, yksittäisesti vapaapotkusta tai lisäajan pituudesta. The Manager on selvästi manageri: hallinnollinen yleismies – ei pelin ja pelaajien valmentaja sanan varsinaisessa merkityksessä.

Olisi ollut vielä mielenkiintoista kuulla lisää Warnockin näkemyksiä itse pelistä: harjoittelusta, liikkeistä ja peliasennoista. Yksi ihailtava piirre hänen toiminnastaan kuitenkin erottuu: selkeys. Tuntuu, että hänelle on hyvinkin selvää kuinka hänen tulee toimia. Ehkä kyseenalaistaminen olisi vähintäänkin silloin tällöin paikallaan, mutta on myös rauhoittavaa lukea ajatuksesta, että kaikki voi olla hyvinkin selkeää. Ainakin jollekin.

Tässä viisi poimintaa Warnockin harvoista peli- teeseistä kirjassa:

1. ”Managerin taipumuksena olisi halu pelata jollain tietyllä systeemillä ja hommata siihen sitten sopivat pelaajat. Mutta se ei mene niin. Sinun pitää tarkkailla pelaajiasi, tunnistaa hyvät yksilöt ja rakentaa systeemi heidän ympärilleen.” 

2. ”Paineen alla olevan puolustajan on toimitettava peliväline katsomoon ja mieluiten z-riville asti. Jokainen kääntyminen tai muu sekoilu pallon kanssa on aina riski.”

3. ”Mennessäsi uuteen joukkueeseen on tapana aloittaa puolustuksesta. Jos voit estää maaleja syntymästä, sinulla on mahdollisuus. Stop crosses, they cost you goals, they always have done.”

4. ”En ole suuri kansainvälisen jalkapallon ystävä. En jaksa juurikaan innostua siitä kaikesta sivuttaisesta syöttelystä.”

Ja sitten vielä viimeinen ja nyt olemme todellakin The Managerin ytimessä.

5. ”Jotkut managerit tekevät valmentamisen itse, kuten Roy Hodgson ja toiset jättävät sen kenttävalmentajalle ja itse vain seurailevat, kuten Sven-Görän Eriksson. Teen vähän molempia. Haluan kenttävalmentajieni valmentavan, laittavan harjoitteet käyntiin. En osaisi organisoida harjoitteita, kuten nämä miehet tekevät nyt, se on mahtavaa, liikkuminen, toistuvuus, kaikki mitä he tekevät. 

Esimerkiksi, sanon Curly:lle tai Jeppo:lle, että haluan tänään hyökkäyspään harjoitteita, joissa keskityksiä tulee boksiin ja puolustajat puolustavat. Hän järjestää molemmille puolille kenttää tilat, joissa laiturit voivat operoida. Sitten puolustaja pelaa hyökkääjälle pallon ja palauttaa sen keskikenttäpelaajalle, joka pelaa sen laitaan ja he varioivat erilaisia keskityspalloja. Sitten otamme puolustajat pois ja annamme hyökkääjien tehdä viimeistelyharjoituksia parantaakseen itseluottamustaan ja maalivahdit saavat siitä myös hyvän treenin. Minä seuraan sivusta, joskus puutun harjoitteeseen. ”

Ei kai sen siis sen monimutkaisempaa tarvitse olla?! Nyt puhui kuitenkin mies seitsemän sarjanousun kokemuksella.

The Manager ja ihmiskunnan tulevaisuus

Miksi tämä ei sitten ole enää modernia puhetta ja toimintaa huippujalkapallossa? Vastaus on yksinkertainen. Tämän päivän huippujalkapallossa marginaalit ovat yksinkertaisesti äärimmäisen pienet ja kaikki tekeminen perustuu yksityiskohtiin ja laajaan sekä jaettuun vastuuseen. Joku vastaa alkulämmittelyn suunnittelusta yhdessä kuntovalmentajien kanssa. Joku suunnittelee viimeistelyharjoituksen kuntovalmentajan sekä videovalmentajan kanssa yhteistyössä. Ja niin edelleen. Joku on vastuussa, mutta kaikki tehdään yhdessä. Ja vain siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki olisi mahdollisimman tehokasta ja harkittua. Kaikki tehtäisiin vain ja ainoastaan menestymisen eteen.

Moni englantilainen joukkue on jo vaihtanut vaihtanut managerin tittelin päävalmentajaan (head coach). Vaikka nimenvaihto on vain tekninen, on sen filosofinen ja metologinen ero mullistava. Päävalmentaja (head coach) vastaa nimenomaan pelistä ja valmennuksesta: harjoittelusta, pelitapahtumista, suunnittelusta – kaikesta siitä, mikä jollain tavalla liittyy peliin ja sen pelaamiseen. Ja tietenkin yhteistyössä suuren taustajoukon kanssa, joka sisältää monenlaisia valmentamisen ammattilaisia.
Nimenmuutoksen yhteydessä myös suuri osa pelaajakaupoista ja -lainoista siirtyy urheilutoimenjohtajan tai toimitusjohtajan vastuulle. Sisäisestä työnjaosta sitten riippuu miten kussakin organisaatiossa tämä työnjako on tehty ja kuinka se myös käytännössä toimii.

Näiltä osin siis näyttää siltä, että The Manager on kuolemassa sukupuuttoon. Enää ei ole käyttöä sille pyylevälle herrasmiehelle, jonka henki haisee ja jonka kädet ovat tehneet joskus myös niitä oikeitakin töitä. On vain trimmattuja ja tyylikkästi pukeutuvia tuimakatseisia tummatukkia, jotka puhuvat outoa kieltä ja tekevät outoja asioita ja ennen kaikkea tekevät kaikesta niin monimutkaista ja vaikeaa.

Miksi kaiken täytyy lopulta muuttua? Ja miksi kaiken täytyy muuttua kaikkialla samanlaiseksi? Miksi espanjalaisen pitää valmentaa Englannissa espanjalaisesella tyylillä ja miksi argentiinalaisenkin pitää valmentaa Englannissa portugalilais-espanjalais-latinalaisamerikkalaisella tyylillä. Miksi kaikki sekoittuvat ja tulevat samanlaisiksi? Miksi kaikissa Euroopan suurissa kaupungeissa on samannäköistä – samat mainokset ja samat kaupat? Mutta miksi kuitenin halloum– juuston löytäminen on taas helpompaa eteläsuomalaisen kunnan Prismasta kuin Milanosta?

Kyse on ylpeydestä. Ylpeydestä omaan kulttuuriin ja historiaan. Kyse on tavasta tehdä asiat omalla tavalla ja olla ylpeä siitä. Nurkkakuntaisuudesta, jonka vuoksi halutaan asua esimerkiksi lähellä omia vanhempiaan tai nurkkakuntaisuutta toimia siinä samassa kyläseurassa 30 vuotta ilman sen suurempaa menestystä. Kyseessä on arvot – luottamus, empatia ja arvokkuus. Ovatko ne kuitenkin lopulta voittamista, menestystä ja mainetta suurempia arvoja?

Kun tätä aikaa katsotaan kymmenien tai satojen vuosien päästä, voidaan huomata kansojen, kulttuurien ja toimintatapojen omaleimaisuuttaa kuvaavassa käyrässä tasainen harmaa viiva, joka kuvastaa kaiken samanlaisuutta. Kun katsomme 60-70 vuoden taakse, kaikkialla jalkapallomaailmassa (ja muussakin maailmassa) käyrä oli erilainen, se värähteli erilaisuuden voimasta. Voitiin puhua unkarilaisesta koulukunnasta, itävaltalaisesta, italialaisesta, englantilaisesta ja niin edelleen. Kaikki niistä olivat omalla aikakaudellaan menestyviä myös tuloksellisestikin. Mutta mitä menestyminen lopulta on?

Millaista menestystä esimerkiksi jalkapallokannattaja odottaa? Ja mihin hän sitä menestystä tarvitsee? Onko aikojen kuluessa kovinkaan moni kannattaja, jonka arvomaailma pohjautuu esimerkiksi luottamukseen, empatiaan ja arvokkuuteen, ikinä hylännyt omaa seuraansa sen vuoksi, ettei se ole vuosikymmeniin voittanut mitään? Onko menestyminen todella niin tärkeää, että se voittaisi nuo edellä mainitut arvot? Ovatko esimerkiksi Manchester Cityn kannattajat nyt selvästi onnellisempia elämässään Etihad Stadionilla kuin 16 vuotta sitten Joe Roylen alaisuudessa Maine Roadilla? Millä hinnalla nykyinen menestys on tullut ja onko se ollut lopulta sen kaiken arvoista?

Kirjoitukseni alkoi valinnalla. Managerin naaman valinnalla tietokonepelissä. Miksi pelasin peliä? Koska se oli miellyttävää. Se tarjosi jännitystä, haastetta, pientä vitutusta ja ennen kaikkea nautintoa. Olinko hyvä siinä? En juurikaan, mutta nautin siitä silti.
Kirjoitukseni myös päättyy valinnalla. Ehkäpä lukijankin on jossain vaiheessa elämäänsä (oli elämänalue mikä tahansa) valittava (tai vähintäänkin arvioitava) oma suhteensa menestyksen tavoittelun ja arvomaailmansa välillä. Millä hinnalla suostun voittamaan? Voinko hävitä jollain osa-alueella ja silti saavuttaa lopulta enemmän jollain suuremmalla saralla?

Pidin sitä kauppiasta vähän hölmönä, kun suuresta marketista ei löytynyt halloumia. Hän tarjosi italialaista vaihtoehtoa, jota voisi paistaa pannussa ja olisi kuulemma paljon parempaakin. Kysyn miksi teillä ei ole halloumia? ”Kreikkalaista?!…”, hän hymyili ja levitteli kysyvästi käsiään. Sama juttu toistui kaikissa muissakin kaupoissa ja sen jälkeen lopetin kysymisen. Sama toistuu ravintoloissa. Kaikissa melkein sama lista, sama mainio lista. Olen Italiassa, en Kreikassa tai Ranskassa tai Ruotsissa tai Suomessa. Ylpeydestä omaan tekemiseen.

Ehkäpä kiinnipitäminen ei olekaan niin huono juttu, varsinkin jos jotain hyvää ja hienoa haluaa säilyttää. Vaalia. Omasta kumppanista haluaa pitää kiinni. Omasta perheestään haluaa pitää kiinni. Ystävistään haluaa pitää kiinni. On myös taito pitää kiinni. Se vaatii paljon. Jos kulttuuristakin haluaa pitää kiinni, sitä on vaalittava. Hyvän käytöksen kulttuuri rapisee hetkessä, jos sitä ei vaali: kiitos, anteeksi ja ole hyvä.

Ehkäpä The Manager ei ole vieläkään lopullisesti kuopattu. Neil Warnock:kin teki paluun viime viikolla. Tällä kertaa hän yrittää ennätyksellistä kahdeksannetta sarjanousuaan, 15. joukkueensa peräsimessä, Cardiff Cityn Managerina. Omalle tyylilleen ja kulttuurilleen uskollisena. Omaan tekemiseensä luottaen. Ja ennen kaikkea omaa arvomaailmaansa alistamatta.

”En ole suuri kansainvälisen jalkapallon ystävä. En jaksa järin innostua kaikesta siitä sivuttaisesta syöttelystä. Se ei sovi myöskään Englannille. Meidän pitäisi pelata hyvällä tempolla ja hymy kasvoillamme.” – Neil Warnock

 

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset
Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s