Elämä, Valmennus

La vera dolce vita – kun haavekuvat hämärtyvät kauniiksi todellisuudeksi

Se taisi olla joskus siinä vuoden 2011 alkupuolella. Valmensin silloin Uudellamaalla vuonna 2000- syntyneiden poikien kilparyhmää, työskentelin päivät opettajana ja opiskelin viimeistä vuottani Helsingin yliopistossa. Siinä ohessa tein graduani.

Näin jälkikäteen tuntuu miltei uskomattomalta ajatella kuinka sain kaiken tehtyä yhden kevään aikana ja miten aikani oikeastaan riitti mihinkään. Toki en ollut yksin. Valmennus oli yhteistyötä: meillä oli kolmen valmentajan loistava tiimi ja töissä sain paljon apua vihreänä luokanopettajana.

Noihin aikoihin aloin myös oikeastaan kiinnostumaan kaikesta. Tai oikeastaan vähän tuon kaiken työmäärän hellittäessä. Alkoi jakso, jonka aikana synnyin toista kertaa.

Ensin kiinnostuin itsestäni: kuka olen? Mitä haluan elämältäni? Mitkä asiat elämässäni ovat minulle tärkeitä?

Sitten ajattelin toisia: kuinka voisin olla parempi ihminen toisille? Miten voisin auttaa ihmisiä ympärilläni? Huomasin nopeasti, että nämä prosessit olivat erottamattomasti kiinni toisissaan: ne olivat minussa yhtä ja samaa. Aloin hymyilemään ihmisille enemmän. Yritin kuunnella toisia enemmän. Ja hiljalleen aloin myös ymmärtämään kohteliaisuuden arvon.

Kesä 2011 oli upea. Kevään pitkän työrupeaman jälkeen loma tuntui taivaalliselta. Se oli pelkkää jalkapalloa. Pitkän kesälomani ansiosta pystyimme harjoittelemaan junioreiden kanssa joka aamu ja se tuntui uskomattomalta. Sain herätä aamuisin tietäen, että nyt lähdetään oikeisiin hommiin: kentälle. Elin ensimmäistä kertaa elämässäni oman elämäni kuninkaana: tunsin tekeväni oikeita asioita ja huomasin sen minulle tuoman täyttymyksen tuottava hyvyyttä myös ympärilleni: elin.

Aamiainen. Valmistautuminen harjoituksiin. Harjoitukset. Harjoitusten analysointi kollegan kanssa. Jumppa ja välipala. Päivän futisuutiset. Valmistautuminen toisiin harjoituksiin. Analyysit. Illalla rentoutumista kavereiden kanssa, musahommia tai Seinfeldia. Huomenna uusiksi.

Samaisen kesän aikana sain myös konkreettisen mission ja suunnan kasvulleni kohti paremmaksi ihmiseksi tulemista. Olimme viettämässä kalareissua ystäväni mökillä 2 päivää ennen Helsinki cupin alkua. Puhuimme paikallisen edustusjoukkueen alennustilasta. Se oli juuri pudonnut edellisellä kaudella kolmosesta neloseen voittamatta yhtään ottelua.

Olin miettinyt sitä, mutta en ääneen. Asia tuli kuitenkin eteeni ja sylkäisin sanat suustani: mitä jos alkaisin valmentamaan kotikuntamme edustusjoukkuetta? Mietimme asiaa mökillä yhteistuumin ja kolleegoideni valtaisalla tuella asia lyötiin lukkoon: otan homman vastaan.

Tästä seurannut tapahtumaketju kulminoitui myöhemmin syksyllä. Päästiin suustani vieläkin suuremmat sanat: haluan joskus valmentaa AS Romaa Serie A:ssa. Kyllä luitte oikein. Tavoitteenani on valmentaa AS Romaa Serie A:ssa.

Myöhemmin kaiken kokemani, näkemäni, lukemani, kirjoittamani, puhumani ja kuuntelemani jälkeen tämä missio on tarkentunut: haluan tulla mahdollisimman hyväksi ihmiseksi toisille ja sen tavoittelua avittaa tavoitteeni AS Romasta. Tämän jälkeen jokaisella päivälläni oli merkitys. Jokainen päivä oli mahdollisuus mennä kohti Roomaa ja tulla täten paremmaksi ihmiseksi toisille.

Totta kai AS Roma oli aluksi kieli poskella heitetty letkautus. Mutta sitten todellisuus alkoi hyvällä tapaa hämärtyä päässäni haavekuvien ja arkitodellisuuden välillä Antonello Vendittin laulujen soidessa utuisesti taustalla. Seinälläni oli pian sekä Gandhin että Sven-Görän Erikssonin mietelauseita, teippasin Roman logon ruokapöydän vastapäiselle seinälle ja sänkyni yläpuolella katossa oli kuva curva sudista.

Näin missioni oli minulle läsnä heti kun heräsin ja söin aamiaistani. Tänään olisin mukava myös päivän aikana mahdollisesti kohtaamilleni äkäisille ihmisille enkä antaisi heidän tunnetilansa vaikuttaa itseeni. Olin menossa Roomaan ja minun piti keskittyä olennaiseen: olemaan hyvä toisille. Huomasin, että äkäisetkin ihmiset alkoivat joko unohtaa ärtymyksensä tai sitten hämmentyivät olemuksestani: mikä helvetti tuota tyyppiä vaivaa, kun se on aina tuollainen positiivinen optimisti? Ihmettelijä ei vielä varmaan ollut teipannut kattoonsa kuvaa omasta visiostaan. Toivon, että hän tulisi sen vielä teippaamaan.

Hiljalleen äänet sisälläni voimistuivat ja ne alkoivat elämään missiotani. Ne johtivat konkreettisiin toimiin. Keväällä 2013 matkustin toistaa kertaa elämässäni Roomaan. Tällä kertaa katsomaan Italian cupin loppuottelua, jossa kohtasivat historiallisesti paikalliskilpailijat AS Roma ja Lazio. Yleensä tietenkin puolueettomalla maaperällä pelattavat cup- finaali oli tällä kertaa päätetty pelattavan pääkaupungissa ja kuinkas ollakaan kaupungin molemmat joukkueet olivat sinne tiensä selvittäneet.

Katsoin AS Roman kaksiosaisen semifinaalin toista osaottelua Interiä vastaan kotonani ja kun punakeltaisten finaalipaikka Laziota vastaan varmistui Mattia Destron ratkaisevan osuman myötä, lähetin ystävälläni heti viestin, että lähdetkö Roomaan katsomaan finaalia. Ja sitten mentiin. Kokemus oli merkittävä. Ensimmäisen reissu sinne missio päällä. Halusin Roomaan.

Reissun aikana päätin, että kieltä pitää alkaa opiskelemaan pian. Äänet sisälläni kertoivat näin. Tulevana syksynä ilmoittauduin paikallisen kansalaisopiston italian kurssille. Ennen kurssin alkua ostin kirjan ja liimasin vihkoni kanteen Arrigo Sacchin kuvan sekä Italian vuoden 1990 MM-kisojen logon.

Ensimmäisellä tunnilla opeteltiin tervehdykset ja oman nimen kertominen. Esittelykierros tehtiin vielä suomeksi. Perustelin opettajallani läsnäoloni kurssilla lyhyesti: halusin valmentaa Italiassa.

Ensimmäinen lukukausi meni nopeasti. Joukkuevalmennukseni sekä edustuksen että junioreiden kanssa loppui siihen syksyyn ja olin päättänyt jo aiemmin keväällä pitäväni yhden välivuoden valmennuksesta. Otin töistä vapaata ja reissasin jalkapallokulttuureiden perässä. Olin viikon Hollannissa Twenten mukana, viikon Lontoossa Brentfordin ja Tottenhamin mukana. Myöhemmin menin vielä uudestaan Lontooseen Fulhamin ja QPR:n vieraaksi. Vinkki kaikille, jotka haluavat mennä, lähettäkää sähköposteja ja menkää!

Keväällä 2014 oli sitten ensimmäinen koetinkivi. Ystäväni avustuksella minulle oli järjestetty 10 päivän intensiivijakso AC Sienan edustusjoukkueen mukana. Seurasin sen aikana kaksi ottelua ja 7 harjoitusta (kaikista löytyy tarkat datat, jos kiinnostaa). Suurin anti oli kuitenkin kulttuurinen: 10 päivää yksin Italiassa puolen vuoden kielen opiskeluiden jälkeen ja ympärillä ainoastaan yksi englantia puhuva henkilö.

Ajelin Fiat Pandalla Toscanan kumpuilevissa maisemissa ja jollain selittämättömällä tavalla tunsin olevani kuin kotonani. Ajattelin ihmisiä kotona, mutta tunsin samalla sisäistä rauhaa. Tunsin tekeväni oikeita asioita.

Vaikka italian kieleni oli silloin vielä hyvin alkeellisella tasolla, he ymmärsivät minua. He halusivat ymmärtää minua. He ymmärsivät, että olin kiinnostunut jalkapallosta sekä heidän kielestä ja kulttuuristaan. Osoitin heille kunnioitusta ja he ottivat minut yhteisöönsä.

Suomeen palattuani jatkoin kielen opiskelua, luokanopettajan töitä sekä valmennusta oman teknis-taktisen valmennustallin merkeissä. Vuoden sapatista joukkuevalmennuksessa tuli lopulta kolmen vuoden mittainen. Elämäni antoisimmat kolme vuotta.

Joskus on hyvä pitää taukoa. Taukoa kaikesta. Katsoa omaa tilannetta ulkopuolisin silmin ja todeta kuinka pieniä lopulta olemme. Kuinka pienellä hiekkalaatikolla lopulta pyörimme. Kuinka pikkutarkkoja asioita saatamme pitää niin tärkeinä ja kuinka isoja asioita voimme pitää niin vähäpätöisinä itsestäänselvyyksinä. Tämä prosessi on yhä itsellä käynnissä ja loputonta se varmaankin onkin.

Valmennustauon aikana tunsin painetta siitä, etten edennyt urallani (elämässäni, tavoitteissani), tunsin kuin olisin pettänyt omat haaveeni. Miksi en mennyt tarpeeksi otteluihin ja tapahtumiin? Miksi en ollut siellä ja täällä? Ja miksi kieltäydyin ihan hyvistäkin valmennuspesteistä? Olisiko minulla varaa tehdä näin? Miten käy AS Roman nyt, kun olen harjoituskentän sijasta työpäivän jälkeen kotona katsomassa DVD:ltä kuinka Larry David pohtii omaa nihilistisen elämänsä vaikeutta. Miten tämä voisi viedä minut Roomaan?

Painiskelu itsensä kanssa on se kovin paini. Se jokaisen oma Alexander Karelin. Se osaa ajoittain vetää sinut mattoon, mutta ajoittain voit itse heitellä sitä pelkästään yhdellä sormella stallonemaisen ylimielekkään rehvakas ilme kasvoillasi. Tässäkin tilanteet muuttavat jatkuvasti ja se pitää nöyränä, elämälle.

Useimmiten elämä kuitenkin yllättää. Se on kuin ruuansulatus: vaikka kuinka yrität järkeillä, ennustaa, olettaa ja suunnitella, se toimii silti kuin omalla tahdollaan. Tiettyyn pisteeseen asti voit itse vaikuttaa, mutta kaikesta et voi kuitenkaan lopulta itse päättää: se toimii välillä upeasti ja välillä se on kuralla. Ja et ikinä pääsee lopulliseen tietoon mistä syystä mikäkin tapahtui. Oli se kumpaa tahansa, se aina on muuttuvaa, asiat muuttuvat – se pitää meidät nöyrinä ja toisaalta antaa toivoa ja uskoa.

Osa elämästä on aina ja tulee aina olemaan jotain selittämätöntä. Jotain sellaista mitä varsin kehittynyt älymme ei lopulta kuitenkaan koskaan meille pysty selittämään. Omilla pienillä aivoillani olen päätynyt tähän tulokseen.

En usko kohtaloon. Uskon valintojen ja tapahtumien ketjuun. Jotteivat asiat olisi kuitenkaan niin yksinkertaisia, etukäteen emme luonnollisestikaan tiedä kumpi on ensin: valinta vai tapahtuma ja mikä valinta lopulta johtaa mihinkin tapahtumaan. Jalkapallossakin on oleellista tiedostaa todennäköisyydet: voisiko jonkun tapahtuman toteutumisen todennäköisyyttä nostaa joillain valinnoilla. Osaan voit vaikuttaa, osaan et – kuten siinä ruuansulatuksessakin. Ja niin elämässäkin.

Mutta aina sekään ei ole niin yksinkertaista. Toisinkuin rakkaus. Se on yksinkertaista. Se vie: mukanaan. Mutta se myös antaa. Antaa sen erilaisen sisäisen rauhan kuin mikään muu. Se antaa myös lohdullisuutta ja armoa. Ymmärrystä. Antaa anteeksi. Tekee kokonaiseksi ilman tarvetta olla pönkittämässä omaa paremmuutta. Se on todellakin lahja. En usko lahjakkuuteen, uskon työhön ja hyvyyteen. Mutta rakkaus on lahja, joka edellyttää molempia. Rakkaus on kyllä jotain!

Yhtäkkiä se kolmen vuoden sapatti onkin tehnyt minusta paremman valmentajan, vaikka en ole vetänyt vajaaseen kolmeen vuoteen yhtään joukkueharjoitusta. Tarvitsin kolme vuotta. Tarvitsin aikaa, itselleni. Annoin itselleni aikaa olla paikallani. Annoin itselleni mahdollisuuden katsoa ympärilleni ja huomata pikkutarkkojen asioiden pienuuden ja isojen asioiden tärkeyden. Se on lopulta hyvin yksinkertaista – ajan kanssa. Sen kyllä sitten tietää kun tarvittava aika on mennyt.

Väitän, että olen nyt parempi valmentaja kuin koskaan olen ollut. Minusta tulee varmasti vielä parempi kuin mitä nyt olen. Se on väistämätöntä. Kun muistan lähestyä rakkautta, elämää, valmennusta, jalkapalloa – kaikkea oikean kokoisesta hiekkalaatikosta. Välillä pitää ja on pakotettukin käymään väliaikaisesti niiden ulkopuolella muistaakseen tämän. Ihmisellä kun on kuitenkin vain rajallinen kapasiteetti käsitellä asioita ja kaikki kokemamme historia viittaa siihen, että jatkossakin tulemme tarvitsemaan aina aika ajoin muistutusta mitä yksinkertaisimmistakin asioista – tavalla tai toisella. Valmennus lienee niistä vähäpätöisimpiä.

En siis usko kohtaloon, kuten sanoin. Valinnat ja tapahtumien ketjut. Ja sitten se faktori X, aura, maailmankaikkeus, tähtien asento – mitä tahansa se onkaan, sitä tarvitaan myös.

Yksin en olisi varmaankaan ikinä lähtenyt Italiaan asumaan ja elämään. Se, että sain lähteä Italiaan toteuttamaan missiotani rakastamani naisen kanssa, naisen joka oli valmis uhraamaan oman päivätyönsä kutsumukseni edessä, on kuin taivaallinen suunnitelman huipentuma.

Mutta se on vielä jotain vielä parempaa, se on rakkautta. Ja olisin nyt valmis tekemään itse saman. Kolmen vuoden sapatista on siis seurannut jotain vielä hienompaa kuin vähäpätöiset valmennustaidot: olen kyennyt asettumaan toisen ihmisen asemaan, jakamaan elämäni fokuksen toisen ihmisen kanssa, asettamaan oman etuni toisen edelle: tulemaan taas hieman paremmaksi ihmiseksi.

Jatkui matka tämän jälkeen minne tahansa – sillä ei juurikaan enää ole merkitystä – on kaikki tapahtunut syystä ja on siksi aina arvokasta. Arvokasta siitä syystä, että huomaa kausaliteetin olemassaolon: tekemällä asioita tapahtuu asioita. Mutta tässä kohtaa mukaan liittyy myös se faktori x, joka tuo tähän kausaliteettiin omat moninaiset muuttujansa. Tekemällä asioita jotain tapahtuu – ennemmin tai myöhemmin ja ehkäpä juuri silloin kuin vähiten osaat odottaa.

Siksi on tärkeää unelmoida. Olla hassu ja ajatella välillä itsestä liikojakin. Kun jostain innostuu, se vie sinut asioiden äärelle, joiden et edes tiennyt olevan olemassa. Se on unelman arvo. Todellinen elämän arvo.

Jos joku miettii mitä tekemistä tällä kaikella on jalkapallon tai valmennuksen kanssa, vastaan hänelle, että ne ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Kaikki ovat yhtä. Tarinat, teot, valmennus – elämä. Aina ja ikuisesti.

Seuraavassa tekstissä lupaan jo valmennuksen konkretiaa Italian maalta. Aluksi on tärkeämpää tiedostaa kuitenkin isot ja tärkeät asiat. Sitten voidaan mennä pikkutarkkoihin.

Mainokset
Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s