Reportaasit, Valmennus

1A GIORNATA

Il campionato:n kevätkierros potkaistiin käyntiin viime viikonloppuna, kun viimeisetkin juniori-ikäluokat aloittivat oman sarjakautensa pitkän joulutauon jälkeen.

Ohessa katsaus italialaiseen juniorijalkapalloon nimenomaan sarjaotteluiden näkökulmasta.

Il campionato

Oma joukkueeni, 2007- syntyneiden poikien Accademia Internazionale Calcio (ryhmä D) pelaa Milanon alueellista sarjaa, jonka kaikki joukkueet sijaitsevat noin 15-20 kilometrin säteen sisällä kaupungin ytimestä.

Meidän ikäluokassa lohkoja on 14, joissa jokaisessa noin 12 joukkuetta. Pelimuotona on 7v7 ja peliaika on jaettu kolmeen 15 minuutin mittaiseen erään.

Erän voitosta saa yhden pisteen ja tasapelistä molemmille joukkueille 1 piste. Otteluissa ei siis lasketa yhteismaaleja vaan ottelun lopputulos määrittyy erissä saavutettujen pisteiden mukaan.

Esimerkiksi sarja-avauksessamme Real Crescenzagoa vastaan hävisimme ensimmäisen erän 0-3, mutta voitimme kaksi seuraavaa maalein 3-0 ja 2-0, joten ottelu päättyi lopulta voittoomme pistein 2-1.

Italian juniorisarjoissa, alle 12- vuotiaiden peleissä, ei varsinaisesti tehdä sarjataulukkoja, vaan ottelutulokset ilmoitetaan liittoon vain sitä varten, että joukkueet voidaan sijoitella seuraavalle sarjakaudelle mahdollisimman tasaisesti.

Idea kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta käytäntö on hyvin erilainen. Nimittäin yleensä seuroilla pelaa sarjoissa monta eri joukkuetta (esimerkiksi meillä 5 eri joukkuetta) ja loppujen lopuksi seurojen junioripäälliköt päättävät jälkikäteen (sarjaohjelmien valmistuttua) mikä joukkue edustaa seuraa missäkin lohkossa. Esimerkiksi minun joukkueeni, ryhmä D, pelaa nyt otteluohjelmassa ryhmän E pelejä.

”Distanza!”

Suomalaiselle valmentajalle suurimpia huomioita on joukkueiden hyvin vaihteleva taso. Tämä varmaankin juuri edellä mainitusta syystä: seurat ovat omatoimisesti vaihdelleet lohkoissa pelaavia ryhmiä ja tasoerot ovat suuria.

Syyskaudella pelasimme ainostaan yhden ottelun, jossa molemmat joukkueet pystyivät pelaamaan haluamaansa jalkapalloa. Muissa otteluissa olimme täysin ylivoimaisia ja kahdessa pelissä meillä ei ollut pelillisesti juuri mitään sanottavaa: vastustajat melkein kävelivät ylitsemme.

Huomionarvoista Suomeen verrattuna on myös pelien kova tempo. Taitotasossa ei ole mielestäni kokonaisuudessa eroja Suomeen, mutta pelaajien omistautuminen otteluissa sekä pelaamisen intensiteetti on huomattavasti korkeammalla tasolla.

Sarjataulukoilla tai niiden varsinaisen merkityksen puuttumisesta (sarjoista ei nousta tai pudota) huolimatta pelaajien voitontahto on erittäin korkea. Tilanteisiin mennään kovaa ja omille annetaan surutta palautetta joko huonosta syötöstä tai löysästä pelaamisesta: ”la madonna!”.

Pelitavallisesti joukkueet eivät juurikaan poikkea suomalaisista juniorijoukkueista.  Lähes kaikki näkemäni 7v7- joukkueet pelaavat 2-3-1- ryhmityksellä ja ovat lähtökohtaisesti pyrkineet pelaamaan maata pitkin maalivahdilta asti. Pelin sekä vastustajan kunnioittamiseen kuuluu, että maalivahdille annetaan riittävä distanza lyhyttä avausta varten. Tästä pelaajat huolehtivat myös itse.

Huomattavaa on myös pelaajien tarve ja halu kuljettaa paljon palloa voimakkaasti eteenpäin ja haastaa vastustajia rohkeasti 1v1- tilanteisiin. Pelien virtaukset ovat hyvin vahvoja ja varsinkin itseäni, enimmäkseen hieman vanhempien junioreiden kanssa useimmiten toimineena, pelien huikea vauhti (lue koheltaminen) ja pallollisen kontrollin puute häiritsevät ajoittain.

Pienen kentän otteluissa (5v5 ja 7v7) ei ole lainkaan tuomareita ja pelaajat pyrkivät sopimaan kiistanalaiset tilanteet keskenään. Valmentajat toimivat epäselvissä tapauksissa lähes poikkeuksetta ehdottoman solidaarisesti eikä oman joukkueen hyötyä ajatella: se ei kuuluu pelin henkeen juniorisarjoissa. Muutamia säätöjä harmailla alueilla olen kuitenkin todistanut, mutta itse ainakin olen ollut todella positiivisesti yllättynyt kuinka hyvin tämä tuomarien poissaolo on toiminut ottelusta toiseen.

Pelipäivä on juhlapäivä

Ylivoimaisesti suurin hienous täällä tähän asti on ollut huomata pelipäivän arvo. Kun pelipäivä koittaa, on se junioreille koko viikon odotetuin kohokohta.

Nähdäkseni ottelutapahtuman suurelle arvolle Italiassa on olemassa kolme keskeistä syytä: voittamisen kulttuuri, tapahtumien vähäinen määrä sekä ottelutapahtuman kulttuuriset tekijät.

Milanon junioritapahtumia (harjoituksia/pelejä/seminaareja) nyt 5 kuukautta nähneenä voidaan harjoittelun metodologian ja juniorivalmennuksen yleisen tason sanoa olevan hyvin lähellä Suomen vastaavaa. Voisinpa melkein rohkeasti väittää, että keskitason ja sitä alempien tasojen juniorijoukkueilla on Suomessa kauttaaltaan laadukkaampaa valmennusta kuin täällä saapasmaassa vastaavan tason joukkueilla.

Mutta yksi iso ero on kuitenkin olemassa:  nimittäin halu voittaa. Voittaa treeneissä, voittaa treenien loppupeleissä, voittaa sarjapeleissä. Oli kyseessä mikä tahansa höntsä niin se halutaan voittaa.

En muista treeneistä yhtään sellaista teema- tai loppupeliä, joka ei olisi päättynyt jonkinlaiseen sekasortoiseen hälinään ja purnaukseen: milloin joku maali oli hylätty epäoikeudenmukaisesti, millon jonkun toisen pelaajan sanottiin rikkoneen jossain maaliin johtaneessa tilanteessa ja niin edelleen. Kaikki haluaisivat olla voittajia eikä häviäjän roolia hyväksytä helposti.

Harvassa ovat olleet myös ne kerrat, kun joku pelaaja ei ole poistunut harjoituskentältä koppiin matkalla itku kurkussa itsekseen noituen ja käsiään levottomasti levitellen: ”ma dai!”

Toinen pelien arvoa nostattava tekijä on tapahtumien vähäinen määrä. Sarjassa pelataan syksyllä ja keväällä yhteensä 20 ottelua, joiden lisäksi – sarjakauden ulkopuolella – muutama turnaus sekä pari harjoitusottelua ennen sarjojen alku.

Sarjakauden aikana ei siis pelata turnauksia, lukuunottamatta jotain pieniä poikkeuksia (esimerkiksi ulkomaisten tai kotimaisten huippujoukkueiden vierailut).

Sarjan syyskierros pelataan perättäisinä viikonloppuina – aina yksi ottelu kerrallaan –  loka- joulukuussa ja kevätkierros samalla periaatteella helmi- huhtikuussa. Jokaiselle joukkueelle tulee yleensä sarjakauden aikana yksi riposo, yhden ottelukierroksen mittainen huilivuoro peleistä, jolloin joukkue pitää joko taukoa kokonaan tai pelaa harjoitusottelun.

Kauden alusta (syyskuun alku) tähän päivään mennessä joukkueeni on pelannut yhteensä 23 ottelua, joista kilpailullisia pelejä on ollut 18 (sarja tai turnaus). Turnausotteluissa pelataan yleensä joko 1×20 minuuttia tai 2×12 minuuttia.

Tapahtumia on varmasti muutenkin vähemmän kuin samantasoisilla suomalaispelaajilla. Seuramme kaikissa 7v7- ikäluokissa (2008, 2007, 2006) harjoitellaan 2 kertaa (á 90min) viikossa. Interin edustusjoukkue (2007) harjoittelee viikossa yhden kerran enemmän.

Viikottainen sarjapeli (3x15min) tuo siis oleellisen lisän viikon harjoitusohjelmaan ja nostaa täten siis myös itse pelitapahtuman arvoa.

Kolmas ja ehkä se kriittisin tekijä pelitapahtuman korkeassa arvostuksessa on sille varatut puitteet ja niitä tukevat kulttuuriset tekijät.

Sarjapelit ovat siis aina yksittäisiä otteluita ja ne pelataan aina joko lauantaina tai sunnuntaina. Meidän kotipelit pelataan aina lauantaisin kello 15.00. Joka toinen viikonloppu kotona, joka toinen viereissa. Selkeä rakenne on kulttuurin perusta. (Perustan päällä sitten onkin tosin monenlaista säätöä päivittäin, mutta siitä lisää myöhemmin toisessa tekstissä.)

Selkeän pelipäiväkäytännön lisäksi jokaisella seuralla, societá, yhteisöllä, on omat tilansa: oma kenttä (tai kenttiä), omat sosiaalitilat sekä oma baari. Kyllä, oma baari.

Kun pelaajat kokoontuvat ottelupaikalle edustusasuissaan ja painuvat mister:in ja dirigente:n johtamina pukukoppeihin, vanhemmat jäävät seurustelemaan keskenään baariin hörppien espressoa tai vaikkapa jollain amaronella terästettyä caffe correttoa. Joku saattaa kumota oluenkin. Junioripeleissä on siis aidosti kyse hyvin järjestetystä tapahtumasta, johon on katsojankin mukava saapua.

Sisäänpääsy katsomoon maksaa yleensä 2-3 euroa ja sillä saa todella suurella todennäköisyydellä paikan katetusta katsomosta, josta pääsee katsomaan peliä optimaaliselta korkeudelta. Käytännössä puitteet junnupeleille ovat siis samanlaiset kuin aikuisten alasarjoissa.

Sitten ei muuta kuin nauttimaan pelien päätähuimaavasta vauhdista: ”Dai ragazzi!!Forza Accademia!!”

Vanhemmat elävät kyllä innokkaasti peleissä mukana ja katsomohuutelu käy kyllä ajoittain varsin kiihkeänä.  Ymmärrykseni mukaan sitä on täällä yritetty viime vuosien aikana seurojen toimesta kitkeä pois, mutta kyllä se siellä vahvasti vielä rehottaa.

Johtuu varmaan kielen mukanaan tuomasta lajiromantiikasta, mutta kyllä minä mieluummin pakon edessä kuuntelen kevytuntuvatoppatakkeihin sonnustautuneiden milanolaisten huutelua kuin espoolaisten insinöörien mölinää. Mutta tämä on vain oma mielipiteeni.

”Salutate la curva

Pelin päätteeksi kaikki käyvät kättelemässä kaikki: valmentajat käyvät moikkaamassa kaikkia vastustajan pelaajia ja vastaavasti pelaajat kättelevät vastustajien lisäksi myös näiden valmentajat.

Viimeiseksi tervehditään curvaa, paikalle saapuneita kannattajia eli vanhempia. Joukkue kiihdyttää keskiviivan tuntumasta yhtenäisenä rivistönä toisiaan käsistä kiinni pitäen ja nostavat kädet ylös kohdatessaan aidan toisella puolella olevat kannattajat.

Tiedän olevani oikeassa paikassa, kun joku pojista hyppää roikkumaan metallisesta verkkoaidasta ja ravistaa siitä uhmakkaasti voiton kunniaksi: ”dai dai!!”

Mainokset
Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s