Elämä, Valmennus

La Lista

Monen suomalaisen valmentajan kohdalla tulee jossain vaiheessa elämää ajankohtaiseksi, jopa pakkomielteiseksi, halu lähteä kokeilemaan valmentamista ulkomailla. Tällä hetkellä ulkomailla valmentaakin jo muutamia suomalaisia – lähinnä junioritasolla.

Ulkomaille lähteminen ei varmasti ole edellytys millekään, mutta voisin oman kokemukseni perusteella sanoa sen olevan hyvin tarpeellista kaikille, jotka pohtivat omia arvojaan ja suhdettaan elämään, valmentamiseen tai oikeastaan mihin vain.

Ollessaan hetkenkin pois omasta sosiaalisesta turvaympäristöstään, pääsee ihminen kiinni omaan itseensä: mitkä asiat ovat loppujen lopuksi niitä tärkeimpiä.

Jottei tämä(kään) teksti menisi kuitenkaan liian henkeväksi, olen laatinut pienen listan muutamista omasta mielestäni tärkeistä pointeista, joita ulkomaille halajavien valmentajien tulisi ennen lähtöään tiedostaa. Tämä lista käy samalla myös lyhyenä oppimääränä ulkomailla toimivan suomalaisen valmentajan arjesta.

1. Talous

En halua olla ilonpilaaja, mutta valitettavasti tästä kohdasta ei pääse eroon ulkomaillakaan. Fakta on kuitenkin se, että rahaa tarvitaan myös ulkomailla ja kohdemaasta riippumatta sitä harvoin maksetaan ainakaan enempää kuin Suomessa – ainakaan juniorivalmentajille.

Jos olen täysin rehellinen, en olisi voinut ikinä lähteä ulkomaille valmentamaan ilman aikaisempia säästöjä: tein vuosia kahta työtä luokanopettajana sekä valmentajana ja laitoin rahaa säästöön tätä mahdollisuutta varten.

Ainakaan Milanossa ei juniorijalkapallossa raha liiku: suurimpien seurojen (AC Milan, FC Internazionale) akatemiat maksavat varmasti valmentajilleen korvauksia ja osa heistä on täysipäiväisiä, mutta voisin arvailla ettei heidänkään palkat ole lähelläkään sitä mitä esimerkiksi Suomessa maksetaan esimerkiksi junioripäälliköille. Otettakoon kuitenkin huomioon, että koulutetun luokanopettajankin palkka on täällä vain noin 1200 euroa kuukaudessa.

Seurani Accademia Internazionale Calcio pyörittää useiden satojen tuhansien liikevaihtoa, mutta valmentajan korvauksia ei makseta ja jopa heidän varusteetkin kerätään pois kauden päätteeksi (vaikka kuulemma nekin seura saa ilmaiseksi Internazionalen sponsorisopimuksen kautta). Kyllä, juniorijalkapallo on täällä bisnestä.

Valmennustyöstäni Arsenalin jalkapallokoulussa (Arsenal Soccer Schools) maksetaan korvausta tunnin mukaan ja erityisistä leiripäivistä sekä seuravierailuista voi saada jopa 50-80 euroa päivässä, mikä on täällä jo iso raha. Näin muutaman päivän mittaisista vierailusta voi saada siis jo ihan hyvin tilin. Lisäksi kaikki kustannukset katetaan koko matkan ajalta.

Tämä on ollut minulle myös hieno mahdollisuus kiertää maata ilmaiseksi: olen ollut töissä muun muassa Veneton alueella, Parmassa, Firenzessä sekä Bolognassa.

Pelkällä valmennustyöllä ei kuitenkaan siis elä. Sen kylkeen on kehitettävä esimerkiksi kaikenlaista mahdollista freelancer- hommaa. Itse olen kirjoittanut säännöllisesti muun muassa otteluanalyysejä suomalaiselle nettimedialle sekä tehnyt jotain muita pieniä sisällöntuottamiseen liittyviä tilaustöitä.

Ensimmäiset kuukaudet täällä menivät lähes kokonaan ilman tuloja, mutta vuodenvaihteen jälkeen olen parhaimmillani päässyt lähelle 800 euron kuukausituloja, kun on osunut tarpeeksi paljon hommia samalla kuukaudelle. Kun otetaan huomioon, että asunnon vuokra on 700 euroa kuussa (noin 4 km Milanon keskustasta, kalustettu asunto), ei ilman säästöjä olisi elämisestä täällä tullut juuri mitään.

Olen toki jakanut elämisen kustannuksia rakkaan avovaimoni kanssa, joka myös rahoittaa elämisensä täällä kotimaahan tehtävällä freelancer- työllä. Joten jos tällainen kuvio on mahdollinen, helpottaa maksujen jakaminen taloudellista painetta huomattavasti.

Yksi vaihtoehto ulkomailla valmentamisen rahoittamiseen on tietenkin paikalliseen palkkatyöhön meneminen. Hain täältä aluksi myös opettajan hommia kansainvälisestä koulusta, mutta pyyntö haastatteluun tuli vasta keväällä ja silloin puhuttiin jo lukuvuodesta 2017-2018.

Itselle isoin asia koko lähtemisessä oli kuitenkin ylipäätään se, että pääsisin keskittymään pelkästään jalkapalloon. Olisi ollut kuitenkin eri homma, jos olisi painanut jossain konttorilla 9-17 ja sieltä sitten harjoituksiin. Se tuli jo nähtyä Suomessa.

Mutta lähtö ulkomaille ilman säästöjäkin on siis mahdollista, jos on valmis tekemään todella paljon töitä – varsinkin jalkapallon ulkopuolella. Täten suosittelen edes pienen säästöpotin haalimista ennen koneeseen nousemista.

2. Kieli

Kohdemaasta riippumatta on äärimmäisen tärkeää osata kieltä – edes jonkun verran. Varsinkin Italian kaltaisessa maassa ei voi olettaa, että englannin kielellä tulisi pärjäämään tilanteessa kuin tilanteessa. Varsinkin italialainen jalkapallomaailma on hyvin vanhoillinen ja hyvin italialainen – kieltä ja toimintakulttuuriaan myöten.

Kieltä tai sen osaamisen tasoa ei kannata kuitenkaan pelätä. Ainakin italialaiset ovat hyvin huomaavaisia ja pyrkivät auttamaan kyllä parhaansa mukaan. Mitään erityiskohtelua ei siltä pidä odottaa: minua on kohdeltu täysin samalla tapaa kuin kaikkia muitakin valmentajia – ei poikkeuksia.

Esimerkiksi kaikki viestintä (whatsapp, sähköposti) seuran toimesta on ollut vain italiaksi eikä valmentajistakaan juuri kukaan puhu englantia. Unohtamatta tietenkään itse pelaajia: valmennuskieli on luonnollisesti italia.  Ilman edes auttavaa kielitaitoa ei täällä olisi voinut valmentaa päivääkään.

Kohdemaan kielen ainakin osittainen hallitseminen on siis välttämätöntä. Mutta se ei ole este lähtemiselle.

Itse aloitin italian kielen opiskelun täysin nollista pari kuukautta sen jälkeen, kun oli tullut 30 vuotta mittariin. Kaikki on siis hyvinkin mahdollista.

Jos esimerkiksi haluaa lähteä Italiaan, niin ei muuta kuin ilmoittautumaan vaan esimerkiksi kansalaisopiston järjestämälle kielikurssille vaikkapa vuodeksi tai pariksi (itse kävin kolme kautta) ja samalla säästämään pientä lähtöpottia. Itselleni ainakin tuo kielikurssille meno oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä.

3. Aktiivisuus

Oma aktiivisuus on oikeastaan vielä talouttakin tärkeämpi asia. Ilman sitä ei tapahdu tasan yhtään mitään. Viestien lähettämiseen kannattaa panostaa huolella ja kirjoittaa yksi hyvä pohja, jota sitten pamputtaa menemään joka paikkaan. Viestiä viestin perään ja jos mitään ei kuulu, niin sitten lisää uusia viestejä.

Kaikkia mitä ihmeellisimpiä kontakteja kannattaa käyttää ja joskus apu saattaa löytyä yllättävänkin läheltä. Itsekin sain asunnon järjestettyä lopulta vanhan, Suomessa asuvan ystäväni kautta, vaikka olin sitä ennemmin ollut yhteydessä jo kaukaisempiinkin tuttuihin ulkomailla.

Seurojen suhteen on aika vaikea toimia ilman kontakteja. Toisin kuin Suomessa, täällä Italiassa suhtaudutaan aluksi hyvin epäilevästi kaikkea kohtaan ja edes vastauksen saaminen sähköpostiin voi olla vaikeaa. Vaikka tarvittavat tutkinnot on hankittu ja valmennuskokemustakin olisi varmasti riittävästi, seurat ovat kokemukseni mukaan hyvin varautuneita ulkopuolelta tulevia kohtaan.

Myöhemmin olen huomannut, että italialaiset ovat ylipäätäänsä hyvin varovaisia esimerkiksi uusien ajatusten sekä toimintatapojen suhteen ja näyttäisivät suhtautuvan kaikkeen uuteen hieman pelonsekaisin epäilyksin. Tässä kohtaa kannattaa siis olla kärsivällinen.

Matkaan kannattaa silti ehdottomasti lähteä, vaikkei konkreettisesti vielä olisikaan nimiä valmennussopimuksessa. Junioreiden osalta kausi alkaa Italiassa syyskuun alussa ja joukkueiden tilanteet valmentajien suhteen saattavat olla hyvinkin auki vielä muutamia viikkoja ennen aloitusta. Myös tämän jälkeenkin löytyy vielä varmasti vapaita valmennuspaikkoja – varsinkin jos omat vaatimukset eivät ole liian korkealla.

Itsellä oli reissuun lähtiessä vain viestien vaihtoa Arsenalin jalkapallokoulun suuntaan – ei muuta virallista. Iseasiassa sain lentokentällä noin tunti ennen koneen lähtöä sain viestiini vastauksen, jossa minut pyydettiin haastatteluun Accademia Internazionaleen.

Haastattelu pidettiin jo samalla viikolla ja tieto valmennuspestistä ilmoitettiin muutama päivä myöhemmin. Arsenalin jalkapallokoulun suhteen tilanne oli huomattavasti monimutkaisempi, sillä heillä oli jo valmentajat tulevaksi kaudeksi.

Olin kuitenkin sitkeä (jotkut voisi sanoa tyhmäksikin) ja jäin roikkumaan avustajaksi harjoituksiin kahdesti viikossa ilman korvausta syys-joulukuun väliseksi ajaksi. Vakuutin ilmeisesti (ainakin asenteellani) pomoni, joka päätyi palkkaamaan minut vakituisesti vuodenvaihteen jälkeen. Peräänantamattomuus palkittiin – jälleen.

Neuvoksi lähtijöille antaisin, että seuran kartoittamiseen kannattaa suhtautua sopivalla realismilla: ilman kontakteja on hyvin vaikeaa päästä mukaan edes sen tasoiseen toimintaan, johon Suomessa olisi tottunut. (Jos kyseessä esimerkiksi hyvässä kotimaisessa joukkueessa toiminut valmentaja.)

Itsellä oli ehkä juuri tässä kohtaa se vaikein paikka henkisesti, kun valmentaminen Italiassa ei ollutkaan sitä mitä olin alkuun kuvitellut: pitkät taktiset keskustelut ja teknisten nyanssien hiominen vaihtuivat nopeasti hyvin vaihtelevalla treeni-innolla harjoittelevien keskitasoa heikompien pelaajien valmentamiseen.

Mutta opetus oli silti valtava ja korosti sitä tosiasiaa, kuinka vaikeaa valmentajana eteneminen ulkomailla on – varsinkin Italiassa ja varsinkin ilman kontakteja.

Vaatii vuosien työn nousta hiljalleen arvoasteikossa ylöspäin eikä aikaisemmilla saavutuksilla (varsinkaan Suomessa) ole juurikaan painoarvoa Italian kaltaisessa jalkapallomaassa, kun kyse on uusien valmentajien rekrytoinnista.

Eli matkaan kannattaa lähteä avoimin mielin sekä sillä ajatuksella, että kaikki on mahdollista ja mitä vaan voi tapahtua – valmennuksellisesti sekä hyvässä että pahassa.

Kuten eräs hyvä ystäväni minulle puhelimessa lähtöni jälkeen totesikin: ”kaikesta mitä siellä tapahtuu, on sinulle hyötyä”. Hän ei voisi ollut olla enemmän oikeassa.

4. Asuminen

Ainakin itselle tärkeää oli saada asuntoasiat ensin kuntoon ja vasta sitten varmistua lähdöstä. Kunkin henkilön omasta luonteesta riippuu miten matkaan lähtee, muttei ainakaan itselle toimi järjestely, jossa asuntoa alettaisiin katsoa vasta kohteessa. Ei sopisi neuroottiselle luonteelleni.

Asunto järjestyi siis hyvän ystäväni kautta pari kuukautta ennen lähtöä ja tämä oli todella suuri helpotus sekä siunaus. Sijainti oli täydellinen ja asunnon kunto loistava. Tässäkin kohtaa olin hyvin onnekas.

Vapailta markkinoilta asunnon hankkiminen olisi ollut todella paljon monimutkaisempaa ja ainakin Italiassa asunnon vuokraamiseen liittyy myös jonkun verran byrokratiaa: henkilökohtaista veronumeroa (codice fiscalea) tarvitaan monen muun asian lisäksi tässäkin ja paikallisen pankkitilin hankkiminen on myös välttämätöntä asunnon vuokraamiseksi. Molemmat näistä eivät ole silti mitään normaalia virastokäyntiä kummempia seikkoja. (Ainakin codicen fiscalen hankkiminen meni kätevästi.)

Oma asunto Suomessa meni vuokralle, joten tämä kuvio kannattaa myös miettiä kuntoon varsinkin, jos kyseessä on jo vähän kokeneempi valmentaja, jolla tällainen tilanne on. Vuokra-asunnoista varmaan pääsee varsin helpostikin (ainakin pääkaupunkiseudulla) eroon.

Pääasia on kuitenkin se, ettei tällaisista käytännön järjestelyistä pidä tehdä kynnyskysymystä: jos halua ja aktiivisuutta on, kaikki asiat kyllä lopulta järjestyvät – tavalla tai toisella. Ja joskus – kun aika näyttäsi olevan oikea – asiat saattavat järjestyä hyvinkin jouheasti lyhyelläkin aikavälillä.

5. Toimintakulttuuri

Kaikki aikaisemmin edellä mainitsemani kohdat – talous, kieli, aktiivisuus ja asuminen ovat hyvin työstettävissä jo etukäteen – hyvissä ajoin ennen seikkailun alkamista. Listan viimeinen kohta, toimintakulttuuri, sen sijaan on hyvin kompleksinen asia, johon ei voi tutustua muutoin kuin elämällä paikan päällä – syvällä sen ytimessä.

Vaikka stereotypioita eri kansallisuuksien toimintatavoista voidaan toistella loputtomiin, on yksi asia varma: kun mennään kotimaisen toimintaympäristön ulkopuolelle, vieraan maan kansalliseen toimintakulttuuriin – ja vieläpä niinkin spesifin ja syvän kuin esimerkiksi italialaisen jalkapallokulttuurin ytimeen, ei vierasta toimintakulttuuria voi täysin ymmärtää muutoin kuin kymmeniä vuosia siihen paikan päällä paneutumalla.

Miksi Interin kannattajat istuvat hiljaa stadionilla ennen kotiotteluaan Empolia vastaan ja räjähtävät yhtäkkiä täyteen huutoon valkoisia nenäliinoja heilutellen ja kiroten Juventuksen alimpaan helvettiin? Miksi he jatkavat useita minuutteja välittämättä siitä mitä kentällä tapahtuu tässä ja nyt täysin toista vastustajaa vastaan?

Tai miksi San Sirolla AC Milanin kannattajapääty curva sud, omistaa hetken ja upeasti kirjaillun lakanan (”etelä kunnioittaa Tottia”) vastustaja AS Roman Francesco Tottille, vaikka oma joukkue on 2-0 häviöllä ja kulkemassa vääjäämättömästi kohti tappiota?

Ja miksi siitä kolme päivää aikaisemmin suomalaiselle juniorivalmentajalle ilmoitettiin yllättäen ja pikaisesti whatsapp-viestillä, että tämän joukkue pelaisi huomenna yhden ottelun?

Ja miksi hänelle selviää myöntävän vastauksen jälkeen, että tämä kyseinen ottelu onkin osa turnausta, joka on alkanut jo kaksi viikkoa sitten ja alkuperäisen suunnitelman mukaan siellä oli määrä pelata saman seuran toinen ryhmä?

Selviää, että tämä alkuperäinen ryhmä onkin pelannut jo kaksi ottelua häviten molemmat menettäen näin jatkomahdollisuutensa turnauksessa.

Selviää myös, että tämän toisen ryhmän valmentaja oli kypsynyt kyseisen turnauksen huonoihin järjestelyihin (aikataulut myöhässä, suihkusta kylmää vettä), poistunut pelipaikalta aikailematta ja kieltäynyt samantien myös menemästä jatkossa enää kyseiseen turnaukseen.

Siksi suomalaisen valmentajan joukkue lähetettiin pelaamaan tuo yksi merkityksetön ottelu perjantai-iltana. Merkityksetön ottelu, joka alkoi reilut 20 minuuttia myöhässä järjestäjien ottaessa rauhassa birraa kauniissa ilta-auringossa.

Joku voisi sanoa, että tätä suomalaista valmentajaa laitettiin tilanteessa laittoman halvalla. Mutta todellisuudessa näin sanova ei vain ymmärrä kompleksista kulttuuria tilanteen taustalla: tottakai suomalainen laitetaan sinne – hän ei tiedä eikä tunne paikkoja eikä varmastikaan ole vielä palvellut seurassa tarpeeksi pitkään välttääkseen tämänkaltaiset whatsapp -viestit.

Italiassa on kunnioitettavaa olla furbo, henkilö, joka ei täytä veroilmoitukseensa kaikkia tuloja, henkilö joka ei laita lappua tuulilasiin aiheuttamastaan pienestä peltikolhusta tai henkilö, joka laittaa toisen tekemään työn mikä muuten olisi jäänyt hänen itsensä tehtäväksi.

Furbon vastakohta – fisso – tekee puolestaan kaiken soimaavan omantuntonsa vakaalla ja vankkumattomalla äänellä – nöyrästi ja kiitoksia keräilemättä. Kuten arvata saattaa, fissolle naureskellaan lempeästi ja häntä pidetään vähän hölmönä.

Ei varmaan tarvitse selittää kumpi äskeisessä esimerkissä esiintynyt suomalaisvalmentaja oli. Niinpä.

Kulttuuria kaikki. Piano, piano – hiljalleen.

Valmentajanne Italiassa

Mainokset
Normaali
Elämä, Valmennus

Matka kultajunalla

Jokaisen ihmisen elämässä tulee ajanjaksoja, jolloin hän miettii eksistentiaalisia kysymyksiä ja pohtii omaa elämäänsä suhteessa niihin: ”Teenkö elämässäni niitä asioita, joista pidän? Osaanko antaa arvoa arjelle ja elää hyvää elämää? Voisiko elämässäni olla vielä jotain, mikä toisi täyttymyksen lähemmäksi minua?” Kysymyksien tulva on loputon.

Kaiken kaikkiaan ihmisen elämä on varsin hauras. Mitä vaan voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä, vaikka kuinka olisimme tehneet järkeviä suunnitelmia ja ratkaisuja sekä ottaneet päivittäiset vitamiinimme.

Pelastuksemme on kuitenkin siinä, että mielemme ei pysähdy tätä elämän haurautta liiaksi miettimään. Kaiken kiireen ja kauppareissujen ohessa kun emme onneksi tällä triviaalilla asialla liian usein päätämme vaivaa. Ja hyvä niin.

Toisten unelmia

Se, miksi tekstini alkaa jälleen jokseenkin pohdiskelevalla jalkapallovalmentajan otteella, johtuu dokumentista. Nimittäin muutama viikko sitten katsoin – reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen – hienon dokumenttielokuvan, Hoop Dreamsin. Se kertoo kahden koripallounelmaa tavoittelen pojan elämästä.

(Jos et ole vielä kyseistä elokuvaa nähnyt ja haluat välttyä juonipaljastuksilta, suosittelen lukemaan tämän tekstin myöhemmin katsottuas elokuvan.)

Idea dokumentille oli yksinkertainen: muutaman hengen kokoinen dokumentaristien joukko etsi Chicagon lähiöistä lupaavia nuoria koripalloilijoita seurattavaksi dokumenttielokuvaan. Puskaradioiden kautta heidän käsiinsä löytyy kaksi poikaa; William Gates sekä Arthur ”Bo” Agee.

Pojat ovat elokuvan alkaessa 13-14- vuotiaita yläkoululaisia ja heillä on yhteinen unelma: pelata NBA:ssa.

Poikien elämää kuvataan läheltä noin 5 vuoden ajan ja dokumentin edetessä katsoja kiintyy yhä syvemmin poikien elämään – sen kaikkiin riemuihin sekä suruihin.

Myötäelä ihmisiksi

Molemmat pojat omaavat tarvittavan potentiaalin – niinkuin varmaan sadat muutkin lähialueen pojat, mutta keskeiseksi näyttää muodostuvan kyky pitää unelmasta kiinni – vaikeimmillakin hetkillä. Jotkut voisivat kutsua tätä unelmista kiinnipitämistä myös peräänantamattomuudeksi, toiset määrätietoisuudeksi tai kyvyksi asettaa itselleen tavoitteita ja viedä ne askel kerrallaan maaliin. 

Mutta yhtä tärkeää on osata myös irroittaa oikealla hetkellä.

Dokumentin hienous on sen herättämissä ajatuksissa. Poikien unelmien tavoittelua seuratessa, alkaa helposti elämään heidän unelmaansa – aivan kuten Williamin vanhempi veli, joka itse ei koskaan saavuttanut tavoittelemaansa NBA- statusta. Hän kertoo elokuvassa omin sanoin kuinka hänellä on nyt veljensä kautta mahdollisuus saada toinen tilaisuutensa.

Katsoja uskoo poikien mukana, haluaa nähdä vaikeuksien taakse ja toivoa parasta. Jokainen poikien kokema takaisku tuntuu myös katsojan henkilökohtaiselta takaiskulta.

Kun William Gates alkaa viimeisenä lukiovuotenaan pohtia jatkoaan, voidaan otteen lipeämisen hetken tuntea olevan lähellä. Ensin hän sanoo Niken järjestämän värväysleirin aikana, kuinka kaikki vain kilpailevat keskenään ja kuinka hän toivoisi jo olevansa kotona.

Lopullinen viittaus Williamin NBA-unelman haihtumiseen tulee, kun hänen mielestään lukiovalmentaja on kiinnostuneempi vain voitoista ja pelaajien saamisesta huippuylipistoihin kuin pojan huolista tai vaikeuksista – elämässä kun on Williamin mielestä muitakin tärkeitä asioita kuin vain koripallo.

Kenellä on oikeus olla pettynyt?

Lopulta kummastakaan pojasta ei tule NBA-pelaajaa. Lähes kolmituntisen dokumentin loppua kohden vuoden nuorempi Arthur nousee katsojan odotuksissa Williamin ohi lähemmäksi läpimurtoa ja pelaakin lopulta vielä pidempään college- sarjoissa. William, josta odotettiin jo lukiossa koulunsa seuraavaa suurta pelaajaa, lopettaa pelaamisen pariksi vuodeksi kokonaan yliopistossa.

Se miksi dokumentti ravistelee, on sen kyky asettaa katsoja rooliin, jossa hän luo odotuksia toiselle ihmiselle. Odotuksia, jotka perustuvat kiintymiseen, myötäelämiseen tai omien haaveiden sekä odotuksien täyttymiseen. Kuinka helposti saatammekaan alkaa myötäelämään toisen elämää ja asettamaan sille tietynlaisia odotuksia?

Tosiasioiden edessä, poikien NBA- unelman raunioilla,pettymys valtaa katsojan mielen ensimmäiseksi. 

Kummastakaan ei tullut NBA- pelaajaa. Heillä oli tavoite, unelma, potentiaali. Kaikki mahdollisuudet, mutta unelmat eivät toteutuneet. Tämä on suuri pettymys. Vai onko?

Miksi me petymme toisten ihmisten puolesta? Ja vieläpä asioista, joista he itse eivät tunne pettymystä. Miksi tuomitsemme dalla vallet ja muut ”maitojunalla” palaavat hetkellä, jolloin jonkin asian tavoittelu on tullut tiensä päähän? 

Saammeko siitä itse jotain, että voimme todeta jonkun toisen epäonnistuneen jossain?  Ja varsinkin silloin, jos tämä kyseinen henkilö on yrittänyt tavoitella jotain normaalia suurempaa vieläpä suurilla puheillaan tai vankkumattomalla itseluottamuksellaan.

Ihminen, joka uskaltaa unelmoida julkisesti, asettaa itsensä vaikeaan asemaan. Hänelle on odotuksia. Eikä pelkästään omasta puolestaan vaan ennen kaikkea muiden toimesta. Ja näiden odotuksien kanssa painiminen on lopulta sitä vaikeinta. Miten olla rehellinen itselleen ja kohdata muiden ristiriitaiset odotukset.

Mutta milloin on aika päästää irti?

En usko irti päästämiseen. Ote ja unelmat vain muuttuvat.  Ja mielestäni muutoksen aika on silloin, kun tavoittelija itse kokee katalyytin tulevan ulkopuolelta – eikä omasta itsestään.  Ja silloin vaaditaan rehellisyyttä ensiksi itselleen ja tämän jälkeen vain pitäytymään siinä.

Kun ihminen tavoittelee elämässään jotain, hän pystyy muun muassa keskustelemaan itsensä kanssa, asettamaan itsensä mitä ihmeellisempiin paikkoihin, kohtaamaan mitä ihmeellisimpiä ihmisiä, tutustumaan mitä ihmeellisimpiin kulttuureihin. Kuinka ihmeessä tällainen tavoittelu voisi koskaan johtaa pettymykseen?

Ja kun nämä unelmoijat joskus palaavat, palaavat he aina kultaisella junalla, junalla, joka on lastattu mitä ihmeellisimmillä rikkauksilla.

Elämää ja unelmia pohtien,

Valmentajanne Italiassa

Normaali
Elämä, Valmennus

La vera dolce vita – kun haavekuvat hämärtyvät kauniiksi todellisuudeksi

Se taisi olla joskus siinä vuoden 2011 alkupuolella. Valmensin silloin Uudellamaalla vuonna 2000- syntyneiden poikien kilparyhmää, työskentelin päivät opettajana ja opiskelin viimeistä vuottani Helsingin yliopistossa. Siinä ohessa tein graduani.

Näin jälkikäteen tuntuu miltei uskomattomalta ajatella kuinka sain kaiken tehtyä yhden kevään aikana ja miten aikani oikeastaan riitti mihinkään. Toki en ollut yksin. Valmennus oli yhteistyötä: meillä oli kolmen valmentajan loistava tiimi ja töissä sain paljon apua vihreänä luokanopettajana.

Noihin aikoihin aloin myös oikeastaan kiinnostumaan kaikesta. Tai oikeastaan vähän tuon kaiken työmäärän hellittäessä. Alkoi jakso, jonka aikana synnyin toista kertaa.

Ensin kiinnostuin itsestäni: kuka olen? Mitä haluan elämältäni? Mitkä asiat elämässäni ovat minulle tärkeitä?

Sitten ajattelin toisia: kuinka voisin olla parempi ihminen toisille? Miten voisin auttaa ihmisiä ympärilläni? Huomasin nopeasti, että nämä prosessit olivat erottamattomasti kiinni toisissaan: ne olivat minussa yhtä ja samaa. Aloin hymyilemään ihmisille enemmän. Yritin kuunnella toisia enemmän. Ja hiljalleen aloin myös ymmärtämään kohteliaisuuden arvon.

Kesä 2011 oli upea. Kevään pitkän työrupeaman jälkeen loma tuntui taivaalliselta. Se oli pelkkää jalkapalloa. Pitkän kesälomani ansiosta pystyimme harjoittelemaan junioreiden kanssa joka aamu ja se tuntui uskomattomalta. Sain herätä aamuisin tietäen, että nyt lähdetään oikeisiin hommiin: kentälle. Elin ensimmäistä kertaa elämässäni oman elämäni kuninkaana: tunsin tekeväni oikeita asioita ja huomasin sen minulle tuoman täyttymyksen tuottava hyvyyttä myös ympärilleni: elin.

Aamiainen. Valmistautuminen harjoituksiin. Harjoitukset. Harjoitusten analysointi kollegan kanssa. Jumppa ja välipala. Päivän futisuutiset. Valmistautuminen toisiin harjoituksiin. Analyysit. Illalla rentoutumista kavereiden kanssa, musahommia tai Seinfeldia. Huomenna uusiksi.

Samaisen kesän aikana sain myös konkreettisen mission ja suunnan kasvulleni kohti paremmaksi ihmiseksi tulemista. Olimme viettämässä kalareissua ystäväni mökillä 2 päivää ennen Helsinki cupin alkua. Puhuimme paikallisen edustusjoukkueen alennustilasta. Se oli juuri pudonnut edellisellä kaudella kolmosesta neloseen voittamatta yhtään ottelua.

Olin miettinyt sitä, mutta en ääneen. Asia tuli kuitenkin eteeni ja sylkäisin sanat suustani: mitä jos alkaisin valmentamaan kotikuntamme edustusjoukkuetta? Mietimme asiaa mökillä yhteistuumin ja kolleegoideni valtaisalla tuella asia lyötiin lukkoon: otan homman vastaan.

Tästä seurannut tapahtumaketju kulminoitui myöhemmin syksyllä. Päästiin suustani vieläkin suuremmat sanat: haluan joskus valmentaa AS Romaa Serie A:ssa. Kyllä luitte oikein. Tavoitteenani on valmentaa AS Romaa Serie A:ssa.

Myöhemmin kaiken kokemani, näkemäni, lukemani, kirjoittamani, puhumani ja kuuntelemani jälkeen tämä missio on tarkentunut: haluan tulla mahdollisimman hyväksi ihmiseksi toisille ja sen tavoittelua avittaa tavoitteeni AS Romasta. Tämän jälkeen jokaisella päivälläni oli merkitys. Jokainen päivä oli mahdollisuus mennä kohti Roomaa ja tulla täten paremmaksi ihmiseksi toisille.

Totta kai AS Roma oli aluksi kieli poskella heitetty letkautus. Mutta sitten todellisuus alkoi hyvällä tapaa hämärtyä päässäni haavekuvien ja arkitodellisuuden välillä Antonello Vendittin laulujen soidessa utuisesti taustalla. Seinälläni oli pian sekä Gandhin että Sven-Görän Erikssonin mietelauseita, teippasin Roman logon ruokapöydän vastapäiselle seinälle ja sänkyni yläpuolella katossa oli kuva curva sudista.

Näin missioni oli minulle läsnä heti kun heräsin ja söin aamiaistani. Tänään olisin mukava myös päivän aikana mahdollisesti kohtaamilleni äkäisille ihmisille enkä antaisi heidän tunnetilansa vaikuttaa itseeni. Olin menossa Roomaan ja minun piti keskittyä olennaiseen: olemaan hyvä toisille. Huomasin, että äkäisetkin ihmiset alkoivat joko unohtaa ärtymyksensä tai sitten hämmentyivät olemuksestani: mikä helvetti tuota tyyppiä vaivaa, kun se on aina tuollainen positiivinen optimisti? Ihmettelijä ei vielä varmaan ollut teipannut kattoonsa kuvaa omasta visiostaan. Toivon, että hän tulisi sen vielä teippaamaan.

Hiljalleen äänet sisälläni voimistuivat ja ne alkoivat elämään missiotani. Ne johtivat konkreettisiin toimiin. Keväällä 2013 matkustin toistaa kertaa elämässäni Roomaan. Tällä kertaa katsomaan Italian cupin loppuottelua, jossa kohtasivat historiallisesti paikalliskilpailijat AS Roma ja Lazio. Yleensä tietenkin puolueettomalla maaperällä pelattavat cup- finaali oli tällä kertaa päätetty pelattavan pääkaupungissa ja kuinkas ollakaan kaupungin molemmat joukkueet olivat sinne tiensä selvittäneet.

Katsoin AS Roman kaksiosaisen semifinaalin toista osaottelua Interiä vastaan kotonani ja kun punakeltaisten finaalipaikka Laziota vastaan varmistui Mattia Destron ratkaisevan osuman myötä, lähetin ystävälläni heti viestin, että lähdetkö Roomaan katsomaan finaalia. Ja sitten mentiin. Kokemus oli merkittävä. Ensimmäisen reissu sinne missio päällä. Halusin Roomaan.

Reissun aikana päätin, että kieltä pitää alkaa opiskelemaan pian. Äänet sisälläni kertoivat näin. Tulevana syksynä ilmoittauduin paikallisen kansalaisopiston italian kurssille. Ennen kurssin alkua ostin kirjan ja liimasin vihkoni kanteen Arrigo Sacchin kuvan sekä Italian vuoden 1990 MM-kisojen logon.

Ensimmäisellä tunnilla opeteltiin tervehdykset ja oman nimen kertominen. Esittelykierros tehtiin vielä suomeksi. Perustelin opettajallani läsnäoloni kurssilla lyhyesti: halusin valmentaa Italiassa.

Ensimmäinen lukukausi meni nopeasti. Joukkuevalmennukseni sekä edustuksen että junioreiden kanssa loppui siihen syksyyn ja olin päättänyt jo aiemmin keväällä pitäväni yhden välivuoden valmennuksesta. Otin töistä vapaata ja reissasin jalkapallokulttuureiden perässä. Olin viikon Hollannissa Twenten mukana, viikon Lontoossa Brentfordin ja Tottenhamin mukana. Myöhemmin menin vielä uudestaan Lontooseen Fulhamin ja QPR:n vieraaksi. Vinkki kaikille, jotka haluavat mennä, lähettäkää sähköposteja ja menkää!

Keväällä 2014 oli sitten ensimmäinen koetinkivi. Ystäväni avustuksella minulle oli järjestetty 10 päivän intensiivijakso AC Sienan edustusjoukkueen mukana. Seurasin sen aikana kaksi ottelua ja 7 harjoitusta (kaikista löytyy tarkat datat, jos kiinnostaa). Suurin anti oli kuitenkin kulttuurinen: 10 päivää yksin Italiassa puolen vuoden kielen opiskeluiden jälkeen ja ympärillä ainoastaan yksi englantia puhuva henkilö.

Ajelin Fiat Pandalla Toscanan kumpuilevissa maisemissa ja jollain selittämättömällä tavalla tunsin olevani kuin kotonani. Ajattelin ihmisiä kotona, mutta tunsin samalla sisäistä rauhaa. Tunsin tekeväni oikeita asioita.

Vaikka italian kieleni oli silloin vielä hyvin alkeellisella tasolla, he ymmärsivät minua. He halusivat ymmärtää minua. He ymmärsivät, että olin kiinnostunut jalkapallosta sekä heidän kielestä ja kulttuuristaan. Osoitin heille kunnioitusta ja he ottivat minut yhteisöönsä.

Suomeen palattuani jatkoin kielen opiskelua, luokanopettajan töitä sekä valmennusta oman teknis-taktisen valmennustallin merkeissä. Vuoden sapatista joukkuevalmennuksessa tuli lopulta kolmen vuoden mittainen. Elämäni antoisimmat kolme vuotta.

Joskus on hyvä pitää taukoa. Taukoa kaikesta. Katsoa omaa tilannetta ulkopuolisin silmin ja todeta kuinka pieniä lopulta olemme. Kuinka pienellä hiekkalaatikolla lopulta pyörimme. Kuinka pikkutarkkoja asioita saatamme pitää niin tärkeinä ja kuinka isoja asioita voimme pitää niin vähäpätöisinä itsestäänselvyyksinä. Tämä prosessi on yhä itsellä käynnissä ja loputonta se varmaankin onkin.

Valmennustauon aikana tunsin painetta siitä, etten edennyt urallani (elämässäni, tavoitteissani), tunsin kuin olisin pettänyt omat haaveeni. Miksi en mennyt tarpeeksi otteluihin ja tapahtumiin? Miksi en ollut siellä ja täällä? Ja miksi kieltäydyin ihan hyvistäkin valmennuspesteistä? Olisiko minulla varaa tehdä näin? Miten käy AS Roman nyt, kun olen harjoituskentän sijasta työpäivän jälkeen kotona katsomassa DVD:ltä kuinka Larry David pohtii omaa nihilistisen elämänsä vaikeutta. Miten tämä voisi viedä minut Roomaan?

Painiskelu itsensä kanssa on se kovin paini. Se jokaisen oma Alexander Karelin. Se osaa ajoittain vetää sinut mattoon, mutta ajoittain voit itse heitellä sitä pelkästään yhdellä sormella stallonemaisen ylimielekkään rehvakas ilme kasvoillasi. Tässäkin tilanteet muuttavat jatkuvasti ja se pitää nöyränä, elämälle.

Useimmiten elämä kuitenkin yllättää. Se on kuin ruuansulatus: vaikka kuinka yrität järkeillä, ennustaa, olettaa ja suunnitella, se toimii silti kuin omalla tahdollaan. Tiettyyn pisteeseen asti voit itse vaikuttaa, mutta kaikesta et voi kuitenkaan lopulta itse päättää: se toimii välillä upeasti ja välillä se on kuralla. Ja et ikinä pääsee lopulliseen tietoon mistä syystä mikäkin tapahtui. Oli se kumpaa tahansa, se aina on muuttuvaa, asiat muuttuvat – se pitää meidät nöyrinä ja toisaalta antaa toivoa ja uskoa.

Osa elämästä on aina ja tulee aina olemaan jotain selittämätöntä. Jotain sellaista mitä varsin kehittynyt älymme ei lopulta kuitenkaan koskaan meille pysty selittämään. Omilla pienillä aivoillani olen päätynyt tähän tulokseen.

En usko kohtaloon. Uskon valintojen ja tapahtumien ketjuun. Jotteivat asiat olisi kuitenkaan niin yksinkertaisia, etukäteen emme luonnollisestikaan tiedä kumpi on ensin: valinta vai tapahtuma ja mikä valinta lopulta johtaa mihinkin tapahtumaan. Jalkapallossakin on oleellista tiedostaa todennäköisyydet: voisiko jonkun tapahtuman toteutumisen todennäköisyyttä nostaa joillain valinnoilla. Osaan voit vaikuttaa, osaan et – kuten siinä ruuansulatuksessakin. Ja niin elämässäkin.

Mutta aina sekään ei ole niin yksinkertaista. Toisinkuin rakkaus. Se on yksinkertaista. Se vie: mukanaan. Mutta se myös antaa. Antaa sen erilaisen sisäisen rauhan kuin mikään muu. Se antaa myös lohdullisuutta ja armoa. Ymmärrystä. Antaa anteeksi. Tekee kokonaiseksi ilman tarvetta olla pönkittämässä omaa paremmuutta. Se on todellakin lahja. En usko lahjakkuuteen, uskon työhön ja hyvyyteen. Mutta rakkaus on lahja, joka edellyttää molempia. Rakkaus on kyllä jotain!

Yhtäkkiä se kolmen vuoden sapatti onkin tehnyt minusta paremman valmentajan, vaikka en ole vetänyt vajaaseen kolmeen vuoteen yhtään joukkueharjoitusta. Tarvitsin kolme vuotta. Tarvitsin aikaa, itselleni. Annoin itselleni aikaa olla paikallani. Annoin itselleni mahdollisuuden katsoa ympärilleni ja huomata pikkutarkkojen asioiden pienuuden ja isojen asioiden tärkeyden. Se on lopulta hyvin yksinkertaista – ajan kanssa. Sen kyllä sitten tietää kun tarvittava aika on mennyt.

Väitän, että olen nyt parempi valmentaja kuin koskaan olen ollut. Minusta tulee varmasti vielä parempi kuin mitä nyt olen. Se on väistämätöntä. Kun muistan lähestyä rakkautta, elämää, valmennusta, jalkapalloa – kaikkea oikean kokoisesta hiekkalaatikosta. Välillä pitää ja on pakotettukin käymään väliaikaisesti niiden ulkopuolella muistaakseen tämän. Ihmisellä kun on kuitenkin vain rajallinen kapasiteetti käsitellä asioita ja kaikki kokemamme historia viittaa siihen, että jatkossakin tulemme tarvitsemaan aina aika ajoin muistutusta mitä yksinkertaisimmistakin asioista – tavalla tai toisella. Valmennus lienee niistä vähäpätöisimpiä.

En siis usko kohtaloon, kuten sanoin. Valinnat ja tapahtumien ketjut. Ja sitten se faktori X, aura, maailmankaikkeus, tähtien asento – mitä tahansa se onkaan, sitä tarvitaan myös.

Yksin en olisi varmaankaan ikinä lähtenyt Italiaan asumaan ja elämään. Se, että sain lähteä Italiaan toteuttamaan missiotani rakastamani naisen kanssa, naisen joka oli valmis uhraamaan oman päivätyönsä kutsumukseni edessä, on kuin taivaallinen suunnitelman huipentuma.

Mutta se on vielä jotain vielä parempaa, se on rakkautta. Ja olisin nyt valmis tekemään itse saman. Kolmen vuoden sapatista on siis seurannut jotain vielä hienompaa kuin vähäpätöiset valmennustaidot: olen kyennyt asettumaan toisen ihmisen asemaan, jakamaan elämäni fokuksen toisen ihmisen kanssa, asettamaan oman etuni toisen edelle: tulemaan taas hieman paremmaksi ihmiseksi.

Jatkui matka tämän jälkeen minne tahansa – sillä ei juurikaan enää ole merkitystä – on kaikki tapahtunut syystä ja on siksi aina arvokasta. Arvokasta siitä syystä, että huomaa kausaliteetin olemassaolon: tekemällä asioita tapahtuu asioita. Mutta tässä kohtaa mukaan liittyy myös se faktori x, joka tuo tähän kausaliteettiin omat moninaiset muuttujansa. Tekemällä asioita jotain tapahtuu – ennemmin tai myöhemmin ja ehkäpä juuri silloin kuin vähiten osaat odottaa.

Siksi on tärkeää unelmoida. Olla hassu ja ajatella välillä itsestä liikojakin. Kun jostain innostuu, se vie sinut asioiden äärelle, joiden et edes tiennyt olevan olemassa. Se on unelman arvo. Todellinen elämän arvo.

Jos joku miettii mitä tekemistä tällä kaikella on jalkapallon tai valmennuksen kanssa, vastaan hänelle, että ne ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Kaikki ovat yhtä. Tarinat, teot, valmennus – elämä. Aina ja ikuisesti.

Seuraavassa tekstissä lupaan jo valmennuksen konkretiaa Italian maalta. Aluksi on tärkeämpää tiedostaa kuitenkin isot ja tärkeät asiat. Sitten voidaan mennä pikkutarkkoihin.

Normaali
Elämä, Reportaasit, Valmennus

The Manager ja vaalimisen taito

Aluksi valittiin naama. Vaihtoehtoja oli neljä. Yksi oli tuimakatseinen herrasmies kauluspaidassa ja kravatissa. Hänen persoonansa vaikutti analyyttiselta ja kylmähermoiselta. Kasvojen vivahteet viittasivat harkitsevaan ulosantiin – tarvittaessa hyvin tiukkaankin sävyyn.

Toinen kauluspaitainen ja kravattikaulainen mies hymyilee. Hänen vahvuutensa ovat varmasti ihmisten johtamisessa eikä hän vaivaa päätään liikaa pelin nyansseilla. Hän luottaa vahvuuksiinsa, hän pitää pukukopin tyytyväisenä ja ketsupit pöydässä. Pelaajat kiittävät tietyistä vapauksista ja palkitsevat valmentajansa voittamalla noin joka neljännen pelinsä ja saavuttamalla 8. sijan sarjassa. Kaikki ovat tyytyväisiä. Eihän tällä materiaalilla voi parempaankaan päästä!?

Kolmas persoona käyttää vain verkkareita – harjoituksissa, peleissä ja kotona. Hän kiroilee myös paljon harjoituksissa, peleissä sekä kotona. Hänen henkensä haisee pahalle ja toimiston pöytä on sotkuinen. Hän kirjoittaa epäselvästi ja kalenterin hallinta on vaillinaista. Hän piiskaa pelaajiaan armotta harjoituksissa, joissa pelaajat juoksevat drilleissä ilman palloa löysissä college- housuissaan. Sade vihmoo tuulen kanssa kilpaa ja kaksikerroksiset tiilirivitalot tuovat turvaa taustalla. Ennen peliä pelaajat ovat kopissa hiljaa pelokas ilme kasvoillaan. ”Okay lads, today we let them fucking hav´it. Fucking big time. Let´s keep it tight, two banks of four and two center forwards. Let´s give them a proper fucking bollocking from the start! Get tight! Go on!!!”

Viimeisin vaihtoehto näyttää Valeri Lobanovskilta ja on nähnyt kaiken mahdollisen. Hän kasvattanut itsensä ja nähnyt kuinka lapsi tulee äidin sisältä. Hänen partansa alkoi kasvaa jo ennen toista maailmansotaa ja Thatcherin valtakaudella hän oli jo tukevasti keski-iän paremmalla puolella.Hän oli tottunut tekemään kaiken itse jo pienestä asti – kukaan ei auttanut eikä hän apua tarvinnutkaan.  Työt hän aloitti isänsä kanssa samalla kaivoksella 11- vuotiaana. 15- vuotiaana hänellä oli jo 12 alaista. Työt kaivoksessa loppuivat kuitenkin, kun hän sai parikymppisenä pelaajasopimuksen Exeterin reserveihin. Siitä alkoi 23 vuotta kestänyt pelaajaura sumusaarten alasarjoissa. Vaikea polvivamma lopetti pelit, mutta seuraavalla viikolla hän oli jo Herefordin harjoituksissa käskyttämässä pelaajia. Hän tuntee paikallisen kulttuurin läpikotaisin ja osaa käsitellä pelaajia. Hän tietää miten kuri luodaan ja kuinka käytöstapoja vaalitaan. Uudet pelaajat ristitään kopissa barbaarisin menoin. Hän epäilee eurooppalaisia.

professional_2

The Managerin neljä naamaa.

Sitten valittiin joukkue. Logo oli tietenkin pääasia, koska voimasuhteilla ei ollut merkitystä. Kaikilla oli sama pelaajamateriaali. Lähtökohdat olivat siis suomalaisen yhteiskunta-ajattelun mukaiset: äärimmäisen tasavertaiset.

Kun naama ja joukkue oli valittu, alkoi työt. Ja sitä riitti. Kauden alun lähestyessä piti hoitaa paljon juoksevia asioita. Yleensä kasaantunutta työvuorta lähdettiin purkamaan paitasponsorin valinnalla. Hinnat olivat pieniä ja pienestäkin bisnesvaistosta oli hyötyä: pitäisikö ottaa varmat rahat heti vai yrittää nostaa tarjouksia peliesitysten parantuessa? Vaiko riskeerata, että huono alkukausi pudottaisi tarjouksia entisestään. Managerin pää oli heti kovilla.

Talouspuolta piti laittaa kuntoon myös lippujen hinnoilla. Hyvin yleisesti englannin vanhassa kolmannessa divisioonassa (nykyinen League One) jouduttiin lähtemään niinkin alhaisesta summasta kuin 1.5 puntaa. Yleisö reagoi heti, jos hinta ja peliesitysten laatu (tulokset!) eivät täsmänneet.

Kassavirran alullepanon jälkeen oli aika tarkastaa pelaajamarkkinoita: nuoria akatemiapoikia vai kokenut kehäraakki? Budjetissa ei ollut varaa epäonnistumisille. Hankintojen täytyi onnistua. Ruel Fox oli yleensä hyvää vastinetta rahoille.

Sitten mentiin harjoituskentälle. Portugalilaisespanjalaisen taktisen periodisaation (tactical periodisation) periaatteet voitiin löytää harjoittelun painopistealueista: harjoitusten tekniset (shooting), taktiset (tactics), fyysiset (fitness/match) ja henkiset (intensity/match)  ulottuvuudet olivat kaikki huomioitu. Lisäksi harjoittelussa voitiin vielä erikseen painottaa pelipaikkakohtaisesti jotain tiettyä osa-aluetta: maalivahteja, puolustusta, keskikenttää tai hyökkäystä. Myös valmennuksen painottuminen omien junioreiden kasvatukseen oli säädettävissä harjoittelua ohjelmoimalla. Ja tästäkin kaikesta vastasi yksi ja sama mies: The Manager.

manage

Tactical periodisation.

Edellä mainittu esittely on tietenkin klassisesta tietokonepelistä The Manager, joka ilmestyi vuonna 1991 Software 2000:n tuottamana. Vaikka kyseessä on tietokonepeli, sen luoma kuva ja käsitys englantilaisesta jalkapallomanagerista on elänyt pitkään jo ennen sitä ja myös sen sen jälkeen. Mutta elääkö se enää?

Realismia tilastoista

Englantilaisen jalkapallon valmennuskulttuuri on muuttunut äärimmäisen paljon viimeisen vajaan 10 vuoden aikana, lähinnä kansainvälistymisen myötä. Ja on muutos on ollut hurjinta nimenomaan brittifutiksen näyteikkunassa: Valioliigassa. The Telegraphin jutun mukaan vuonna 2008 koko englantilaisessa liigajärjestelmässä (92 joukkuetta: Premier League, Championship, League One ja League Two) oli yhteensä 19 ulkomaalaista valmentajaa. Viime kaudella ulkomaisten valmentajien yhteismäärä oli miltei sama, mutta heidän osuus nimenomaan Valioliigassa oli noussut merkittävästi ja nimenomaan sarjan kärkipäässä. Viime kaudella (2015-2016) Englannin valioliigassa nähtiin ensimmäistä kertaa sen historiassa sarjataulukko, jonka 10 parhaan joukkueen joukkoon ei mahtunut yhtään englantilaisen valmentajan valmentamaa joukkuetta. Walesilainen Mark Hughes tosin edusti britteja top 10:sä Stoken 9.sijalla.

Tälle kaudelle englantilaisten valmentajien tilanne ei juurikaan ole parantunut. Englantilaisia valmentajia on vain kolme: Bournemouthin Eddie Howe, Burnleyn Sean Dyche sekä  Crystal Palacen Alan Pardew. West Bromwichin Tony Pulis (Wales), Stoken Mark Hughes (Wales) sekä Sunderlandin David Moyes (Skotlanti) nostavat brittien kokonaismäärän kuuteen. Englantilainen Mike Phelan on toiminut alkukauden Hullin määräaikaisvalmentajana, kun vakituista päävalmentajaa ei ole vielä nimetty. Kun listan brittivalmentajista vielä Hughesin Stoke (sij.19.) ja Moyesin Sunderland (sij.20.) makailevat sarjan viimeisinä, voitaneen olettaa, että ainakin toiselle heistä vilahtaa mono takamukseen hyvinkin nopeasti, jollei otteet pikaisesti parane. Ja heidätkin korvattaneen mitä todennäköisimmin ulkomaisella valmentajalla.

Mutta miten tähän on tultu? Miksi brittiläisen jalkapallokulttuurin ilmentymä, The Manager, viruu henkitoreissaan ja taistelee olemassaolostaan?

The Manager syntyy

Hienossa kirjassaan The Manager: The Absurd Ascent of the Most Important Man in Football Barney Roney kertoo upean rappioromanttisella tavalla brittimanagerin synnystä. Hänen mukaansa manageri syntyi saamaan potkut. Hänet luotiin, jotta ihmisillä olisi joku, jota syyttää, kun asiat menevät huonosti.

Kun jalkapallo alkoi nopeasti 1800- luvun viimeisinä vuosina saavuttamaan suurta suosiota, pieniin tapahtumiin tarkoitetut tapahtumapaikat alkoivat käydä ahtaiksi. Tämä johti pian myös lieveilmiöihin, kuten katsomomellakoihin ja muuhun nujakointiin. Siihen asti todellisessa statistin roolissa ollut esi-valmentaja (joukkueet eivät juurikaan tuolloin vielä harjoitelleet järjestelmällisesti ja peleissäkin yleisesti pelaajat saattoivat keskenään sopia pelipaikat ennen ottelua) koki kuitenkin yhtäkkiä merkittävän ylennyksen Manageriksi, kun seurajohtajat keksivät tavan rauhoittaa levottomaksi käyneen jalkapalloyleisön: kun huonoille esityksille ja tuloksille saatiin syypää, voitiin tälle henkilölle antaa potkut ja näin ollen rauhoitella kiihtyneitä ihmisjoukkoja. Alun alkaenkin manageri oli tuomittu epäonnistumaan – hän oli kuin kaikkien vihaama showpainija, jolle oli kirjoitettu ikuisen häviäjän rooli. Manageri syntyi siis tarpeesta antaa jollekin potkut.

Sittemmin vuosien kuluessa suuret persoonat Herbert Chapmanista Bill Shanklyyn ja Alf Ramseysta aina Sir Alex Fergusoniin pitivät suuren menestyksensä myötä yllä brittiläisen managerin statusta. He onnistuivat sadan vuoden kuluessa kääntämään tilanteen ympäri: managerista tuli suurin yksittäinen henkilö, johon koko joukkueen menestyminen kiteytyi, The Manager, joka vastasi kaikesta ja keräsi myös suurimman kiitoksen. Managereita verrattiin vapahtajiin, jotka tulivat pelastamaan joukkueen.

Brittimanagerien vaikutus myös maailmalla oli suuri. Monilla englantilaisilla oli jollain tapaa näppinsä pelissä lähes kaikkien suurien eurooppalaisten joukkueiden perustamisessa Italiassa sekä Espanjassakin ja valmentajat kuten Jimmy Hogan olivat keskeisessä osassa myös pelin taktisessa evoluutiossa. Italian kielessä sana Il Mister kuvaa vielä tänäkin päivänä päävalmentajaa ja periytyy suoraan englantilaisten vaikutuksesta.

Muutamat brittimanagerit (mm. Sir Bobby Robson, Terry Venables, John Toshack)  ovat päässeet vielä modernillakin ajalla valmentamaan Euroopan huippujoukkueita, mutta sen jälkeen on ollut varsin hiljaista. Ainoastaan Carlo Ancelottin valmennustiimissä sekä Realissa että PSG:ss toiminut Paul Clement on ollut viime vuosina mukana eurooppalaisen huippujoukkueen valmennuksessa. Ja sama suuntaus näyttäisi jatkuvan myös tulevaisuudessakin.

Yksi syy tähän kaikkeen löytyy brittiläisestä jalkapallokulttuurista. Tai oikeastaan ylipäätään brittiläisestä kulttuurista. Ehkäpä sen suurimmat hienoudet – tavat ja perinteet – ovat olleet myös sen suurimmat viholliset. Seesteisyys ja sokea usko omaan tekemiseen ovat hidastuttaneet kehitystä. Paahtoleipä pavuilla on vielä tänäkin päivänä paahtoleipä pavuilla. Vai onko?

The Managerin ilmentymä

Kuukausi sitten luin loppuun manageri Neil Warnockin teoksen The Gaffer – The Trials and Tribulations of a Football Manager. Warnockin ja kirjailija Glenn Mooren kanssa yhteistyössä tekemä teos piirtää kuvan brittiläisen jalkapallomanagerin sielunmaisemasta ja lohkaisee yksittäisen – joskin varmaan hyvin yleistettävissä olevan – tarinan kautta kuinka managerin instituutio on syntynyt ja elänyt englantilaisessa jalkapallossa.

Neil Warnock syntyi teollisuuden ytimessä Sheffieldissä vuonna 1948 ja aloitti valmentajauransa 30- vuotiaana aladivareissa (mm. Rotherham, Scunthorpe, Hartlepool, Barnsley..) vietettyjen pelivuosien jälkeen. Warnock opiskeli fysioterapeutiksi ja hankki valmennuksen ohessa lisätienestejä pitämällä omaa praktiikkaansa sekä toimimalla sekalaisten myyntihommien (ns. hanttihommien) parissa.

Varsinainen managerin ura alkoi vuonna 1981 liigajärjestelmän ulkopuolisen Gainsborough Trinityn käskyttäjänä ja siitä alkoi reilun 35 vuoden mittainen valmennuspolku, jonka aikana hän kiersi 14 eri seuraa (Crystal Palacessa ja QPR:ssä kahteen eri otteeseen) ja saavutti 7 sarjanousua. Näistä 2 oli nousuja Valioliigaan: vuonna 2006 Sheffield Unitedin kanssa ja vuonna 2011 QPR:n kanssa.

Stereotypioiden kanssa leikiteltäessä Neil Warnockin koko habitus kuvastaa englantilaista manageria: aavistuksen pyylevä, ikääntynyt mies, joka keskittyy pitämään itsepintaisesti kaikki langat käsissään. Hän on taikauskoinen, epäileväinen ja tapoihinsa pinttynyt jääräpäinen ”grumpy old man”, joka haluaa tehdä asiat omalla tavallaan – siten kun hän on tehnyt ne aina aikaisemminkin.

Ja juuri tästä syystä myös The Gaffer on erittäin viihdyttävää luettavaa, kun se porautuu tämän teetä hörppivän jäärän pään sisälle. Vaikka stereotypiat ovatkin aina vaarallisia, voidaan tässä kohtaa niiden osuvan maaliin: Neil Warnock todellakin on The Manager. Born and bred.

Kirjan sisällöstä noin reilut puolet koskee Warnockin toimintatapoja ja toinen vajaa puolikas on omistettu selittelylle. Hän selittelee muun muassa linjatuomarista, joka vuonna 1998 liputti paitsiotilanteen väärin ja tästä syystä heidän hyvä vastahyökkäys – joka todennäköisesti olisi tuonut maalin – vei heiltä nyt arvokkaan tasapelipisteen ja näin ollen vaikutti heidän mahdollisuuksiinsa siirtomarkkinoilla. Okei, tämä oli kärjistystä, mutta Warnock todellakin pystyy kirjassaan ”löytämään” mitä ihmeellisimpiä syy-seuraussuhteita ja salaliittoteorioita niin tuomaritoiminnasta, pelaajakaupoista kuin otteluiden alkamisajoista että hartaampaakin foliohattua alkaa jo tärisyttämään. Tai sitten kyseessä onkin jonkinlainen salaliittojen hämyinen verkko, jota tutkimalla voitaisiin päästä varmaankin myös JFK:n murhan jäljille.

Reilu toinen puolisko kirjasta on omistettu toimintatavoille: vainoharhaisuudelle, taikauskolle, epäilylle ja tekstiviestien lähettelyyn pelaajille sekä seurajohdolle.

Warnock epäilee, että hän on maineensa vanki. Aikaisempien kahnauksien vuoksi tuomarit yhä vainoavat häntä ja järjestäen tiettyjen tuomarien päätökset menevät pelistä toiseen häntä vastaan – varsinkin isoja joukkueita vastaan. Hän tekee tiliä menneisyyden haamujen kanssa, mutta kokee silti olevansa väärinymmärretty – hänen ei haluta onnistuvan.

Taikausko liittyy kiinteästi hän arkeensa. Pelipäivän rutiinejaan Warnock kuvailee seuraavasti:

”Herättyäni juon yleensä ensin kupin kahvia ja käytän koirat ulkona. Kymmeneltä syön aamiaisen: juusto-kinkku-punasipulimunakasta, neljä viipaletta tummaa paahtoleipää. Yritän syödä mahdollisimman paljon, koska en voi syödä enää muuta ennen kello kuutta. Jos paahtoleipää jää vielä, syön sitä marmeladin kanssa”.

”Sen jälkeen ajan partani samoilla terillä kuin viime viikolla – jos emme ole hävinneet – ja jatkan samaa rutiinia parranajon, kasvopesun ja piilolinssien kanssa. Sitten luen lehdet. Puoli yhdentoista maissa alan valmistautua lähtöön. Kahdentoista maissa alan saada tuntemuksia vatsan pohjassa ottelun vuoksi.”

” Ajan samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, kun emme hävinneet. Pysähdyn samoissa valoissa ja pidän huolen, että taskuissani on samat asiat. Jos söin viimeksi karkin tai muun vastaavan edellisellä kerralla, kun emme hävinneet, teen nyt samoin.”

Kirjan edetessä on varsin nopeasti selvää, että Warnock taistelee päänsisäisten demonien kanssa, jotka ovat jalkapalloa suurempia. Yksittäisiä vastustajia ja otteluiden lopputuloksia paljon suurempia. Mutta se tekee hänestä rakastettavan ja inhimillisen, yhden meistä. Hän riisuu itsensä aseista, jotta muidenkin olisi helpompi hyväksyä itsensä ja omat hämmentävät päänsisäiset viestinsä.

Tapa, jolla hän asettaa oman perheensä kaiken edelle ja tyyli, miten kauniisti hän omasta vaimostaan ja lapsistaan puhuu, on koskettava. Hän aina miettii perheensä etua ja potee huonoa omatuntoa taistellessaan järjen ja intohimoisen lajitoiminnan harmaan vaarallisessa välimaastossa. Hän edustaa arvoja – luottamusta, empatiaa ja arvokkuutta, jotka yleisesti loistavat poissaolollaan nykypäivän huippujalkapallossa. Sympatiat ovat täten nopeasti Warnockin puolella.

Hänen suhtautuminen pelaajiin on myös maanläheinen: hän on ankara, mutta sitä ennen kaikkea pelaajien vuoksi – ei pönkittääkseen omaa asemaansa. Hän on kuin kasvattaja, joka tietää, että lapsen on välillä parempi itkeä sääntöjen vuoksi kuin hymyillä ja nauttia niiden puutteen luomasta leippoisesta kaverisuhteesta kasvattajaansa. Kuten samantyylinen kasvattaja, myös Warnock tietää, että hetkellinen mielipaha kääntyy lopulta vahvuudeksi myöhemmin elämässä.

Mutta Warnock on myös häikäilemätön voittaja, joka haluaa pisteitä joukkueelleen. Hänen tekstiviestien vaihto varsinkin Adel Taarabtin kanssa on mielenkiintoista. Hän sietää tältä aika paljon kaikenlaista säätöä vain sen vuoksi, että Taarabt on elintärkeä hänen joukkueelleen. Suututtamalla hänet, Warnock joutuisi ongelmiin kentällä. Ja yksikään manageri ei halua joutua ongelmiin kentällä. Koska loppujen lopuksi manageri tuomitaan aina sen perusteella – tuloksistaan kentällä.

Kirja kertoo hyvinkin täsmällisesti pelaajakauppojen tekemisestä, pelaajien lainaamisesta ja kaikesta muusta kentän ulkopuolisesta härdellistä. The Managerin kannalta onkin kuvaavaa kuinka vähän itse pelistä puhutaan. Siis pelistä, ei tuomarin syyttelystä, yksittäisesti vapaapotkusta tai lisäajan pituudesta. The Manager on selvästi manageri: hallinnollinen yleismies – ei pelin ja pelaajien valmentaja sanan varsinaisessa merkityksessä.

Olisi ollut vielä mielenkiintoista kuulla lisää Warnockin näkemyksiä itse pelistä: harjoittelusta, liikkeistä ja peliasennoista. Yksi ihailtava piirre hänen toiminnastaan kuitenkin erottuu: selkeys. Tuntuu, että hänelle on hyvinkin selvää kuinka hänen tulee toimia. Ehkä kyseenalaistaminen olisi vähintäänkin silloin tällöin paikallaan, mutta on myös rauhoittavaa lukea ajatuksesta, että kaikki voi olla hyvinkin selkeää. Ainakin jollekin.

Tässä viisi poimintaa Warnockin harvoista peli- teeseistä kirjassa:

1. ”Managerin taipumuksena olisi halu pelata jollain tietyllä systeemillä ja hommata siihen sitten sopivat pelaajat. Mutta se ei mene niin. Sinun pitää tarkkailla pelaajiasi, tunnistaa hyvät yksilöt ja rakentaa systeemi heidän ympärilleen.” 

2. ”Paineen alla olevan puolustajan on toimitettava peliväline katsomoon ja mieluiten z-riville asti. Jokainen kääntyminen tai muu sekoilu pallon kanssa on aina riski.”

3. ”Mennessäsi uuteen joukkueeseen on tapana aloittaa puolustuksesta. Jos voit estää maaleja syntymästä, sinulla on mahdollisuus. Stop crosses, they cost you goals, they always have done.”

4. ”En ole suuri kansainvälisen jalkapallon ystävä. En jaksa juurikaan innostua siitä kaikesta sivuttaisesta syöttelystä.”

Ja sitten vielä viimeinen ja nyt olemme todellakin The Managerin ytimessä.

5. ”Jotkut managerit tekevät valmentamisen itse, kuten Roy Hodgson ja toiset jättävät sen kenttävalmentajalle ja itse vain seurailevat, kuten Sven-Görän Eriksson. Teen vähän molempia. Haluan kenttävalmentajieni valmentavan, laittavan harjoitteet käyntiin. En osaisi organisoida harjoitteita, kuten nämä miehet tekevät nyt, se on mahtavaa, liikkuminen, toistuvuus, kaikki mitä he tekevät. 

Esimerkiksi, sanon Curly:lle tai Jeppo:lle, että haluan tänään hyökkäyspään harjoitteita, joissa keskityksiä tulee boksiin ja puolustajat puolustavat. Hän järjestää molemmille puolille kenttää tilat, joissa laiturit voivat operoida. Sitten puolustaja pelaa hyökkääjälle pallon ja palauttaa sen keskikenttäpelaajalle, joka pelaa sen laitaan ja he varioivat erilaisia keskityspalloja. Sitten otamme puolustajat pois ja annamme hyökkääjien tehdä viimeistelyharjoituksia parantaakseen itseluottamustaan ja maalivahdit saavat siitä myös hyvän treenin. Minä seuraan sivusta, joskus puutun harjoitteeseen. ”

Ei kai sen siis sen monimutkaisempaa tarvitse olla?! Nyt puhui kuitenkin mies seitsemän sarjanousun kokemuksella.

The Manager ja ihmiskunnan tulevaisuus

Miksi tämä ei sitten ole enää modernia puhetta ja toimintaa huippujalkapallossa? Vastaus on yksinkertainen. Tämän päivän huippujalkapallossa marginaalit ovat yksinkertaisesti äärimmäisen pienet ja kaikki tekeminen perustuu yksityiskohtiin ja laajaan sekä jaettuun vastuuseen. Joku vastaa alkulämmittelyn suunnittelusta yhdessä kuntovalmentajien kanssa. Joku suunnittelee viimeistelyharjoituksen kuntovalmentajan sekä videovalmentajan kanssa yhteistyössä. Ja niin edelleen. Joku on vastuussa, mutta kaikki tehdään yhdessä. Ja vain siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki olisi mahdollisimman tehokasta ja harkittua. Kaikki tehtäisiin vain ja ainoastaan menestymisen eteen.

Moni englantilainen joukkue on jo vaihtanut vaihtanut managerin tittelin päävalmentajaan (head coach). Vaikka nimenvaihto on vain tekninen, on sen filosofinen ja metologinen ero mullistava. Päävalmentaja (head coach) vastaa nimenomaan pelistä ja valmennuksesta: harjoittelusta, pelitapahtumista, suunnittelusta – kaikesta siitä, mikä jollain tavalla liittyy peliin ja sen pelaamiseen. Ja tietenkin yhteistyössä suuren taustajoukon kanssa, joka sisältää monenlaisia valmentamisen ammattilaisia.
Nimenmuutoksen yhteydessä myös suuri osa pelaajakaupoista ja -lainoista siirtyy urheilutoimenjohtajan tai toimitusjohtajan vastuulle. Sisäisestä työnjaosta sitten riippuu miten kussakin organisaatiossa tämä työnjako on tehty ja kuinka se myös käytännössä toimii.

Näiltä osin siis näyttää siltä, että The Manager on kuolemassa sukupuuttoon. Enää ei ole käyttöä sille pyylevälle herrasmiehelle, jonka henki haisee ja jonka kädet ovat tehneet joskus myös niitä oikeitakin töitä. On vain trimmattuja ja tyylikkästi pukeutuvia tuimakatseisia tummatukkia, jotka puhuvat outoa kieltä ja tekevät outoja asioita ja ennen kaikkea tekevät kaikesta niin monimutkaista ja vaikeaa.

Miksi kaiken täytyy lopulta muuttua? Ja miksi kaiken täytyy muuttua kaikkialla samanlaiseksi? Miksi espanjalaisen pitää valmentaa Englannissa espanjalaisesella tyylillä ja miksi argentiinalaisenkin pitää valmentaa Englannissa portugalilais-espanjalais-latinalaisamerikkalaisella tyylillä. Miksi kaikki sekoittuvat ja tulevat samanlaisiksi? Miksi kaikissa Euroopan suurissa kaupungeissa on samannäköistä – samat mainokset ja samat kaupat? Mutta miksi kuitenin halloum– juuston löytäminen on taas helpompaa eteläsuomalaisen kunnan Prismasta kuin Milanosta?

Kyse on ylpeydestä. Ylpeydestä omaan kulttuuriin ja historiaan. Kyse on tavasta tehdä asiat omalla tavalla ja olla ylpeä siitä. Nurkkakuntaisuudesta, jonka vuoksi halutaan asua esimerkiksi lähellä omia vanhempiaan tai nurkkakuntaisuutta toimia siinä samassa kyläseurassa 30 vuotta ilman sen suurempaa menestystä. Kyseessä on arvot – luottamus, empatia ja arvokkuus. Ovatko ne kuitenkin lopulta voittamista, menestystä ja mainetta suurempia arvoja?

Kun tätä aikaa katsotaan kymmenien tai satojen vuosien päästä, voidaan huomata kansojen, kulttuurien ja toimintatapojen omaleimaisuuttaa kuvaavassa käyrässä tasainen harmaa viiva, joka kuvastaa kaiken samanlaisuutta. Kun katsomme 60-70 vuoden taakse, kaikkialla jalkapallomaailmassa (ja muussakin maailmassa) käyrä oli erilainen, se värähteli erilaisuuden voimasta. Voitiin puhua unkarilaisesta koulukunnasta, itävaltalaisesta, italialaisesta, englantilaisesta ja niin edelleen. Kaikki niistä olivat omalla aikakaudellaan menestyviä myös tuloksellisestikin. Mutta mitä menestyminen lopulta on?

Millaista menestystä esimerkiksi jalkapallokannattaja odottaa? Ja mihin hän sitä menestystä tarvitsee? Onko aikojen kuluessa kovinkaan moni kannattaja, jonka arvomaailma pohjautuu esimerkiksi luottamukseen, empatiaan ja arvokkuuteen, ikinä hylännyt omaa seuraansa sen vuoksi, ettei se ole vuosikymmeniin voittanut mitään? Onko menestyminen todella niin tärkeää, että se voittaisi nuo edellä mainitut arvot? Ovatko esimerkiksi Manchester Cityn kannattajat nyt selvästi onnellisempia elämässään Etihad Stadionilla kuin 16 vuotta sitten Joe Roylen alaisuudessa Maine Roadilla? Millä hinnalla nykyinen menestys on tullut ja onko se ollut lopulta sen kaiken arvoista?

Kirjoitukseni alkoi valinnalla. Managerin naaman valinnalla tietokonepelissä. Miksi pelasin peliä? Koska se oli miellyttävää. Se tarjosi jännitystä, haastetta, pientä vitutusta ja ennen kaikkea nautintoa. Olinko hyvä siinä? En juurikaan, mutta nautin siitä silti.
Kirjoitukseni myös päättyy valinnalla. Ehkäpä lukijankin on jossain vaiheessa elämäänsä (oli elämänalue mikä tahansa) valittava (tai vähintäänkin arvioitava) oma suhteensa menestyksen tavoittelun ja arvomaailmansa välillä. Millä hinnalla suostun voittamaan? Voinko hävitä jollain osa-alueella ja silti saavuttaa lopulta enemmän jollain suuremmalla saralla?

Pidin sitä kauppiasta vähän hölmönä, kun suuresta marketista ei löytynyt halloumia. Hän tarjosi italialaista vaihtoehtoa, jota voisi paistaa pannussa ja olisi kuulemma paljon parempaakin. Kysyn miksi teillä ei ole halloumia? ”Kreikkalaista?!…”, hän hymyili ja levitteli kysyvästi käsiään. Sama juttu toistui kaikissa muissakin kaupoissa ja sen jälkeen lopetin kysymisen. Sama toistuu ravintoloissa. Kaikissa melkein sama lista, sama mainio lista. Olen Italiassa, en Kreikassa tai Ranskassa tai Ruotsissa tai Suomessa. Ylpeydestä omaan tekemiseen.

Ehkäpä kiinnipitäminen ei olekaan niin huono juttu, varsinkin jos jotain hyvää ja hienoa haluaa säilyttää. Vaalia. Omasta kumppanista haluaa pitää kiinni. Omasta perheestään haluaa pitää kiinni. Ystävistään haluaa pitää kiinni. On myös taito pitää kiinni. Se vaatii paljon. Jos kulttuuristakin haluaa pitää kiinni, sitä on vaalittava. Hyvän käytöksen kulttuuri rapisee hetkessä, jos sitä ei vaali: kiitos, anteeksi ja ole hyvä.

Ehkäpä The Manager ei ole vieläkään lopullisesti kuopattu. Neil Warnock:kin teki paluun viime viikolla. Tällä kertaa hän yrittää ennätyksellistä kahdeksannetta sarjanousuaan, 15. joukkueensa peräsimessä, Cardiff Cityn Managerina. Omalle tyylilleen ja kulttuurilleen uskollisena. Omaan tekemiseensä luottaen. Ja ennen kaikkea omaa arvomaailmaansa alistamatta.

”En ole suuri kansainvälisen jalkapallon ystävä. En jaksa järin innostua kaikesta siitä sivuttaisesta syöttelystä. Se ei sovi myöskään Englannille. Meidän pitäisi pelata hyvällä tempolla ja hymy kasvoillamme.” – Neil Warnock

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali
Elämä, Valmennus

Prologi: Oodi totuudelle

Seinä kolmannelle on palannut. Parin vuoden kirjoitustauon jälkeen on aika toiselle tulemiselle – päivitetyin ajatuksin ja hieman uusin ulottuvuuksin. Analyysien ja reportaasien lisäksi avaan myös arkeani täältä saapasmaan syvyyksistä: taktiikan ja kohteliaisuuden sydänmailta. Kulttuuria, arkea ja tunteita – elämää. Mutta jotain on myös pysynyt muuttumattomana: nimittäin ehtymätön nöyryys elämän sekä lajeista kauneimman edessä. Sekä syvä kiitollisuus siitä, että minulla on mahdollisuus kokea itseni pieneksi kaiken tämän hallitsemattoman suuruuden äärellä. Saan opetella koko loppuikäni. Se olkoon pelastukseni.

Oppiminen, se tuokoon meille täyttymyksen elämään ja antakoon meille uteliaisuuden siunauksen. Uteliaisuuden elämään. Mutta aivan aluksi, jottei totuus unohtuisi. On aika oodille. Hyvät naiset ja herrat,  Seinä kolmannelle palaa keskuuteenne otsikolla ”Oodi totuudelle”

”Ne totuudet, joita me emme halua kuulla, ovat meille hyödyllisimmät.” – kiinalainen sananlasku

Aluksi haluan riisua itseni alastomaksi totuuden edessä. Totuuden eteen saavun nöyränä, mutta kiitollisena. Teen sen siksi, ettei kukaan – kukaan, voisi tämän kirjoituksen jälkeen ajatella, että ”minä en taatusti pysty tuohon”. Sinä pystyt. Se on totuuteni.

Aloitin jalkapallovalmennuksen eteläsuomalaisessa kunnassa kesäkuussa vuonna 2000. Olin kuusitoistavuotias, ajoin vielä mopolla ja odotin lukion toisen vuoden alkua. 17. syntymäpäiväni oli reilun parin viikon päässä.

Olin aloittanut jalkapallon harrastamisen kuuden vuoden iässä esikoulun syyslukukaudella. Pelasimme pihassa naapurin poikien kanssa kaikkea mahdollista ja jalkapalloharrastuksen aloittaminen oli silloinkin hyvin luonnollinen valinta liikunnalliselle pikkupojalle. Samoihin aikoihin sen aloitti myös naapurissa asunut kaverini, josta myöhemmin tuli sekä valmentajakollegani että erittäin tärkeä ystäväni (olkoon tämä teksti myös kunnianosoitukseni hänelle). Kaverien lisäksi myös isäni vaikutus oli merkittävä jalkapalloharrastuksen aloittamisessa. Hän pelasi jalkapalloa varsin aktiivisesti Ruotsin alasarjoissa siellä asuessaan ja jatkoi pelaamista myös Suomeen palattuaan.

Lisäksi jalkapalloa seurattiin kotonani niin paljon kuin sitä 80- luvun lopun Suomessa oli ikinä vain mahdollista seurata. Ruotsalaisella lajikulttuurilla oli myös iso merkityksensä: yläasteella ruotsin opiskelu sujui heti mallikkaasti, kun maanantai-illat oli jo vuosia vietetty tyypillisesti SVT:n Fotbollskvällenin parissa.

Pelaajana en ollut kuitenkaan koskaan häävi. Olin keskiverto, perusvarma vasen laitapuolustaja. Minua pidettiin varsin paljon kentällä, koska olin reipas sekä liikunnallinen poika ja osuin palloon hyvällä prosentilla molemmilla jaloillani. Vasenkätisenä olin sopeutunut kaikessa oikeakätisten maailmaan ja täten myös oikea jalkani kehittyi varsin hyväksi tässä homogeenisessa käsikulttuurissa. Kaksijalkaisuuteni osoittautui kuitenkin osumatarkkuuteni lisäksi ainoaksi mainittavaksi vahvuudekseni juniorijalkapalloilijana.

Pidin kuitenkin jalkapallosta. Pidin siitä todella paljon. Mutta pidin myös jääkiekosta ja sählystä. Kaikki joukkuepelit kiinnostivat. Jos paikkakunnalla olisi ollut silloin jääkiekkojoukkue, olisin kenties saattanut ehkä harrastaa sitäkin.

Jalkapallo oli minulle kuitenkin ennen kaikkea harrastus. En suhtautunut siihen vakavasti tai intohimolla enkä oikeastaan haaveillut sen kummemmin ammattilaisuudesta tai edes kotipaikkaani isommista ympyröistä. Se oli vain jotain, mistä tuli minulle mukava tapa viettää aikaani. Käytiin harkoissa, nähtiin siellä kavereita ja sunnuntaisin pelattiin useimmiten kaksipäiväisen turnauksen sijoista 5.-8.

Useimmiten turnauksista saimme muistoksi A4- kokoisen paperisen diplomin, jota koristi järjestävän seuran tunnuksen lisäksi paikallisen yrityksen logo sekä tietenkin pelaajan oma nimi. Se oli usein oman joukkueen joukkueenjohtajan pukukopin seinää vasten kirjoittama. Joskus myös jonkun vieraan ihmisen kirjoittama ja siten myös pelaajien keskuudessa arvokkaampi. Joillain oli myös erottuvan kaunis käsiala ja kynänä oli käytetty tussia kuulakärkikynän sijaan. Osasimme arvostaa kauneutta jo tuolloin.

En ollut myöskään voittaja jalkapallokentillä. Olin niitä, joiden olkapäät ja selkä notkahtavat ensimmäisten joukossa ja jotka alkavat vaikeuksien keskellä toivoa, että joku toinen tekisi jotain tilanteen kääntämiseksi parempaan suuntaan. Kun meitä etukäteen paremmaksi tiedetty vastustaja teki ottelussa avausmaalin, tiesin hiljaa mielessäni, että OK, me hävitään tämä peli. Ja useimmiten myös hävittiin. Eikä se pelin jälkeen minua kauaa harmittanut. Palasin kotiin jo yleensä varsin hyvillä mielin valmiina tekemään jotain muuta. Yksi turnaus tai peli sinne tänne!

Olin hyvin tyypillinen suomalainen: tyytyväinen. Tyytyväinen lämpimään veteen, tyytyväinen tiettyyn korkeaan mukavuuden tasoon, tyytyväinen autokyytiin, tyytyväinen jälkiruokaan ja tyytyväinen myös tappion jälkeiseen hetkeen, kun muistin kaikki nuo edellä mainitut asiat, joista olla tyytyväinen.

Tyytyväisen lapsuusvaiheen jälkeen jalkapallon pelaamisesta alkoi tulla kuitenkin pakkopullaa. Pääsyy tähän oli omassa pärjäämisessä.  Tai pikemminkin pärjäämättömyydessäni. Huolimatta tyytyväisyydestäni kaikkia mukavuuksia kohtaan, halusin kuitenkin menestystä – halusin voittoja. Mutta en tietenkään ollut valmis uhraamaan mukavuuttani sen kaiken edessä. Se oli hankala yhtälö.

Murrosiässä (kunnes se ylipäätään alkoi) pituuskasvuni oli hidasta ja keskivartalollani näkyi yhä pikkupojan pullavan suomalainen hyvinvointi. Toiset olivat nopeampia ja isompia. Pehmeys loisti poissaolollaan ja vastustajat tuntuivat jänteviltä ja voimakkailta. Kontaktitilanteet eivät olleet enää samanlaisia kuin kahdeksan vuoden iässä, jolloin rymistelin jokaiseen kaksinkamppailupalloon vailla itsesuojeluvaistoa. Nyt olin tullut liian tietoiseksi omasta kehostani ja omista heikkouksistani enkä löytänyt itsestäni rohkeutta toimia epämukavuusalueellani. Olin 14- vuotias ja oli helpompaa valita tie, jossa ylimääräiset mäet loistivat poissaolollaan.

Muutama vuosi aikaisemmin kotipaikkakunnallani oli alkanut kova noste salibandyssa ja moni meidän jalkapallojoukkueen pelaajista meni mukaan. Minä myös. Salibandyn pelaaminen tuntui mukavammalta (=helpommalta). Kontaktit olivat kevyitä ja pieni rakenteeni ei ollut samaan tapaan esteeksi kuin fyysisemmillä jalkapallokentillä. Lisäksi kaikki talvien höntsääminen pihalla mailan kanssa oli tehnyt tehtävänsä: olin joukkueemme taitavimpia pelaajia ja sain itseluottamusta menestyksestä(ni) joukkueen mukana. Tunsin ensimmäistä kertaa vahvasti, että joukkueen menestyminen riippui myös minusta. Ja tunsin olevani tärkeä osa joukkuetta.

90- luvun puolivälin jälkeen salibandy otti vasta ensiaskeliaan organisoidun junioritoiminnan saralla ja se antoi meidän joukkueelle suuren kilpailuedun. Vuosien saatossa hankittu liikunnallisuus sekä joukkuepelaamisen rutiini teki meidän salibandyjoukkueestamme heti yhden alueemme parhaista. Sijoitusottelut sijoista 5.-8 vaihtuivat nopeasti finaaleihin ja kultamitaleihin. Ensimmäisellä kaudellamme olimme 13- vuotiaiden SM- lopputurnauksessa yhdeksänsiä. Olimme Suomen parhaiden joukossa ja se tuntui fantastiselta. Ja ilman sen suurempia ylämäkiä.

Samaan aikaan liekkini jalkapallokentillä veteli viimeisiään. Joukkueessani tehtiin myös uusia järjestelyjä enkä mahtunut enää seuramme ykkösjoukkueeseen. Joukkueeseen, jota olin koko pelaajaurani edustanut. Se oli kohdallani viimeinen niitti.

Viimeistäänkin tämän jälkeen pallo tuntui kuin raskaalta kiven möhkäleeltä, jota raahasin mukanani jalkaani kiinnitetyn ketjun avulla. Halusin lopettaa lajin, joka sai minut tuntemaan riittämättömyyttä sekä epämukavuutta. Tiedostin myös sen, että jotta asia joksikin muuksi muuttuisi, olisi minun tehtävä suuri määrä töitä ylimääräisen harjoittelun muodossa. Oli helpompaa vain lopettaa se. Ja sen myös tein.

Se oli ristiriitaista. Samaan aikaan kun fiilistelin menestystä(ni) salibandyssa, nauhoitin jokaisen Mestareiden liiga- ottelun ja katsoin tauotta Litin suorituksia Hoopi Hännisen unohtumattomien selostuksien siivittämänä. Toisaalta rakastin jalkapalloa, mutta toisaalta sen harrastaminen tuntui jopa ahdistavalta.

Kerroin lopettamispäätöksestäni vanhemmilleni, jotka yrittivät vielä kääntää päätäni. Salibandyn jatkaminen piti kuitenkin vanhempani jokseenkin tyytyväisinä, sillä heille tärkeintä oli lopulta kuitenkin se, että joku urheilullinen harrastus jatkuisi.

Kerrottuani päätöksestäni joukkueelle, joukkueenjohtajamme yritti vielä vaikuttaa esiteinin päätökseeni houkuttelevalla tarjouksella: ”jos jatkat, niin pääset hyökkäämään.” Millähän avuilla? Kiitin houkuttelevasta tarjouksesta, mutta kieltäydyin. Lopetin jalkapallon pari viikkoa ennen kahdeksannelle luokalle menoa. Silloin en vielä osannut arvata millä seurauksin. Se päätös muutti elämäni.

 

”Jokaisen saavutetun kukkulan takana kohoaa vielä korkeampi ja ihanampi kukkula. Mitä etsijä yhtenä päivänä luulee totuudeksi, saattaakin seuraavana päivänä osoittautua vain osaksi sitä.”- Axel Fredelholm

 

Lopettamisesta huolimatta jatkoin yhä intensiivisesti jalkapallon seuraamista. Mestareiden liiga oli yhä pääformaatti, mutta myös lauantain brittifutis kuului vakio-ohjelmistoon. Samaan aikaan salibandyn harrastaminen muuttui vakavammaksi ja aloin jo muutaman kaverin kanssa miettimään 15- vuotiaan vakavuudella, että joku päivä lähdetään vielä Sveitsiin pelaamaan ammattilaisiksi. Miksipä ei?

Vuosi 1998 muodostui kuitenkin monella tapaa käänteen tekeväksi. Keväällä olimme Ruotsissa salibandyturnauksessa, jossa lajikulttuurin kapeus sekä ammattimaisuuden puute iski vasten kasvojani. Huomasin, että kauhean moni muu ei halunnut Sveitsiin ammattilaiseksi.

Suurin osa kasiluokkalaisista joukkuekavereistani ryyppäsi laivalla surutta meno- ja paluumatkat nuuskat huulessa ja valmentajat sekä pelaajien vanhemmat vain katselivat tilannetta sivusta, tuubassa itsekin tietenkin. Normaalia teinien toimintaa eikä mitenkään tuomittavaa, mutta tunsin, että en kuulunut enää tähän joukkoon eikä toiminta edustanut minua millään tavoin. He eivät olleet samaan tapaan kiinnostuneet pelistä kuin minä. Tai olin kiinnostunut urheilusta. Valmistautumisesta, odottamisesta, harjoittelusta. Vaikka olin toki itsekin välillä suulas ja kova pelleilemään, kyseinen toiminta laivalla oli liian kaukana omista operointitavoistani.

Huomasin muutenkin, että en ollut lainkaan kiinnostunut dokaamisesta eikä testosteronitasoni olleet lähelläkään muiden pelikavereideni myskiä. Meillä ei ollut juuri mitään muuta yhteistä kuin pelipaita ja maila. Rabatin kulman sijaan vietin viikonloppuni yhä lapsuuden naapureideni kanssa omilla pihoillamme. Seisoskelimme ja istuimme muutamilla tietyillä paikoilla ja juttelimme. Juttelimme kaikesta mahdollisesta, tunti tolkulla. Siellä tunsin olevani ympäristössä, joka antoi virikkeitä keskusteluun, mutta myös paransi keskustelutaitojani: opin perustelemaan mielipiteitäni, kuuntelemaan sekä olemaan eri mieltä. Ja ennen kaikkea, puhuimme paljon jalkapallosta. Todella paljon.

Yhdestä näistä suuresta keskustelijasta tuli siis myös tärkein yksittäinen valmennuksellinen kollegani sekä tukijani. Sekä yksi tärkeimmistä ystävistäni. Kiitos.

Jalkapalloharrastuksen lopettaminen sai aikaan odottamattomia seurauksia. Omistin yhä pallon ja kävin varsin nopeasti hommaamassa myös uudet nappikset. Huomasin lähteväni kentälle omatoimisesti, ilman joukkueharjoitusten pakottavaa painetta: ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui äärimmäisen miellyttävältä lähteä kentälle. Jonkin ajan kuluttua vietin kentällä jo enemmän aikaa, kuin ”aktiiviurani” aikana. Tämä alkoi varsin nopeasti näkyä myös potkutekniikassani sekä pallokontrollissani (myöhemmin tulevaisuudessa aina neljännessä divisioonassa asti).

Samaisen kesän MM- kisat räjäyttivät padot. Vaikka jo vuoden -94 ja -96 MM- ja EM- kisoja seurasin aktiivisesti, Ranskan kisojen jälkeen suhtautumiseni jalkapalloon muuttui lopullisesti. Kiinnostuin kaikesta jalkapalloon liittyvästä: joukkueista, logoista, pelipaidoista, ihan kaikesta mahdollisesta.

Suurin yksittäinen vaikutus niiden kisojen aikaan oli Helsingin Sanomien jutulla, jossa käsiteltiin otteluiden tilastoinnin lisäksi pintapuolisesti muutamia otteluanalysoinnin menetelmiä. Jutun yhteyteen oli tehty valmis taulukko, johon TV- katsoja sai itse tilastoida valitsemansa ottelun tapahtumia: laukauksia, kulmapotkuja ja niin edelleen. Ystäväni kanssa päätimme heti kokeilla tilastointia ja valitsimme otteluksi Espanjan ja Nigerian välisen alkusarjan ottelun, joka on mielestäni yhä yksi niiden kisojen parhaista. Sekä tietenkin ensimmäinen koskaan analysoimani ottelu. Ken voisi ikinä unohtaakaan Sunday Olisehin pommia Nigerian 3-2- voitossa?

Kisojen jälkeisenä syksynä elettiin myös HJK:n tarunhohtoista Mestareiden liiga- huumaa ja sain siitä myös unohtumattoman osani. Siitä lähti kipinä myös aktiiviseen maajoukkuepelien seuraamiseen.

Europelihuuman jälkeistä tyhjiötä täyttääkseen aloimme seuraamaan myös sarjajalkapalloa. Varsinkin Englannin Valioliigaa. Veikkaajan vuoden -99 Valioliigaliitteestä tuli pihapiirissämme raamattu, jonka jokainen yksityiskohta tiedettiin ulkoa. Tietotasoa pidettiin yllä pistokokeilla pingispöydän äärellä. Ja osa kysymyksistä siirtyi luokion liikuntapäivänä järjestämääni jalkapallopäivän tietovisaan, jossa yhtenä kysymyksenä kysyttiin muun muassa Leicesterin maksamaa siirtokorvausta Ade Akinbiyistä. (Voit onnitella itseäsi suurmestarin arvolla, mikäli tiedät vastauksen ilman wikipediaa). Päivän kulkua valvonut matematiikan opettaja joutui kerrankin asettumaan oppilaan asemaan ja hämmästelemään: ”mitä täällä tapahtuu?!, mistä on kysymys?!”. Hänen ilmeensä saa yhä hymyn huulille.

Maajoukkuekannattamisesta alkoi suuri kiinnostus katsomokulttuuria kohtaan ja pian meillä oli oma, pieni, mutta intohimoinen kannattajajoukko, jonka kanssa kiersimme aiheuttamassa pahennusta lähialueiden aladivarikatsomoissa. Ja usein myös kenttien laidolla, kun kaikkialla ei ollut katsomoita.

Suomen kokoisessa maassa kannattajatoimintamme keräsi meille nopeasti kulttimaineen, mutta myös muutamat sakot Palloliiton kurinpitovaliokunnalta soihduttelun vuoksi. Tulipa sitä tehtyä myös yksi vierasreissu aina Maarianhaminaa myöten. Arkisena torstaina. Piti käyttää kuntoisuusloma sivarista, että pääsi paikalle. Mitäpä sitä ei olisi oman joukkueen puolesta tehnyt?!

Oli huikeaa, että sain rakastua jalkapalloon vielä ennen internetin murrosta: seurasin ulkomaisen suosikkijoukkueeni pelit livenä teksti- tv:stä ja otteluraportit luettiin sitten myöhemmin koulun tietokoneluokassa tai kaverin ISDN- yhteydellä. Pääsin myös soittamaan Yle Urheilun toimitukseen saadakseni joukkueeni tiistaisen liigacup- ottelun näkymään teksti- tv:n liveseurannassa. Ottelu ei kuulunut Veikkauksen vetokohteisiin ja siksi ei ollut seurannassa. Lupasivat laittaa puoliaikatilanteen, mutta liveseurantaan eivät riittäneet rahkeet. Ja kerran soitin sinne myös uudemman kerran (Laura Ruohola vastasi) ja kyselin missä viipyi vuoden -98 MM-kisojen koostelähetys. Sekin saatiin lopulta ruutuun. Olin kuulemma ensimmäinen, joka sitä oli puhelimitse kysellyt.

Tiedonnälkä oli loputonta. Kaikki mahdolliset kivet käännettiin ja mikään ei ollut este: jos jotain ei ollut, sitten soitettiin tai tiedusteltiin. Mutta kaikki tehtiin. Mikään ylämäki ei tuntunut liian jyrkältä. Jalkapallo alkoi muuttamaan käsityksiäni ihmisen kyvyistä. Aloin kokea, että toiminnallani oli vaikutuksia itseeni ja ympäristööni. Havaitsin, että pystyn vaikuttamaan asioihin – tekemällä asioita.

”Totuus ovat ne yksinkertaiset asiat, jotka sinun on tehtävä, tai joita sinun on noudatettava löytääksesi syvimmän ja uinuvan minäsi sisälläsi. Sillä Totuus on aina yksinkertainen.” – tuntematon

Levottomasti aikajanalla pomppivassa tarinassani edettiin lopulta siihen pisteeseen, että haluni päästä mukaan konkreettiseen jalkapallotoimintaan nousi ylitsepääsemättömäksi. Halusin takaisin mukaan. Halusin olla taas kentällä, kopissa, sisällä pelissä. Tavalla tai toisella.

Ihailin valmentajien nimikirjaimin varusteltuja teknisiä varusteita ja tapaa, jolla he käskyttivät omaa joukkuettaan määrätietoinen katse silmillään. He tuntuivat ihmisiltä, joille olisi luonnollista keskustella loputtomasti kaikesta jalkapalloon liittyvästä, pyrkiä kääntämään kaikkia mahdollisia kiviä ja ennen kaikkea paneutua jalkapalloon pakkomielteisellä intensiteetillä – ilman, että heitä pidettäisiin outoina.

He olivat selvästi persoonallisempia kuin pelaajat, jotka kaikki käyttivät tietenkin samanlaisia persoonattomia peliasuja ja olivat ikäänkuin sidotumpia käyttäytymään tietyllä tavalla. Toisin kuin valmentajat. Heitä näki verkkareissa, shortseissa, pikeepaidassa, suorissa huosuissa, puvussa. Jotkut räyhäsivät, jotkut katselivat hillityn arvokkaasti, joitain jännitti ihan helvetisti. Halusin olla kuten he. Oma itseni. Joten päätimme ystäväni kanssa selvitellä mahdollisuutta päästä kokeilemaan valmennusta.

Muistatteko vielä salibandyharrastukseni? Pelasin sitä yhä. Ja se tuli apuuni. Tuli apuun ikään kuin vastapalveluksena siitä etten ollut sitä vielä kokonaan jättänyt. Eikä minulla ole tosiaankaan mitään salibandya vastaan ole. Ihan kiva laji ja opetti minulle paljon yhdellä kosketuksella pelaamisesta sekä kolmiopelaamisesta. Ilman salibandyä en olisi varmaan edes ikinä törmännyt seinään kolmennelle. Siellä siitä tuli minulle lempisyöttöni. (Tässä muuten Il Capitanon, Francesco Tottin versio  viime viikolta Crotonea vastaan.) Takaisin tarinaan.

Salibandyvalmentajani oli toiminut myös aikaisemmin ikäluokkamme toisen jalkapallojoukkueen valmentajana ja tiesin, että hän oli yhä mukana nuorimman poikansa jalkapallojoukkueen valmennuksessa. Kysyin häneltä erään harjoituksen jälkeen, josko hänen poikansa jalkapallojoukkueelle (n. 8-9 v.) olisi kesän ajaksi tarvetta kahdelle innokkaalle apuvalmentajalle. Hän lupasi selvittää asiaa.

Pari viikkoa myöhemmin huomasimme olevamme paikallisen seuramme juuri perustetun uuden ikäluokan vastuuvalmentajia. Seuran silloinen juniorivastaava veti meidän kanssa yhdessä ensimmäiset treenit ja siitä eteenpäin se oli menoa. Hädin tuskin 6- vuotiaat juniorit olivat yhtä ymmällään kuin mekin. Olin takaisin pelissä – ja syvällä.

Sen jälkeen tarinani on vienyt minut Italiaan, jossa kirjoitan tätä nyt milanolaisen kahvilan terassilta, 33- vuotiaana, paikallisen suurseuran junioriorganisaatiossa toimivana jalkapallovalmentajana. En aja enää mopolla ja vanha autonikin on jäänyt Suomeen.

Oleellista ei ole se mitä ensimmäisten harjoitusten ja nykyhetken välisenä aikana on tapahtunut. Oleellista on se, että se on tapahtunut. Että se on tapahtunut jalkapallon 14-vuotiaana salibandyn vuoksi lopettaneelle pojalle. Se on tapahtunut sillä samalle mukavuudenhaluiselle ja pienesti pullavalle pojalle, jolle harva olisi uskonut sen tapahtuvan. Itseni mukaan lukien.

Mutta juuri tästä syystä se on kiehtovaa: se voi tapahtua myös sinulle. Ja siksi halusin kertoa sinulle totuuden. Ei ole olemassa yhtä ja oikeaa tapaa. On olemassa vain sinun tapasi, sinun tarinasi. Ja oleellista on pysyä totuudessa, kun kertoo tai kirjoittaa omaa tarinaansa – ennen kaikkea itselleen. On tärkeää aina muistaa oma tarinansa, oma totuutensa. Pelkästään jo siitäkin syystä, että totuus on monestikin tarua ihmeellisempää.

Myöhemmin luokkahuoneen edessä pienten ihmisten edessä seisoessani en ole uskaltanut enää epäillä. ”Minusta tulee veturinkuljettaja!” ”Minusta balettitanssija”. Epäilemättä. Teistä tuleekin. Se on totuus. Mutta, kuten aiemmin lainasin: ”Mitä etsijä yhtenä päivänä luulee totuudeksi, saattaakin seuraavana päivänä osoittautua vain osaksi sitä.”. Sinusta saattaa tulla sen (tavoitteesi, unelman, päämääräsi) sijasta/lisäksi vielä jotain muuta, jotain vieläkin suurempaa, nimittäin sellainen kun sinusta tulee: sinä.

Tiedät jo miten ja mistä oma tarinasi (totuutesi) alkoi ja miten se jatkui tähän päivään. Kuinka haluaisit sen jatkuvan? Mitä haluaisit sinun tarinaasi kirjoittaa? Suosittelisin aloittamaan totuudella. Anna itsellesi mahdollisuus olla rehellinen sinulle itsellesi. Siitä se lähtee.

 

Rakkaudesta uteliaisuuteen ja seikkailuun: elämään,

valmentajanne Italiassa

 

Normaali