Otteluanalyysit

Keskustelua Martti Iivosen kanssa

Martti ”Ipa” Iivonen on yksi keskeisistä vaikuttajistani sekä esikuvistani. Hänen loputon uteliaisuutensa ja nöyryytensä oppimisen polulla on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Sekä valmennustiedon – että muutenkin elämänviisauden jakaminen ja kartuttaminen on hänelle sydämenasia.

Siksi oli myös suuria kunnia saada Martti vieraaksi mukaan ohjelmaan keskustelemaan valmennuksesta.

Keskustelua tallentui kahden jakson verran (Valmennuksen ydinkysymymykset ja Taidon opettaminen) ja molemmat osat ovat nyt kuunneltavissa täältä.

Keskustelu jatkukoon!

Normaali
Otteluanalyysit

Hiljaisuus on ohi

Seinä kolmannelle päättää varsin pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden ja palaa ääneen podcastien muodossa. Tulevaisuudessa julkaistaan myös kirjoituksia, joskin äänitallenteet tulevat olemaan keskeisessä osassa sivuston uudessa tulemisessa.

Sekä kirjoitusten että podcastien aihepiirit tulevat liikkumaan yhä tuttuun tapaan otteluanalyysin, valmennuksen sekä laajemminkin jalkapallokulttuurin parissa. Vieraat ovat keskeisessä osassa podcastien sisältöjä ja luvassa onkin mielenkiintoinen kattaus tuttuja ja entuudestaan hieman tuntemattomampia jalkapalloihmisiä ja lajivaikuttajia.

Historian ensimmäisessä Seinä kolmannelle- podcastissa vieraana on valmentaja ja Veikkausliigaekspertti Mikko Viitsalo, jonka kanssa käymme läpi Veikkausliigan ensimmäisten kierrosten antia sekä analysoimme keskiviikkona 18.4 pelatun SJK-HJK- ottelun. Mukana myös puhetta mm. SJK:stä, Toni Koskelasta sekä pitkän pre-seasonin mukanaan tuomista mahdollisuuksista.

Kuuntele ensimmäinen podcasti täältä!

Normaali
Otteluanalyysit, Tilastot

Tilastojen takaa: FC Barcelona-Manchester City

Barcelona kukisti keskiviikkoisessa Mestareiden liigan ottelussaan Manchester Cityn selvin 4-0- lukemin. Lopputuloksesta huolimatta muutamat yksittäiset ottelutapahtumat jäivät varmasti puhuttamaan Cityn kopissa pelin jälkeen ja toisenlaisetkin lopputulemat olisivat voineet olla mahdollisia. Selvää on kuitenkin se, että Barcelona oli selvästi oman pelillisen prosessinsa suhteen valmiimpi kuin vierailijansa, mutta silti tästä tuloksesta ei vielä voitane tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä joukkueiden lopullisista voimasuhteista kauden edetessä.

Seuraavassa katsaus Barcelonan ja Manchester Cityn väliseen Mestareiden liigan otteluun tilastojen valossa.

Joukkuetilastoissa varsin tasaista – Cityn ongelmakohdat paljastuvat

Tilastot näyttäisivät puoltavan sitä tosiasiaa, että ottelun lopputuloksesta ei vielä ole syytä tehdä tehdä liian pitkälle meneviä arvioita joukkueiden voimasuhteista tulevaisuudessa. Cityn osalta tilastoissa näkyy varmasti myös Josep Guardiolan kannalta asioita, jotka helpottavat tappion tuskaa, mutta löytyy sieltä joukkueelle myös selkeitä kehityskohteitakin.

Pallonhallinta suhteutettuna pelivälineen pelattavissa olevaan aikaan meni ottelussa Barcalle selvästi prosentein 53,3-46,7. Mutta kun tarkastellaan asiaa pelin kannalta merkittävämpien laadullisten tekijöiden osalta, voidaan todeta ottelun olleen ainakin tilastojen perusteella varsin tasainen tai ei ainakaan Barcan kannalta niin ylivoimainen kuin lopputulos antaa uskoa.

Barcelona syötti ottelussa yhteensä 436 kertaa onnistumisprosentilla 80,1. Cityn vastaavat lukemat olivat 371 syöttöä 79,2 prosentin onnistumisprosentilla. Eteenpäin suuntautuneissa syötöissä (Bar 72,3% / ManC 72,1%), sivuttaisissa syötöissä  (Bar 80,2% / ManC 79,8%) sekä pitkissä syötöissä (Bar 51% / ManC 48.6%) joukkueiden onnistumisprosentit olivat miltei identtiset. Eniten tällä osastolla Guardiolalla riitää miettimistä lyhyiden syöttöjen onnistumisprosentissa, joka oli Cityllä vain 67,6 prosenttia verrattuna Barcan 84,2 prosentin vastaavaan.

Kun joukkueiden syötöt ottelussa jaotellaan kentän osa-alueiden perusteella, suurimmat erot syntyvät ensimmäisellä kolmanneksella ja kuvastavat Manchester Cityn vaikeuksia pelin avaamisessa sekä etenemisessä Barcelonaa vastaan. Guardiola ei varmasti katso hyvällä joukkueensa pelinavaamista ja siihen liittyviä tilanteinta. Alhaalta maalivahdilta asti alkava eteneminen vaatisi ehdottomasti paremman syöttöjen onnistumisprosentin kuin eilinen 95,2, kun tiedostetaan miten jokainen harhasyöttö kyseisellä alueella saattaa muodostua kohtalokkaaksi. Myös syöttöjen kokonaismäärä omalla puolustuskolmanneksella (84) kertoo siitä kuinka City ei päässyt ottelussa pelaamaan haluamallaan tavalla. Barca vastaavasti syötti omalla puolustusalueellaan 146 kertaa 99,3 prosentin onnistumisprosentilla – vain yhdellä harhasyötöllä.

City sen sijaan onnistui syöttämään viimeisellä kolmanneksella 5 syöttöä enemmän (ManC 89 syöttöä) kuin Barcelona (84) ja teki tämän myös Barcaa selvästi paremmalla onnistumisprosentilla (ManC 65,2 % / Bar 52,4). City ei kuitenkaan pystynyt realisoimaan tätä maalien muodossa, vaikka pystyikin luomaan myös kolme hyvää maalipaikkaa ottelussa. Muun muassa keskitysten laadussa (1 onnistunut 12:sta) riittää Cityllä selvästi parantamista (vrt Barcelonalla kolmesta keskityksestä kolme onnistunutta). Barcelona oli myös ahkerampi haastamaan vastustajaan pallollisena: Barca vei haastojen lukumäärän selvästi 32-17, mutta onnistumisprosentit niissä kuitenkin Citylle 58,8-50.

Keskikolmannes jakutui kristillisesti syötöin (Bar 162 / ManC 156) ja onnistumisprosentein (Bar 78,9% / ManC 78,8%).

Messi vs. Silva

Keskinäinen vertailu Lionel Messin kanssa tekee tuskin kunniaa kenellekään pelaajalle, mutta tässä tilastollisessa vertailussa voitaneen David Silva kuitenkin laittaa hänen kanssaan samalle viivalle roolituksen, liikkumisalueiden sekä kosketusmäärien perusteella.

Kaikki me tiedämme, että Messi teki ottelussa hattutempun, hankki rankkarin ja syötti yhden maalin. Siinä on jo varmasti kylliksi yhdelle pelaajalle otsikkotekoja tullakseen nimetyksi ansaitusti ottelun parhaaksi pelaajaksi. Mutta mitä sanovat muut tilastot hänen eilisestä esityksestään ottelussa?

Suhteutettuna aikaan, pallo oli Messin hallussa kokonaisuudessaan 4 prosenttia koko ottelusta, Silvan vastaavan lukeman ollessa 5,4 prosenttia. Messille kirjattiin yhteensä  55 tilastoitavaa pelitekoa: 35 syöttöä,  4 laukausta, 6 kuljetusta, 2 rikettä, 3 taklausyritystä, 4 pallonmenetystä sekä 1 paitsio. Vertailun vuoksi David Silvalle merkittiin vastaavasti 57 tilastoitavaa pelitekoa: 48 syöttöä, 3 taklausyritystä, 1 rike sekä 5 pallonmenetystä.

Kun pelaajien pelitekoja avataan lisää tilastojen valossa, huomataan kuinka tehokkaasti Messi on kyennyt pelissä toimimaan: 3 maalia neljällä laukauksella ja kolmesta maalipaikan luomisesta Barca kykeni Neymarin toimesta tekemään myös yhden maalin. Silva loi ottelussa joukkueelleen kaksi maalintekopaikkaa, muttei saanut aikaan yhtään laukausta tai kuljetusta.

Silvan syöttöprosentti (81) oli selvästi Messin vastaavaa (55%) korkeampi ja eroa kentän osa-alueittain tuli nimenomaan keskikolmanneksella, jossa Barcan taituri syötti vain 42,9 prosenttisesti omille Silvan 81 prosenttia vastaan. Yksi selittävä tekijä Messin huonolle syöttöjen onnistumisprosentille löytyy, kun tarkastellaan hänen syöttöjen suuntausta verrattuna Silvan syöttösuuntiin.

Messin antoi ottelussa yhteensä siis 35 syöttöä, joista 65,7 prosenttia suuntautui eteenpäin, kun taas Silvan vastaava luku  49 syötöstä oli vain 42,9 prosenttia. Silva antoi ottelussa myös puolet enemmän sivuttaisia (lateraali)syöttöjä (12) kuin Messi (6). Myös syöttöjen pituuksissa oli pelaajien välillä eroja. Messi syötti ottelussa 28 lyhyttä syöttöä onnistumisprosentilla 53,6, Silvan syöttäessä 41 prosentein 80,1.

Jos katsotaan pelkkiä prosentteja, voidaan virheellisesti tehdä päätelmiä Silvan pelanneen Messiä paremman ottelun: syöttöprosentti on parempi ja hän on osallistunut argentiinalaista enemmän peliin kulkuun suuremman pallonhallintaprosentin kautta. Jalkapallo-otteluiden voittaminen tai niissä menestyminen ei ole kuitenkaan vain pelkkää prosenttiosuuksien voittamista tai hallintaa vaan ennemminkin riskienhallintaa: miten paljon yksittäinen pelaaja pelaaja voi pelata riskien äärirajoilla. Selväähän on se, että eteenpäin syöttäminen on riskikkäämpää kuin sivulle tai alaspäin pelaaminen ja pallon kanssa haastamisesta voi seurata pallonmenetys.

Pelien ratkaisusuorituksissa on kyettävä hallitsemaan ja tiedostamaan riskit: on pyrittävä pelaamaan optimaalisella riskitasolla ja arvioimaan missä, milloin ja miten usein voidaan yrittää esimerkiksi vaikeampaa syöttöä ja millä riskein. Siinä Messi onnistui Silvaa paremmin. Vaikka syöttöprosentti oli alhainen (55%), se ei kerro huonosta syöttötekniikasta tai huolimattomuudesta, vaan riskienhallinnasta: hän pystyi aktiivisuuteen nimenomaan oikeassa osassa kenttää ja tämä näkyi kliinisesti ottelun lopputuloksessa.

Messin syöttämisen teho-hyöty- suhde tulee ehkä parhaiten selville, kun tarkastellaan hänen syöttöjen suuntausta nimenomaan hyökkäyskolmanneksella. Messi syötti siellä yhteensä 19 syöttöä, joista vain 7 (36,8%) suuntautui poispäin maalista joko laidalle (6) tai alaspäin (1). Messin 19 hyökkäysalueen syötöstä epäonnistui 7, mutta ne kaikki myös suuntautuivat kohti vastustajan maalia. Kaikista hyökkäyskolmanneksella antamistaan syötöistä 11 lähti keskisektorilta enintään alle 30 metrin päästä vastustajan maalista – yleisesti ottaen siis tiukimmin puolustetulta alueelta. Tällä kentän osa-alueella syntynyt syöttöjen määrä on 31,4 prosenttia kaikista Messin koko ottelussa antamistaan syötöistä.

Rangaistusalueen kokoinen alue (”kakkosboksi”) rangaistusalueen etupuolella oli Messin tehokkuuden kannalta kriittinen. [Erona kymppialueeseen, joka sijaitsee vastustajan keskikenttälinjan ja puolustuslinjan välissä on se, että tässä kohtaa ei huomioida pelaajan sijoittumista suhteessa vastustajiin vaan tarkoitetaan pelkästään vain tiettyä aluetta/osaa kentästä. Kymppialue on kuitenkin hieman avaruudellisesta väljempi käsite, jos se tulkitaan nimenomaisesti alueena/tilana liikkuvien linjojen välissä – suhteessa siis toisiin pelaajiin.] Tällä kyseisellä vaara-alueella hän kykeni antamaan siis 11 syöttöä onnistumisprosentilla 54,5 (koko ottelun onnistuneiden syöttöjen prosentti oli 55). Näistä 11 syötöstä 7 (63,6%) suuntautui kohti vastustajan maalia onnistuneiden syöttöjen määrän ollessa 4 (57,1%). Näistä neljästä onnistuneesta syötöstä syntyi lopulta yksi maalipaikka sekä yksi maali.

messi

Messin syötöt hyökkäyskolmanneksella. (Sin= onnis, pun= epäonnis, kelt= maalisyöttö ja vaal sin= maalipaikka)

Silvan operointi hyökkäyskolmanneksella meni tilastojen mukaan seuraavasti: 17 syöttöä, joista 12 (71%) suuntautui poispäin vastustajan maalista – 7 laitaa kohti, 2 keskelle lateraalisesti sekä yksi kohti päätyä ja yksi alaspäin. Keskisektorilta ”kakkosboksista” Silva antoi Messin tapaan 11 syöttöä, mutta näistä vain 2 (18,2%) suuntautui kohti vastustajan maalia ja loput joko laitaa kohti tai lateraalisesti kohti keskustaa. Silva kykeni kuitenkin luomaan yhden maalipaikan joukkueelleen, mitä voidaan pitää varsin tehokkaana suorituksena, jos katsotaan erityisesti vaara-alueelta kohti vastustajan maalia suuntautuneiden syöttöjen määrää (2).

silva

Silvan syötöt hyökkäyskolmanneksella.

Suurin ero Messin ja Silvan tilastoissa löytyy siis ”kakkosboksista” annettujen syöttöjen suuntauksessa. Messin koko ottelun onnistuneiden syöttöjen prosentti (55) oli siis selvästi Silvan vastaavaa heikompi (80,1), mutta Messi kykeni syöttämään murtautumisen kannalta kriittisellä alueelta vastustajan maalia kohti suuntautuneita syöttöjä selvästi Silvaa enemmän (Messi 7 / Silva 2) ja myös paremmalla onnistumisprosentilla (Messi 63,6% / Silva 50%).

Myös liikkumista kuvaavaa lämpökarttaa tutkimalla voidaan havaita kuinka Messin ja Silvan liikkuminen kentällä erosi toisistaan. Messin liikkuminen ja peliteot painottuivat ”kakkosboksin” keskisektoriin, kun taas Silva liikkui huomattavasti suuremmalla säteellä. Silvan Messiä aktiivisempi operointi nimenomaan omalla kenttäpuoliskolla sekä keskialueella (enemmän lateraalisyöttöjä) nostivat myös hänen syöttöjen onnistumisprosenttiaan suhteessa Messiin.

messisilva

Lämpökartta Messin ja Silvan liikkeistä ottelussa. Messi vasemmalla, Silva oikealla.

Messin paremmuutta kyseisessä ottelussa suhteessa Silvaan voidaan siten tilastollisesti selittää argentiinalaisen aktiivisemmalla operoinnilla maalien teon kannalta vaarallisimmalla alueella: Messi syötti tällä alueella useammin (kuin Silva) kohti vastustajan maalia ja paransi täten todennäköisyyksiä myös mahdolliselle maalipaikan luomiselle ja siten maalin syntymiselle. Silva taas syötti kyseisellä alueella useammin (kuin Messi) poispäin vastustajan maalista eikä kyennyt täten nostamaan todennäköisyyksiä onnistuneiden syöttöjen määrän kasvulle ja siten myös maalinteon todennäköisyyden kasvulle.

Messi siis tiedosti ja hallitsi riskit Silvaa paremmin sekä kykeni operoimaan vaarallisella alueella onnistumisen todennäköisyyksiä kasvattavalla tavalla. Näin siis tilastojen valossa.

Lopuksi

Tottakai, aina kun katsotaan puhtaasti tilastoja, nähdään vain yksi puoli ottelusta: tilastot. Esimerkiksi pelkästään syöttöjen määrän kasvattaminen jossain tietyllä kentän osa-alueella ei tietenkään kliinisesti paranna maalinteon todennäköisyyksiä. Kentällä tapahtuu syötön aikana satoja muuttujia, jotka vaikuttavat tapahtumien kulkuun, joten luonnollisestikaan ei voida infantiilisti olettaa pelkästään toistojen määrän nostavan tässä tapauksessa todennäköisyyttä jonkin tietyn tapahtuman toteutumiselle.

Mutta tilastot tarjoavat meille mahdollisuuden tutkia peliä eri näkökulmista ja sitä kautta laajentaa ymmärrystämme pelistä ja täten myös sen kompleksisuudesta. Käyttäkäämme tätä mahdollisuutta siis harkiten, kuten pelissäkin todennäköisyyksien kanssa pelattaessa – riskienhallinta tiedostaen.

Lopuksi vielä viisi täysin sattumanvaraista poimintaa ottelun tilastoista:

  1. Barcelonan toppari Samuel Umtiti piti ottelussa peliaikaan suhteutettuna kaikista pelaajista  eniten palloa hallussaan (8,2%).
  2.  Andres Iniestalla oli ottelun korkein syöttöjen onnistumisprosentti (90).
  3. Neymar oli ottelun innokkain kuljettaja 12 kuljetuksellaan.
  4. Raheem Sterling menetti pallon useammin (9 kertaa) kuin kukaan toinen pelaaja.
  5. Sergio Busquets teki ottelussa kaikista eniten taklausyrityksiä (8).

Lähteet: 

Tilastot ja kuvat: FourFourTwo Statzone & WhoScored.com

Normaali
Otteluanalyysit

Inter – Milan 1-1: Milan on tuotteliaampi ensimmäisellä jaksolla, mutta lopputuote jää uupumaan

Todellisessa ”kahden puoliajan ottelussa” Milan ei kyennyt konkretisoimaan ensimmäisen jakson hallintaansa ja loistavia maalipaikkojaan  –  Inter- vahti Samir  Handanovicin loistaessa sinimustien maalilla.

Max Allegri teki ”Derby della Madonninaan” kolme muutosta keskiviikkoisen Barca- voiton jäljiltä: De Sciglio korvasi Constantinin vasemman puolustajan paikalla,  Nocerino sivuutti Ambrosinin ja Balotelli palasi takaisin kokoonpanoon euroedustuskiellon jäljiltä –  Pazzinin kustannuksella.

Kartalla Allegrin miehistö oli keskiviikolta (ja viime viikoilta) tuttu 4-3-3, joskin keskustaan oli haettu Nocerinon (vs. Ambrosini) tavaramerkkipystyjuoksujen myötä enemmän hyökkäysvoimaa. Montolivo istui nyt Ambrosinin keskiviikkoiseen rooliin ja Muntarin jatkaessa samalla paikalla – joskin hyökkäävämmässä roolissa.

Kenties koko Serie A:n proaktiivisin valmentaja, Andrea Stramaccioni, oli taas täynnä kysymysmerkkejä ennen ottelua. Edellisissä otteluissaan 3:n alakertaa suosinut noviisi-valmentaja päätyi tällä kertaan neljän pelaajan linjaan – todennäköisesti estääkseen mahdollisen 3v3- tilanteen alakerrassa ja kyetäkseen näin ollen paremmin vastaamaan Milanin laitapuolustajien tuomaan uhkaan laidoilla.

Eräänlainen 4-2-3-1 näyttäisi olevan rakennettu vastahyökkäyksien varaan ja toiseksi ylimmän kolmen linjan laitapelaajien Alvarezin ja  Guarinin vastuulla lienee myös laitapuolustajien tukeminen Milanin laitauhkaa (pakit ja laitakärjet) vastaan.

 

Milanin keskusta on keskiviikkoa hyökkäävämpi - Stramaccioni pysyy proaktiivisena.

Milanin keskusta on keskiviikkoa hyökkäävämpi – Stramaccioni pysyy proaktiivisena.

 

Milanin prässi ja asetelma keskustassa

Milan aloittaa ottelun aggressiivisella prässillä ja Interin lyhyt avaaminen otetaan kokonaan pois ottelun alkuhetkistä lähtien. Keskustan Nocerino ja Muntari seuraavat syvälle vastustajan alueelle virkaveljiään Garganoa ja Cambiassoa eikä Interin eteneminen toimi alkuunkaan.

Keskustan numeropeli menee Milanille 3v2, sillä yksinäisen kärjen, Cassanon , alapuolella pelannut Palacio tulee todella harvoin häiritsemään pohjan Montolivoa, joka saa syöttää palloa varsin rauhassa.  Näin ollen Montolivo toimii extramiehenä Muntarin pelatessa suoraan Garganoa ja Nocerinon Cambiassoa vastaan. Montolivon roolista huomattakoon, että hän todellakin istuu tänään pelin alla: monesti jopa Mexes tekee pallollisen nousun hän ylitseen hyökkäysalueelle.

Keskusta on ensimmäisellä jaksolla täydellisesti punamustien hallinnassa loistavan prässin ja varsinkin Garganon heikon syöttötyöskentelyn ansiosta. Myös Milanin maali saa alkunsa hyvän prässin seurauksena, kun Zapata voittaa pallon Cassanolta aggressiivisella kääntymisen estolla ja Boateng syöttää avoimeksi jääneen pallon loistavasti El Sharawylle.

Ehkäpä hieman yllättäen Muntari toimii Nocerinoa aktiivisemmin hyökkäyssuuntaan ja hän syöttää pari todella tehokasta diagonaalipalloa vasemmalle laidalla El Sharawylle ja De Scigliolle. Hieman alamaissa viime vuodet viettänyt Muntari näyttäisikin nousevan Milanin pirteän menon myötä sarjan ehdottomien laatupelaajien joukkoon.

Boatengin rooli – Stramaccionin reagointi

Toinen Milanin riveistä edukseen erottuva on Kevin Prince-Boateng, jonka rooli varsinkin ensimmäisellä jaksolla on mielenkiintoinen. Milanin hyökätessä Boateng ajelehtii ajoittain laidalta keskustaan, lähemmäs perinteisen kymppipaikan pelaajan apajia, mutta ajoittain pitäityy leveässä roolissa tehden 2v1- tilanteita Abaten kanssa.

Puolustusmoduulissa Boateng hän putoaa varsin alas ja ottaa paikkansa Abaten yläpuolelta oikealla laidalla. Tällöin koko Milanin muodostelma on enemmin 4-4-2- tyylinen Balotellin ja El Sharawyn jäädessä selvästi muita ylemmäs.

Abate ja Boateng muodostavatkin oikealla vaarallisen yhdistelmän. Interin Ricky Alvarez leikkaa lähes aina pallollisena keskustaan ja unohtuu sinne monesti myös negatiivisen transition sattuessa – altistaen oikean laidan Javier Zanetin vastuulle eikä ikinuoren Inter-ikonin vauhti meinaa enää riittää Abaten nousujen ja Boatengin liikkeiden perässä.

Stramaccioni reagoi tähän kuitenkin varsin nopeasti ja merkille pantavaa on Interin kurinalaisuus varsinkin Milanin johtomaalin jälkeen: sekä Alvarez että Guarin putoavat varsin syvälle laitapuolustajan etupuolelle antamaan suojaa mahdollista laitauhkaa vastaan. Varsinkin Guarin nähdään monesti jopa vasemman laitapakin paikalla Nagotomon tiivistäessä keskustaan kolmanneksi toppariksi. Näin myös Interin moduuli puolustaessa muotoutuu 4-4-1-1: een Cassanon jäädessä yksin ylös – ilman suurempaa puolustusroolia vastustatajan hallitessa palloa.

Tuhlailu kostautuu – reaktiivisuus palkitaan?

Lopulta Milan saa maksaa kovan hinnan ensimmäisen jakson tuhlailustaan, kun Inter tulee tasoihin vastoin kenttätapahtumia – yllätysnimi Schelotton toimesta.

Stramaccioni vaihtaa puoliajalla päittäin laitapakkiensa Zanetin ja Nagatomon paikkoja – varmaankin turvatakseen nopean ja vahvan Abaten nousut Zanettia juoksuvoimaisemmalla japanilaisella. Mutta tämä on vain alkua huippureaktiivisen Inter- luotsin siirroissa.

Kaikki alkaa Cambiasson vaihdon myötä reilun 20 minuuttia ennen ottelun loppuvihellystä. Schelotto korvaa Guarinin oikealla laidalla, joka siirtyy keskustaan – selvästi kuitenkin Cambiassoa ylemmäs. Nyt Inter operoi eräänlaisella 4-1-3-1-1- systeemillä.

Tasoituksen jälkeen Stramaccioni hakee keskustaan lisää suojaa ja tuo kentällä Kuzmanovicin Alvarezin tilalle, jolloin alueella palautuu kahden pohjapelaajan muoto, joskin Gargano lähtee kaksikosta selvästi syvemmälle ja leveämmälle prässäämään – Kuzmanovicin istuessa selvästi kontrolloivampaan rooliin. Nyt mennään taas 4-2-3-1:llä Palacioksen siirtyessä Cassanon alapuolelta vasemmalle laidalle.

Milan saa toisella jaksolla vielä mahdollisuutensa, mutta sen pelaaminen ei nousee enää ensimmäisen nelivitosen tasolle – joko väsymisen tai Interin / Stramaccionin reagoinnin vuoksi. Interin maali ei missään vaiheessa peliä näyttänyt todennäköiseltä ja se yllätti myös Allegrin, joka ikään kuin jäätyy täydellisesti miltei varman voiton lipuessa käsistä.

Niang tuo Boatengin peilivaihtona vauhtia oikealle, mutta joutuu pelaamaan myös tuoreita jalkoja vastaan Chivun tullessa loukkaantuneen Nagotomon paikalle vasemmalle laidalle. Pelkkä peili ei tänään riitä – varsinkin kun sieltä paljastuu vain epäuskoisen ja hölmistyneen Allegrin oma naama.

Loppupäätelmät

Milan jätti käyttämättä etsikkoaikansa ensimmäisellä jaksolla ja sai maksaa siitä kaksi sarjapistettä. Interin pelasi paremmin toisella jaksolla, mutta maali silti kuin tyhjästä – ”jostain”, joskin Abbiati oli venynyt yhteen huippupelastukseen hieman aikaisemmin.

Stramaccioni osoitti jälleen kerran reagoijan kykyjään, mutta silti tasapelin hankkiminen pelkillä valmentajan siiroilla tuntuu tässä kohtaa ylimitoitetulta. Ottelun kulminaatioksi muodostui Hamdanovicin kaksi maagista pelastusta ensimmäisellä jaksolla, jotka pitivät Interin vielä pelissä mukana. Yhden maalin johto on kuitenkin aina vain yhden maalin johto.

Allegrille peli oli karu paluu arkeen: keskiviikkona täydellisesti onnistunut ottelusuunnitelma oli tänään pelkkä muisto, kun A-suunnitelma ei huonosta viimeistelystä johtuen kulminoitunut konkretiaksi. Virkaveli viereisellä teknisellä alueella pysyi reaktiivisena ja yritti kaikkensa – ja sai sen mitä tänään oli maksimaalisesti otettavissa: tasapelin.

Normaali
Otteluanalyysit

FC Honka – MIFK 4-3: MIFK hallitsee aluksi, mutta menettää otteen keskikentästä

Seitsemän maalia, muutama testipelaaja ja valmentajan taktinen virhearviointi. Näistä elementeistä rakentui FC Hongan ja Maarianhaminan IFK:n välinen Liigacupin ottelu.

Molemmat joukkueet lähtivät otteluun vahvasti varamiehisinä: loukkaantumiset, sairastelut ja pelikiellot rasittivat  joukkueiden miesvahvuutta.  Molemmilla joukkueilla oli kokoonpanossa mukana myös näyttöjään antavia testipelaajia, jotka yrittivät vakuuttaa mahdollisten uusien työnantajiensa päävalmentajat.

Hongan Mika Lehkosuo nimesi todella nuoren avauksen, jossa oli mukana myös kaksi toistaiseksi testissä olevaa pelaajaa ( oikea toppari Christian Tissone ja oikea laitapuolustaja Henri Aalto). Peräti 5 pelaajaa espoolaisten avauksesta oli syntynyt vuonna 1994 tai myöhemmin.

 

Lundberg vaihdettiin luokkaantuneen Jani Lyyskin tilalle jo 7. minuutilla.

Lundberg vaihdettiin luokkaantuneen Jani Lyyskin tilalle jo 7. minuutilla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

MIFK prässää ylhäältä

 

Ottelun alku on hektinen: kumpikaan joukkue ei kykene rytmittämään peliään ja pallollisen kontrollin puute leimaa tapahtumia kentällä. Pelin virtaus on hyvin voimakas –  pääsääntöisesti hyökkäykset alkavat ja loppuvat nopeasti.

Numeropelinä ottelun alku on väritön: molemmat joukkueet lähtevät liikkeelle identtisillä ryhmityksillä ja peilaavat näin ollen lähtökohtaisesti toisensa pois. Hetkellisiä alueellisia ylivoimia kuitenkin muodostuu, kun joukkueiden muodostelmat varioivat hieman muun muassa peliä avatessa.

MIFK aloittaa prässäämällä Hongan alakertaa todella ylhäältä – neljällä pelaajalla. Kotijoukkue yrittää pari kertaa sitkeästi pelata toppareidensa kautta, mutta nämä ovat useasti pallon saadessaan liian syvällä omalla alueellaan ja avaaminen menee vaikeaksi.

Kun Hongan keskikentän pohjapelaajista toinen, Armend Kabashi, tiputtaa avaamismoduulissa toppareiden väliin, Jussi Vasara jää useasti keskustassa 1v2- tilanteeseen Diego Assiksen ja Samuel Nordbergin puristuksessa. Pelaaminen keskisektorin kautta on tukkoista ja neljä leveydessä olevaa pelaajaa (molemmat topparit ja laitapakit) menevät hukkaan sivurajoilla, kun kierrätys (ja painopisteenvaihdot!) alakerrassa on joko vuoroin liian hidasta tai sitten sitä ei tapahdu lainkaan.

Hongan avaamismoduuli ei toimi - alokolmion kierrätys on liian hidasta ja keskustan syöttösuunta on tukossa.

Hongan avaamismoduuli ei toimi tarpeeksi hyvin ensimmäisellä jaksolla – alakolmion kierrätys on liian hidasta leveyden hyödyntämiseksi ja keskustan syöttösuunta on tukossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maalit muuttavat otteluita

 

MIFK ottaa johdon upealla maalilla, joka on sekä kollektiivinen että individualistinen mestariteos. Maarianhaminalaisten oman puolustuskolmanneksen ja keskikolmanneksen rajoilla voittama pallo johtaa loistavaan diagonaaliseen painopisteenvaihtoon, joka hyödyntää tehokkaasti Honka-puolustaja Ilari Äijälän selustaan muodostuneen tyhjän tilan. Robin Östlindilta vaaditaan vielä tosin maailmanluokan yksilösuoritus avausmaalin tekemiseen: hän suuntaa ensimmäisen kosketuksen loistavasti pelin puolelle ja kiihdyttää keskiviivan tuntumasta lähes 40 metrin pituiseen spurttiin. Matkallaan maalille hän voittaa vielä yhden kaksinkamppailun ja sijoittaa pallon kliinisesti ohi Tuomas Peltosen.

Maalin jälkeen MIFK:in kovin rynnistys laantuu ja Honka alkaa päästä paremmin mukaan.  Vieraat laskevat prässikorkeuttaan ja  Honka saa enemmän tilaa pelin avaamiseensa.

Hongan tasoituksessa tarvitaan vierasjoukkueen maalivahdilta suosiollista avustusta, mutta miltei heti perään syntynyt johtomaali lämmittää varmasti eritoten penkkiä.

Joskus jalkapallossa maaleja tulee ”jostain” ja maalin arvo on kylmälle tulokselle on aina sama: vakio. Mutta kun maali ei synny ”jostain” vaan on suunnitelmallisuuden ja pitkäjänteisyyden tulos, voidaan maalin arvon olevan enemmän. Enemmän kollektiiville ja yhteiselle tavoitteelle.

Johtomaalissa nähdään kaksi onnistunutta (ja harjoiteltua!) lainalaisuutta: kun vastustajan puolustuslinjaa pakotetaan liikkumaan vertikaalisesti hyökkääjälle suunnatun syötön jälkeen, syntyy linjan selustaan lisää tilaa. Jotta selustaan syntynyt tila voitaisiin hyödyntää mahdollisimman nopeasti ei hyökkääjän ole syöttöä vastaan tullessaan järkevää ottaa pelivälinettä suojaukseen tai yrittää kääntymistä sen kanssa.

Sitä vastoin hyökkääjä pelaaja negatiivisessa pelinasennossa yhden kosketuksen in/out- syötön (palloa syötetään kahden tai kolmen pelaajan välillä vertikaalisesti ensin eteenpäin ja sitten taaksepäin, jotta vastustajan pelaaja saadaan liikkumaan eteenpäin ja näin ollen muodostamaan tilaa taaksensa) ja tarjoaa kanssapelaajilleen linjan taakse syntyneen tyhjän tilan hyödyntämiseen.

Hongan johtomaalissa tilan hyödyntää Jussi Vasara, joka tekee hienon marchisiomaisen syvyysjuoksun puolustuslinjan taakse ja sijoittaa pallon lievästi ylimielisellä (cheeky, englannissa sanottaisiin) nostolla yli vastaan tulleen maalivahdin.

Maali muuttaa ottelun: se on merkki kollektiivisesta prosessista ja prosessin tuottamasta onnistuneesta produktista. Joukkue alkaa uskomaan yhteiseen prosessiinsa pelissä. Prosessi – produkti- paradigmaa konkreettisimmillaan.

”Goals change games”, kuten englantilaiskommentaattorit lakonisesti tämän tästä toteavat.

 

Muutos vieraiden ryhmityksessä

 

Vaikka joukkueet lähtivät kartalla samanlaisilla ryhmityksillä oli vierailla maastossa todellisuudessa ylivoima keskustan sydämessä, kun Hongan ”kymppipaikalla” pelannut Jani Mäkijärvi oli varsin ujo pelinrakennusvaiheessa ja tyytyi ennemmin odottamaan palloja ylempänä.

Toiselle jaksolle MIFK:in Pekka Lyyski muuttaa suojattiensa ryhmitystä käsittämättömällä tavalla: hyvin keskikentän pohjalla ensimmäisellä jaksolla peliä tehnyt Tommy Wirtanen otetaan pois ja tilalle nostetaan testissä oleva italokärki Luca Gerbino. Vaihdon myötä joukkueen ryhmitys muuttuu 4-4-2:een, keskikentän 3v2-ylivoima menetetään ja maarianhaminalaiset tarjoavat Hongalle voiton luovuttaessaan keskikentän hallinnan kotijoukkueelle – vieraiden tyytyessään heittelemään palloja toppareilta isoille senttereille.

MIFK  kokee siis 15 minuutin tauon aikana täydellisen muodonmuutoksen (todellisen transition!!) – eikä ollut edes täysikuu.

Keskikentän menettämisen seurauksena MIFK menettää luonnollisesti myös pallon hallinnan ja otteen pelistä. Myös tilastot tukevat tätä tosiasiaa: ensimmäisellä jaksolla vieraiden syöttömäärä oli 214, toisella vain 113. Onnistuneiden syöttöjen prosentti laski vieraiden osalta myös tauon jälkeen selvästi: ensimmäisellä jaksolla 69, toisella 52 prosenttiyksikköä.

Muutkin syöttämistä koskevat tilastot ovat vieraiden kannalta lohduttomia: yli kolmen syötön ketjut vähenevät 100% – 34:stä 17:sta ja keskimääräisen syöttöketjun pituus putoaa 5,3 syötöstä 4,1 syöttöön. Myös keskimääräisen pallonhallintajakson muutos ajassa on dramaattinen: se putosi tauon jälkeen 11,3 sekunnista 8,1 sekuntiin, kun esimerkiksi Hongalla vastaava muutos oli 0,4 sekuntia.

Ja tämä kaikki on hyvin loogista: kun välit pelaajien kasvavat, syöttöjen välimatkat kasvavat ja tällöin myös niiden onnistuminen on huomattavasti vaikeampaa.

Honka puolestaan parantaa pallonhallinta prosenttiaan toiselle jaksolle 7 prosenttiyksikköä (54:stä 61:een), mutta muutoin sen syöttötilastot eivät juuri poikkea ensimmäisestä jaksosta. Eikä se olekaan oleellista. Oleellista on se, että toinen osapuoli menettää omastaan enemmän. Toinen ei ole valmis tangoon. Ja se ratkaisee voiton Hongalle.

MIFK 1st Half FC Honka
1 Goals 2
2 Shots On Goal 4
2 Missed Shot Attempts 3
50 % Shot Attempts On Goal 57
25 % Shot Attempts Scored 29
17:54 Time of Possession 20:39
46% Time of Possession % 54%
309 First Touches 330
11.3 Average Time of a Possession (sec) 13.0
214 Passes 235
69% Pass Completion % 71%
34 Number of Pass Strings 35
5.3 Average Pass String Length 5.5
11 Longest Pass String 12
1 Corner Kicks 2
2 Fouls Committed 6
2 Goalkeeper Saves 1
50 Goalkeeper Save % 50
MIFK 2nd Half FC Honka
2 Goals 2
3 Shots On Goal 5
2 Missed Shot Attempts 3
60 % Shot Attempts On Goal 62
40 % Shot Attempts Scored 25
13:58 Time of Possession 21:41
39% Time of Possession % 61%
216 First Touches 344
8.1 Average Time of a Possession (sec) 12.6
113 Passes 241
52% Pass Completion % 70%
17 Number of Pass Strings 39
4.1 Average Pass String Length 5.3
8 Longest Pass String 11
1 Corner Kicks 4
10 Fouls Committed 4
3 Goalkeeper Saves 1
60 Goalkeeper Save % 33

Tilastot eivät valehtele.

MIFK Game Total FC Honka
3 Goals 4
5 Shots On Goal 9
4 Missed Shot Attempts 6
56 % Shot Attempts On Goal 60
33 % Shot Attempts Scored 27
31:53 Time of Possession 42:20
43% Time of Possession % 57%
525 First Touches 674
9.7 Average Time of a Possession (sec) 12.8
327 Passes 476
62% Pass Completion % 71%
51 Number of Pass Strings 74
4.9 Average Pass String Length 5.4
11 Longest Pass String 12
2 Corner Kicks 6
12 Fouls Committed 10
5 Goalkeeper Saves 2
56 Goalkeeper Save % 40

Loppupäätelmät

Vaikka kyseessä onkin kilpailullinen ottelu, ei näitä talvikauden pelejä voi rinnastaa varsinaisen sarjakauden ottelutapahtumiin. Myyrmäen hallissa pelattu ottelu ei juurikaan tarjoa taktisia elementtejä eikä kummankaan päävalmentajan kohdalla voida puhua ottelun aikaisesta reaktiivisuudesta: kaikki vaihdot (sitä yhtä lukuun ottamatta) ovat suoria peilivaihtoja ja usein vieläpä loukkaantumisten pakottamia.

Kyseisissä ottelutapahtumissa miltei kaikkien valmentajien fokus on pääsääntöisesti oman systeemin kehittämisessä ja sekä testipelaajien koeajossa. Näin ollen on varsin luonnollista, että pelkästään tuloksesta ei pelata samalla tapaa kuin keväällä alkavissa sarjapeleissä.

Lyyskin kunniaksi kuitenkin sanottakoon, että hän osoitti reaktiivisuutta (joskin turhaa!?) ja tarjosi katsomoanalysoijille lisää pohdittavaa tuodessaan joukkueensa tauon jälkeen kentälle uudessa ryhmityksessä.

Harmi vain Lyyskin kannalta, että tämä osoittautui huonoksi ratkaisuksi ja lopulta virheeksi, joka maksoi voiton. Edes lopussa kentälle vaihdettu maalivahtivalmentaja (joka tosin oli vielä todella atleettisessa kunnossa) ei pystynyt kumoamaan Lyyskin taktista kömmähdystä ja täten kääntämään ottelua – vasemman laitalinkin paikalta.

Normaali
Otteluanalyysit

Otteluennakko: Napoli – Roma 6.1

Sunnuntaina pelattava Napolin ja Roman välinen ”Auringon derby”- Derby Del Sole on yksi koko alkuvuoden mielenkiintoisimmista otteluista.

 

Tässä hieman lähtökohtia loppiaissunnuntain todelliseen kliimaksiin.

 

Proaktiivisuus?

Kummaankaan joukkueen päävalmentajaa ei voida perustellusti määritellä kovinkaan proaktiiviseksi toimijaksi ja sen tähden nämä joukkueet poikkeavatkin seövästi perinteisestä italialaisesta valmennuskulttuurista. Sekä Walter Mazzarrin Napolilla että Zdenek Zemanin Romalla on selkeä vahva pelillinen identiteetti, joka ei juuri muutu miksikään ottelun tai vastustajan mukaan.

Zeman on vienyt oman juttunsa vielä hieman Mazzarria pidemmälle ja muutokset otteluiden sisällä ja reagointi ottelutapahtumissa ei perinteisesti ole kuulunut osaksi sympaattisen tsekin valmennuskuvaan.  Mazzarri on sen sijaan tässä kohtaa huomattavasti kollegaansa reaktiivisempi ja on useastikin tämän kauden aikana muuttanut ryhmitystään, kuten mm. tappioon päättyneessä vierasottelussa Interiä vastaan kuukausi takaperin. Tuolloin esimerkiksi kolmen topparin alakerta muutettiin hyökkäävämpään kahden topparin ja hyökkäävien laitapakkien neljän alakertaan.

Mazzarriltakin löytyy kuitenkin vahvan proaktiivinen tausta, sillä hän on monessa yhteydessä kertonut siirtyneensä kolmen alakerran käyttöön nimenomaan siitä syystä, että hän oli aiemmin aina vaikeuksissa Francesco Guidolinin Udinesen kanssa, joka on jo pitkään toiminut vankkumattomana nopeisiin vastahyökkäyksiin perustuvan 3-5-2:n kannattajana. Mazzarrin totesi vanhan viisauden toimivaksi: ”If you can´t beat them, join them.”

Ryhmitykset

Molemmat valmentajat siis luottavat myös sunnuntaina omaan juttuunsa. Tästä syystä ottelusta muodostunee myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Zeman on omalle tyylilleen järkkymätön ja tulee juoksuttamaan miehistönsä tuttuun 4-3-3:een.

Muutamissa viime otteluissa (mm. Roman voittaessa Fiorentinan kotonaan 4-2) Zeman on kuitenkin pelaajavalinnoillaan tuonut pelijärjestelmäänsä pieniä nyanssieroja.  Violaa vastaan Pjanic nimettiin kartalla kolmen yläkertaan, mutta luonnossa hänen roolinsa ei ollut tyypillinen Romassa Zemanin aikana nähdyille yläkerran kolmikon pelaajille. Tyypillisesti keskikentän kolmikossa operoiva Pjanic oli selkeästi hyökkäyssuuntaan passiivisempi ja täten systeemi muistuttikin enemmin epäortodoksista 4-4-2:sta.

Ottelu Fiorentinaa vastaan toimii myös eräänlaisena sapluunana myös tulevan sunnuntain koitokselle. Vincenzo Montellan Fiorentinan tapaan myös Mazzarrin Napoli on jo pitkään pelannut kolmen topparin alakerralla ja asetelma 3v3 Napolin alakerrassa on varsin herkullinen. Roma-Fiorentina onkin ollut toistaiseksi yksi kauden vauhdikkaimmista (anti-kontrolloitua) Seria A- otteluista. Samanlaista menoa on siis lupa odottaa myös tällä kertaa.

Mazzarri on muuttanut oma ryhmitystään hieman puolustavampaan suuntaan ja varsinkin Ezequiel Lavezzin siirtyminen kesällä PSG:hen on jättänyt ison loven Napolin hyökkäystehoihin, jotka lepäävät nykyään entistä enemmän huikean Edinson Cavanin harteilla. Aiemmin selkeä 3-4-3 on nykyään ollut useimmiten selvä 3-4-1-2 Hamsikin osallistuessa entistä enemmän puolustamiseen varsinkin kärkipään joukkueita vastaan. Hamsikin osaksi puolustussuuntaan on monesti jäänyt vastustajan pelintekijää vastaan pelaaminen ja se on vienyt myös tehoja hänen hyökkäyspelaamisestaan.

Pelaajavalinnat

Zemanille on edessään mielenkiintoiset ratkaisut, sillä Daniele De Rossin nykyinen tilanne joukkueessa on hyvin kimurantti. Seuraikoni on aloittanut viimeottelut penkiltä ja hän missään vaiheessa ole tuntenut oloaan täysin kotoisaksi Zemanin ajoittain kaoottisen hyökkäämisen keskellä. De Rossi on vahvasti kontrollista elävä pelaaja ja eniten hänellä on annettavaa joukkueelleen juuri pitkissä ja hitaissa hyökkäyksissä.

Tässä kohtaa Zemanin vaikutus kahteen seuralegendaan on ollut täysin päinvastainen. Kun De Rossi on salaa haikaillut Luis Enriquen aikoihin (jolloin koko pelitapa oli rakennettu hänen ympärilleen), on Totti elänyt pitkästä aikaa elämänsä kevättä. Totti on ollut kuin uudesti syntynyt (ties kuinka monetta kertaa?) Zemanin alaisuudessa ja saa tehdä sitä minkä parhaiten taitaa: hyökätä ja olla arvaamaton (sekä hyvässä että huonossa).

Tilanne on monelta kantilta katsottuna vaikea ja jopa Zemanin kaltainen oman tien kulkija on joutunut varmasti moneen kertaan miettimään De Rossin tilannetta. Vaikka homma toimisi ilman häntä, olisi osa romanistoista silti tyytymätön joukkueen oman kasvatin asemaan seurassa ja pelko hänen siirtymisestään muualla täten varsin suuri.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että vain Michael Bradley ja Miralem Pjanic (joka on palannut ”hyökkäysvisiitin” jälkeen kerrosta alemmas) voivat olla jokseenkin varmoja valintoja keskustaan ja viimeisestä paikasta käytäneen tiukka kisa kreikkalaisen ja De Rossin välillä. Pirteitä otteita kauden mittaan esittänyt Roma-kasvatti Alessandro Florenzi jäänee tällä kertaa avauksen ulkopuolelle.

Napolin kahden keskustan paikat menevät todennäköisesti Gökhan Inlerille ja Valon Behramille. Kolmas sveitsiläinen keskikenttäpelaaja Blerim Dzemaili jäänee niukasti avauksen ulkopuolelle. Mazzarri luottanee enemmän kombat-osaston (Inler & Behrami) vahvempaan fysiikkaan ja hieman feminiinisempi Dzemaili jätetään vaihtoon antamaan vaihtoehdon valmentajana reaktiivisuudelle.

Nimenomaan tuon kombat-osaston tietäen, luulisi Zemanin kallistuvan De Rossin valintaan, mutta aika näyttäköön tämänkin meille.

Hyökkäyksen osalta Zeman luottanee pienen tauon jälkeen Tottin, Lamelan ja Osvaldon yhtistyöhön, joka toimikin erinomaisesti viimeisimmässä ottelussa ennen joulutaukoa Milania vastaan (4-2 voitto Romalle). Viime aikoina yhä enemmän vastuuta saanut Mattia Destro jää tällä kertaa pois avauksesta.

Napolin kolmesta ylimmästä pelaajasta varmoja valintoja aina kunnossa ollessaan ovat Cavani ja Hamsik. Kolmannesta paikasta avauksessa kisaavat kokenut Goran Pandev sekä kenties yksi kauden positiivimmista uusista tulijoista, Lorenzo Insigne. Tämä hieman yli 160 senttinen sähisijä tulee vielä tarjoamaan isosti riemunaiheita intohimoisille Napoli-kannattajille. Milanin El-Sharawyn ja Palermon argentiinalaisen Paolo Dybalan ohella Napolin oma kasvatti Insigne on varmasti yksi tulevaisuuden nimistä, ainakin Italiassa.

Alakerrassa suurin mielenkiinto kiinnittyy Napolin kolmikkoon. Viime otteluissa on monesta eri syystä (vire, pelikiellot, loukkaantumiset) nähty monenlaisia kolmikoita ja myös kapteeni Paolo Cannavaro on missannut muutaman ottelu. En ole ennustaja, mutta arvelen Mazzarrin nimeävän kolmen alakertaan Cannavaron, Alessandro Gamberinin sekä Hugo Campagnaron. Vaihtoehtoina Miguel Britos ja vakiokolmikosta pudonnut Salvatore Aronica.

Pointit

3v3

Kuinka Napoli hoitaa 3v3- tilanteen omassa päässään? Kolmen alakerralla Romaa  vastaan viime otteluissa pelanneet Siena ja Fiorentina joutuivat suuriin ongelmiin nopeiden hyökkäyksien kanssa. Pelin juoni on selvä: Roma yrittää mahdollisimman nopeasti päästä etenemään ylöspäin, jotta heidän kannaltaan vähintään 3v3 saataisiin konkretisoitua Napolin alueella.

Kotijoukkueen 1v1- puolustaminen korostuu, jos laitapelaajat (tod. näk Maggio ja Zuniga) eivät ehdi alas tukemaan toppareita.

Kontrolli

Tai tässä kohtaa oikeastaan sen puute. Molemmat joukkueet perustavat pelaamisensa vastahyökkäyksiin ja ylipäätään nopeisiin positiivisiin transitioihin, joten varsinaista pallonhallintaa ja hidasta hyökkäämistä nähdään vähän. Sitä vastoin antikontrolli rehottaa kuin harmaa talous konsanaan Napolin kaupungin liike-elämässä sekä valtakoneistoissa.

Vire

Joukkueet palaavat kahden viikon tauolta ja päivän vireystila on arvoitus. Roma käytti osan ”lomastaan” Amerikan minikiertueella ja sunnuntaina selviää oliko uuden jenkkiomistajan masinoima ristiretki sen kaiken arvoista. Sunnuntainen vierailu Napolin San Paololla muistuttanee  kuitenkin kaikkea muuta kuin Roman muutaman päivän takaista visiittiä Disneyworldiin.

 

 

 Napoli – Roma su 6.1 klo 21.40 MTV3 Max Sport 2

Normaali
Otteluanalyysit

Derby della Mole: Juventus – Torino 3-0

Juventus lähti otteluun takanaan niukka tappio Milanille, kun Torino taas pyrki rakentamaan viime viikkoisen Fiorentina-tasurin perustuksille.

Juven aloituksessa vaihtuu viisi pelaajaa Milan-ottelun jälkeen. Lichtsteiner palasi loukkaantumisen jälkeen ja korvasi Mauricio Islan, Quagliarella sai tehdä tilaa Giaccherinille, Pogba tuli Vidalin paikalle, De Ceglie sivuutti Caceresin ja Asamoah sai jäädä penkille Giovincon palatessa avaukseen.

Gianpiero Ventura juoksutti FC Torinon Derby della Moleen täsmälleen samalla aloituksella kuin vajaa viikko sitten kotipelissä Fiorentinaa vastaan.

Kuva

Juven aloituksessa oli monta muutosta – Torinolla ei yhtään.

Juven alakerta

Juven aloitus tarjoaa siis ryhmityksestä lähtien paljon yllätyksiä. Tuttu ja toistaiseksi mukavasti kauden mittaan toiminut 3-5-2 sai väistyä 4-3-3:n tieltä. Syitä tähän ryhmityksen vaihtoon lienee muutamia, joskin varmin tieto on vain Antonio Conten hallussa.

Ensinnäkin vakiokalustoon vasemman laitapakin Giorgio Chiellinin poissaolo loukkaantumisen vuoksi kolmen alakerrasta on osoittautunut Juvelle odotetun ongelmalliseksi. Milania vastaan Chiellinin paikalla nähtiin Martin Caceres, joka on yleisimmin operoinut sivurajalla viiden keskinkentän linjassa wing-backin roolissa ja sielläkin useimmiten vaihtomiehenä. Kolmen topparin alakerrassa Caceresin esitys Milania vastaan ei siis Antonio Conten mielestä liene ollut tarpeeksi laadukas.

Myös vastustajan pelaaminen on tässä kohtaa otettava huomioon yhtenä vaikuttavana tekijänä. Neljän linjaan sopeutuminen voitaneen nähdä myös Conten tapana reagoida Torinon hyvään esitykseen viime ottelussa Fiorentinaa vastaan, jolloin sen vahvan energinen 4-4-2 tuotti yllättävän suuria vaikeuksia Vincenzo Montellan Violan (ja siis Conten Juven!) käyttämälle 3-5-2:lle. Varsinkin Torinon laitapelaajien (Santana & Cerci) ennakkoluulottomat esitykset aiheuttivat ongelmia puolustussuuntaan Violan laitapelaajille Quadradolle ja Pasqualelle, jotka taas pallollisina joutuvat useasti laidalla 2v1- alivoimatilanteisin Torinon hyvin toimivaa tuplaprässiä vastaan (laitapelaaja + laitapakki).

Pyörivä keskusta – uhka kaukaa

Ottelun alkupuolisko on hyvin tunnustelevaa pelaamista eikä kumpikaan joukkue saa kunnollista otetta pelitapahtumista. Juven parhaat maalintekopaikat siunaantuvat lupaavalle Paul Pogballe, joka yrittää pari kertaa kaukaa ja laukookin tulisesti. Tämäkin kertoo olennaista ottelusta: Torino puolustaa tiiviisti eikä Juve löydä tilaa linjojen välistä. Näin ollen ratkaisuja pitää hakea sieltä missä tilaa on – kauempana maalista,  toisen linjan etupuolelta.

Huomionarvoista on Juventuksen keskustakolmion roolitukset. Ensimmäisen jakson puolivälin tietämillä tulee vaihe, jonka aikana kaikki kolmikosta Pirlo, Pogba ja Marchisio nähdään tekemässä melkein kaikkea mahdollista (mm. tekemässä juoksuja hyökkäyssuunnan syvyyteen sekä makaamassa syvällä omalla alueella oman joukkueen hyökätessä). Tämä voi olla harkittua (esim. Pirlon roolin ajoittainen sekoittaminen vastustajan pelin sekoittamistarkoituksessa) tai pelaajille täysin luonnollista ”hallittua kaaosta”, jonka aikana myös valmentaja miettii ihmeissään kentällä näkemiään asioita. Veikkaan kuitenkin ensimmäistä.

Toinen jakso

Ensimmäisen jakson loppupuolella Torinon saama ulosajo muuttaa ratkaisevasti pelin luonnetta ja tämä tulee ottaa tietenkin huomioon myös taktisten elementtien tulkinnassa. Ventura reagoi ulosajoon hyvin ortodoksisella tavalla ja ottaa pois toisen hyökkääjänsä (aavistuksen Bianchin alapuolella pelanneen Meggiorinin) topparin (Di Cesare) korvatessa ulosajatun topparin (Glik). Näin ollen Torino ryhmittyy alivoimalla selkeään 4-4-1- muodostelmaan.

juve_torino2

Toiselle jaksolle Conte tekee ratkaisevan pelaajavaihdon ja Juven laitapakit pelaavat selvästi rohkeammin ylöspäin.

Asetelma ottelulle on siis tässä kohtaa selvä ja Juve aloittaa painostuksen heti toisen jakson alusta asti. Puoliajalla Giaccherinin tilalle kentälle vaihdettu Bendtner osoittautuu loistavaksi vaihdoksi – ei suinkaan kuitenkaan Bentdnerin vuoksi vaan syystä, että Vucinic siirtyy vaihdon myötä pois keskushyökkääjän paikalta vasemmalle laidalle kolmen hyökkääjän yläkerrassa, Giovincon vaihtaessa ensimmäisen jakson vaihtelun jälkeen pysyvästi vasemmalle laidalle.

Tässä tulee esiin myös 4-3-3:n etu nimenomaan hyökäyspäässä verrattuna 3-5-2:seen (varsinkin kun pelataan ylivoimalla ja/tai halutaan satsata enemmän hyökkäykseen). Keskustan 3v2- ylivoima tekee tuhojaan keskustassa ja pakottaa Torinon laitakeskikenttiä (Santana & Cerci) hieman lähemmäs keskustaa, jonka seurauksena laidoille muodostuu monesti vähintään 1v1-tilanteita (tai 2v1!) Juven hyville haastajille (Vucinic & Giovinco).

Hyökkäävien laitapakkien etu suhteessa wingbackeihin on tässä kohtaa selvä, sillä laidoilla voidaan siis muodostaa varsin mutkattomasti ylivoimatilanteita (esim. takaakierrolla ja pelaajia jää ainakin yksi enemmän maalintekoalueille vrt. 3 pelaajan alakerta), joita Juve käyttääkin tehokkaasti.

Ensimmäinen maali on tyyppiesimerkki tästä: kun Giovinco antaa oikealta laidalta ratkaisevan keskityksen on Lichtsteiner jo tulossa hänen takaansa muodostamaan mahdollista 2v1:stä laitapakille, joka näin ollen ei voi lähteä yrittämään riistoa. Giovinco saa siis tarpeeksi tilaa laittaa loistavan pallon takatolpalle, jonne tyypillisen syvyysjuoksunsa tehnyt Claudio Marchisio nousee ja puskee pallon maaliin.

Myös toisessa maalissa tilanne rakentuu laidalla. Vucinic pääsee kuljettamaan 1v1- tilanteessa (jonne laitapakiksi kentälle vaihdettu Asamoah on hyvää vauhtia tulossa muodostamaan 2v1- tilannetta) tempokuljetuksella keskustaan ja syöttää loistavasti kentän läpi koko Torinon puolustuslinjan edestä (very dangerous!) Giovincolle, joka lataa 2-0.

Muutenkin Vucinicin rooli on ottelun kannalta merkittävä. Hän tarjoilee kolmannen maalin syötön (jota edeltään Matrin keskitys laidalta – Lichtsteiner tekemässä samanaikaista takaakiertoa!) elegantisti rinnallaan Marchisiolle ja tämän lisäksi järjestelee tätä ennen loistapaikat sekä Bendtnerille että Pogballe. Vucinicin rooli muuttuu oleellisesti hänen siirtyessä keskeltä laidalle: varsinkin alivoimaa vastaan pelattaessa korostuu ylimääräinen tila laidalla (normaalistikin joukkueet haluavat puolustaa keskustan alueita tarkemmin!), jonka montenegrolainen pystyy hyödyntämään loistavilla tempokuljetuksillaan ja kehonhallinnallaan (painon siirto vauhdissa puolelta toiselle) ja näin ollen tekemään eroa kentällä. Hänen pelaamisensa näyttää parhaimmillaan sekä nopealta että hitaalta – samanaikaisesti. Vain hyvä pelaaja pystyy hidastamaan peliä pallo jalassaan vastustajan hyökkäysalueellaan – ilman pelkoa turhasta kiireestä ja häsellyksestä. Se, jos mikä on sitä taitoa!

Loppupäätelmät

Ottelun eräänlaisena kulminaatiopisteenä voidaan tietenkin pitää Glikin saamaa punaista korttia ottelun 36. minuutilla, joka kieltämättä ratkaisi pelin kulun lopullisesti. Siitä huolimatta Juventukselle jäi ottelussa vielä tekemistä eikä ollut sattumaa miten maalit lopulta tulivat. Se, että kaikki kolme maalia noudattivat samaa kaavaa (ylivoiman muodostaminen laidalla), kertoo olennaisen joukkueen taktisesta tiedostamisesta sekä valmennuksen laadusta.

Vucinicin siirtyminen laidalle muutti pelin kulkua ja teki Juvesta vaarallisemman oikeilla alueilla.

Ylivoimalla pelaaminen ei välttämättä antanut realistista kuvaa Juven käyttämän neljän alakerran toimivuudesta, mutta roolitukset näyttivät ainakin napsuvan kivasti kohdilleen pelin edetessä ja keskustan kolmionkin pelaaminen oli toisella jaksolla selvästi ensimmäistä jaksoa stabiilimpaa sekä tietenkin myö kontrolloidumpaa.

Mielenkiinnolla jäädään seuraamaan millaisella ryhmityksellä Juve pelaa ensi viikolla vierasottelussa Palermoa vastaan, kun Antonio Conte palaa toimitsijakieltonsa jälkeen sivurajan tälle puolen tositoimiin.

Harmi Torinon (ja koko ottelun!) kannalta, että peli lässähti hieman odotetusti aikaiseen ulosajoon. Torino on ehdottamasti seuraamisen arvoinen joukkue ja varsinkin Santanan pirteät esitykset vasemmalla laidalla ovat herättäneet kiinnostukseni (lieköhän siirto isompaan seuraan tulossa, kenties jo tammikuussa!) Kaiken kaikkiaan Torinon aktiivisen positiviinen 4-4-2 on jälleen kerran piristävä ilmestys taktisesti erittäin värikkääseen Serie A:han, josta tällä hetkellä näyttäisi muodostuvan myös viihdearvoltaan varsin jännittävä sarja. Vaikka sehän on tietysti tässä kontekstissa täysin toisarvoista.

Normaali
Otteluanalyysit

Middlesbrough – Sheffield Wednesday: Oodi ansaitulle positiivisuudelle

Prologi

Lähtötilanne

Middlesbrough`ssa on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut paljon: vuoden 2006 UEFA-cupin finaalista on ollut yllättävän lyhyt, joskin looginen (näin jälkitäteen), matka Englannin toiseksi korkeimmalle sarjatasolle, Championshipiin. Seuran puheenjohtajaa Steve Gibsonia on pidetty Englannissa aina kovassa arvossa, sillä hän on antanut valmentajilleen aikaa. Se on ollut sekä hyvä että huono asia seuralle. Osa on saanut liikaa aikaa.

Kun Bryan Robsonin hullut vuodet ja giganttinen törsääminen (Juninho, Ravanelli, Emerson yms) päättyi lopullisesti vuonna 2001, joukkue alkoi ottaa askeleita oikeaan suuntaan. Uudeksi valmentajaksi valittin Steve McClaren, joka oli noussut esiin lupaavana valmentajana (nimenomaan valmentajana!) ensin Jim Smithin aisaparina Derbyssä ja myöhemmin Sir Alexin kakkosena ManUssa.

McClaren aloitti vaisusti ja neljästä ensimmäisestä pelistä oli saldona neljä tappiota. Vaikka tahti parani, ei ensimmäisestä kaudesta tullut mitään varsinaista megamenestystä. Mutta minkälainen voi olla Middlesbrough´n megamenestys? Milloin tämänkaltaisen keskikastin joukkueen valmentajan voidaan katsoa menestyneen?

Middlesbroughin kaltaisen joukkueen valmentajan työtä voidaan arvioida vain ja ainoastaan työn laadulla ja siihen tarvitaan paljon aikaa. Ei pelkillä tuloksilla eikä fanien tyytyväisyydellä. Hyvät valmentajat kestävät aikaa. He toimivat pitkäjänteisesti. He eivät napsi pikavoittoja taistelussa aikaa vastaan vaan he lyövät kättä ajan kanssa ja luovat edellytyksiä tulosten syntymiselle. Mutta mitä ovat tulokset? Ovatko hyvät tulokset voittoja?

Ei. Voitot ovat vain osa hyvistä tuloksista. Hyvät tulokset prosessisssa (oppimisessa) tuovat voittoja. Otetaan esimerkki. Kun sateisella kentällä on harjoiteltu kaksi viikkoa pelinavaamista: topparit levittävät rangaistusalueen kulmiin, laitapakit nostavat leveydessä lähelle puoltakenttää ja keskikentän pohjapelaaja tarjoaa syöttösuunnan toppareiden väliin ja kun tämä näkyy onnistuneesti ja oikeaoppisesti (harjoitellun mallin mukaisesti) viikosta ja pelistä toiseen sateisilla sekä aurinkoisilla kentillä, voidaan puhua tuloksista, hyvistä tuloksista. Valmennuksen tuloksista. Ja tässä Steve Gibson on ollut hyvä. Hän on antanut valmentajalle tarvittavasti aikaa tehdä juuri oikeanlaista tulosta.

Vain ja ainoastaan tämänkaltaiset tulokset tuovat lopulta myös voittoja. Ja tämänkaltaiset tulokset luovat laatua. Laatua, jollaiseen Sir Alex Ferguson viittaa kuuluisalla tokaisullaan: vire on väliaikaista, laatu pysyvää.

Vaikean aloituskauden jälkeen reilut kolme vuotta myöhemmin Steve McClarenin Boro voittaa historiansa ensimmäisen oikean pokaalin –  Liigacupin, 128 vuotta seuran perustamisen jälkeen.

Paikallinen liikemies Steve Gibson oli hankkinut omaisuutensa kuljetusliikkeellä ja pelasti pikkupojasta asti kannattamansa Boron konkurssilta ja tuholta vuonna 1986 ottaessaan huikeat velat haltuunsa. Hiljalleen seura pelastui. Hiljalleen, ajan kanssa kättä lyöden.

McClarenin (ja koko seuran) työ ei huipentunut vuoden 2006 UEFA-cupin finaalissa Sevillaa vastaan Eindhovenissa. Se huipuntui kahden viimeisen kauden aikana, kun seuran avauskokoonpanossa pelasi parhaimmillaan lukuisia oman akatemian kasvatteja (mm. Lee Cattermole, Stewart Downing, Andy Johnson, Stuart Parnaby, Danny Graham). Pitkäjänteinen, laadukas, työ oli kantanut hedelmää.

Usein hyvä työ tunnistetaan ja myös McClaren lähti lopulta isompiin ympyröihin. Hänen epäonnekseen Englannin maajoukkueessa ei ole juuri arvostettu ajan merkitystä. Tai no toisaalta, aikakin on vain haitaksi, jos asioita tehdään huonosti, mutta McClarenin tapauksessa tästä ei ollut kysymys. Hän joutui paikkaan, jossa hänen metodeilleen ei annettu aikaa.

En ole henkilökohtaisesti McClarenin suurin ihailija, mutta arvostan hänen työtään. Nykyisessä työpaikassaan Twentessä (toiseen otteeseen) hän on saanut jälleen hyviä tuloksia aikaan, vaikka kävi välillä ”epäonnistumassa” Wolfsburgissa ja Nottinghamissa. Hän uran seuraaminen jatkuu.

Positiivisuuden giljotiini

Suomalaisessa jalkapallossa on viime aikoina puhuttu paljon positiivisuudesta, mutta Suomen jalkapallosta ei tosin ole viime aikoina puhuttu paljon positiivista.

Me voimme olla positiivisia lähetystymistavoissamme otteluun. Voimme olla mieleltämme positiivisia ja vaikeina hetkinä on tärkeä pysyä positiivisina. Meidän täytyy kuitenkin varoa hairahtumasta positiivisuuden giljotiiniin – positiivisuuteen ilman perusteita.  Emme voi uskotella olevamme oikealla tiellä vaan meidän on kovan työn kautta saatava aikaan kollektiivinen luottamus, jotta tiedämme olevamme oikealla tiellä. Positiivisuus pitää ansaita. Sitä ei voi ilmaiseksi vaatia tai keinotekoisesti luoda.

Kun McClaren lähti kesällä 2006 Englannin maajoukkueen valmentajaksi, oli Steve Gibsonin vaikean paikan edessä: kenestä tulisi jatkaja McClarenin hyvälle työlle? On täysin inhimillistä tehdä virheitä ja kaikki ihmiset niitä tekevät. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Virheiden tekeminen opettaa, mutta vain jos ymmärtää oppia virheistä. Ja niin Steve Gibson tekee ensimmäisen virheen. Positiivisuudessan.

Boron kapteeni ja entinen maajoukkuepelaaja Gareth Southgate lopettaa pelaamisen ja ryhtyy joukkueen päävalmentajaksi. Gibson ja Southgate pysyvät positiivisina, mutta joutuvat giljotiinin halkaisemiksi: kummallakaan ei ole syytä olla tässä kohtaa positiivinen. Elämässä – eikä varsinkaan jalkapallossa – mitään ei saa ilmaiseksi. Myös positiivisuus täytyy ansaita. Positiivisuus ei ole  mikään henkinen ominaisuus tai mielen tila – se on tietoa siitä, että asiat menevät nyt juuri niinkuin pitääkin. On helppoa olla posiitivinen, kun voi luottaa omaan työhön ja siihen, että asiat menevät niinkuin pitääkin. Southgaten työstä se oli kaukana.

Ja niin kolmen vuoden hitaan kitkutuksen jälkeen terä putoaa ja Southgaten pää siinä mukana. Missään vaiheessa näiden vuosien aikana ei näy juuri merkkiäkään mistään loogisesta jalkapallovalmennuksesta – ei syys-seuraussuhteita eikä siirtymävaikutusta: ei kausaliteettia. Eikä voikaan näkyä: Gareth Souhtgate sai juuri niin paljon aikaan kuin minä itsekin sain aikaan kolmen ensimmäisen vuoden aikana aloittaessani juniorivalmentajana 16- vuotaana: ei yhtään mitään tai enintään hyvin vähän. Mutta senkin tosiasian havaitseminen osoittaa ainakin jotain oppimista tapahtuneen.

Southgatelle hankittiin poikkeuslupa, että hän voisi valmentaa Valioliigassa – jo nimi viittaa siihen, että henkilön pitäsi olla jotain poikkeuksellista pystyäkseen valmentamaan Valioliigassa ilman minkäänlaista oppimisprosessia itse valmentamisesta. Ei siis mikään varsinainen ihme, että lopulta siinä kävi niinkuin kävi. Suurimmalle osalle käy niin. Joillekin pienen pitäjän juniorijoukkueessa – joillekin maailman suurimmassa liigassa. Oleellista on kuitenkin oppia jotain.

Gibsonin oppimisprosessi sen sijaan etenee edelleen. Hän tekee toisen virheen.

Tällä kertaa positiivisuuden Giljotiini iskee taas. Boro on jo pudonnut valioliigasta, mutta paradoksaalisesti se on sarjan kärjen tuntumassa muutaman pisteen päässä play-off paikasta, kun Southgate saa potkut. Pieniä valonpilkahduksia oli jo näkyvissä, kunnes  Gibsonin kärsivällisyys loppuu. Uusi valmentaja on Gordon Strachan. Jo pelkästään hän nimittämisensä seuran päävalmentajaksi kuvastaa sitä kieroa positivismia (tai sairasta epätoivoa), jota Gibson potee uskoessaan, että juuri tämä mies voisi pelastaa seuran.

En aio kirjoittaa Strachanista enempää, sillä alan voida fyysisesti pahoin. Seuraava sitaatti selittää kaiken oleellisen. Juttelin Boron akatemian rektytointijohtajan kanssa keväällä 2011 ja hän kertoi miehestä seuraavaa: ”Gordon oli karmaiseva. Kun reservit pelasivat, hän ei ollut paikalla. Hän meni mieluummin elokuviin. Häntä ei kiinnostunut. Hän on ylivoimaisesti huonoin valmentaja, jonka olen koskaan nähnyt.

Strachanin kunniaksi sanottakoon, että hän tajusi lähteä omaehtoisesti pois noin vuoden jälkeen.

Messi(as)?

Gibsonin seuraava valinta oli jo kryptisen ratkaiseva – enää ei olisi varaa virheisiin, sillä seura oli jo ajautunut putoamistaistoon divarissa. Tarvittiin messiasta. Tai yhteisö tarvitsi messiasta. Joukkue tarvitsi hyvää valmentajaa. Jalkapallo ei usko messiaisiin. Se uskoo hyviin valmentajiin ja kovaan työntekoon.

Boron entinen kapteeni Tony Mowbray nautti kulttistatusta seuran kannattajien keskuudessa eikä se todellakaan ole hedelmällinen lähtökohta valmentajan työlle. Se antaa ehkä lisäaikaa ja luottoa, jollaista muut tuoreet valmentajat pääsevät harvoin nauttimaan, mutta muuten se voi olla jopa haittana laadukkaalle työlle. Monet odottavat taikatemppuja, mutta niitä ei ole. Taikatemputkin vaativat pitkällistä harjoittelua sekä varmaan myös jonkin sortin kinesteettistä ja spatiaalista lahjakkuutta.

Mowbray lopetti pelaajauransa Ipswichissä vuonna 2000, jonka jälkeen jatkoi seurassa ykkösjoukkueen kenttävalmentajana ja hieman myöhemmin seuran väliaikaisenä päävalmentajana (managerina). Neljä vuotta myöhemmin hän siirtyi pohjoiseen ja rajan yli Hibernianiin. Hän johdatti Hibsin ensimmäisellä kaudellaan neljänneksi ja hänet valittiin kauden päätteeksi toimittajien toimesta vuoden valmentajaksi.

Matka jatkui kolmen vuoden kuluttua takaisin Englantiin ja West Bromwichiin. Ensimmäisellä kaudella Mowbray valmensi West Bromin championshipin nousifinaalin, jossa se hävisi Derbylle. Seuraavalla kaudella joukkue nousi valioliigaan voittamalla championshipin ja eteni FA-cupissa aina välieriin asti. Hyvä työ palkittiin myös valinnalla vuoden liigavalmentajaksi.

Seuraava kausi oli kuitenkin vaikea ja West Brom putosi takaisin championshipiin. Mowbray jätti joukkueen ja lähti takaisin Skotlantiin – tällä kertaa Celticiin. Se visiitti oli pettymys ja jäi vain yhdeksän kuukauden mittaiseksi. Mielenkiintoinen yhteensattuma tuolta ajalta oli tosin se, että tammikuussa 2010 Mowbray tuuletti isoja nimiään ja myi Celticin kapteenin Barry Robsonin ja maalitykki Scott MacDonaldin – Boroon Gordon Strachanille. Vajaa vuosi myöhemmin nuo pelaajat olivat taas hänen joukkueessaan – ja vielä myöhemmin pelasivat yhä hyvin hänen alaisuudessan: merkki hyvän man-managementistä.

Tullessaan Boroon Mowbray tunnettiin pallonhallintaan perustavana valmentajana. Varsinkin West Bromwich tunnettiin laadukkaasta pallonhallinnasta ja Mowbray tunnusti avoimesti ihailevansa Barcelonan pelityyliä. Tässä kohtaa sitä aina nielaisee tukalasti, kun kuulee valmentajan suusta jotain tällaista. Onneksi Mowbray kuitenkin osoitti pelitavalle vain ihailua ja kunnioitusta – sen apinointi sai jäädä amatööreille. Sen sijaan Mowbray löi kätensä saveen ja alkoi opettaa pelaajillen omaa pelitaapansa.

Positiivinen realismi = pragmaattisuutta?

Mowbrayn lähestymistapa kahden Borossa vietetyn vuoden aikana on ollut varsin pragmaattinen: miltei kaikki mahdolliset pelijärjestelmät on käyty läpi ja peluutuksessa on ollut huomattavissa (joko sattumalta ja harkitusti) perinteiseen italialaiseen proaktiiviseen koulukuntaan (Remmel/ Urheilulehti 2.11) kuuluvia aineksia, joissa pelitapa ja ryhmitys elää kulloisenkin vastustajan mukaan. Tyypillinen treeniviikko Rockcliffe Parkissa alkaa siis teemoilla, joita seuraavan vastustajan pelissä tulee ottaa huomioon – sekä omassa että vastustajan tekemisessä.

Yksi tekijä on kuitenkin ollut kokoava palanen hän pelitapa-ajattelussaan: ennenkaikkea Mowbray on tuonut joukkueeseen ajatusta ja tuota ajatusta tukevia jalkapalloilijoita. Enää ei vaan pelata. Vaikeassa taloustilanteessa hän on joutunut leikkamaan Strachanin aikaisia palkkamenoja ja myymään monia avainpelaajiaan (mm. Jonhson Cityyn ja Bennett Villaan), mutta hän on pystynyt tuomaan tilalle laatua halvalla. Kuulostaa kenties mahdottomalta, mutta vain valmentajalle, joka menee reservipelin aikaan elokuviin tai kotiin kiillottelemaan vanhoja palkintojaan.

Mowbray on sen sijaan tehnyt todellisia löytöjä, joista parhaimpina esimerkkeinä käytännössä markoilla tulleet George Friend (Doncaster), Emmanuel Ledesma (Walsall), Mustapha Caryol (Bristol Rovers) sekä Faris Haroun (Beerschot). Pelaajia, jotka ovat taitavia ja ennen kaikkea Mowbrayn proaktiiviseen pelitapaan sopivia pelaajia: älykkäitä pelaajia. He kykenevät tarvittaessa viikosta toiseen muotoutumaan uusiin nyansseihin tai painotuksiin, joita Mowbrayn tämänhetkinen pelitapa-ajattelu edyllyttää.

Pelitapaoppaan sivu kääntyy 

Lähestymisessään otteluun Sheffield Wedneysdaytä vastaan Mowbrayn ykstoistikossa huokuu positiivisuus – ansaittu positiivisuus: takana on hyvä syksy, joukkue on edellisestä kuudesta pelistä voittanut viisi ja pelannut kerran tasan. Liigacupissa kaatui viime viikolla Sunderland vakuuttavan esityksen jälkeen ja joukkueen ilmapiiri on korkealla – ansaitusti. Tässä tapauksessa positiivisuus ei vain siis perustu uskoon paremmasta vaan tietoon paremmasta. Tietoon, jostain suuremmasta.

Oikeastaan ensimmäisiä kertoja Mowbrayn aikakaudella Boro lähtee otteluun täynnä voitonvarmuutta ja puhtaasti ”omalla pelillä”. Ja se näkyy aloituskokoonpanossa, johon on nimetty neljä hyökkääjää! Ryhmitys 4-2-4- ei ole sattumaa – se on pitkällisen työn tulosta: joukkue on täynnä itseluottamusta ja sillä on varaa lähteä voittamaan itsevarmasti.

Sen huomaa ottelun alussa – sekä hyvässä että huonossa. Hyvässä siinä, että Boron peli on äärimmäisen hyökkäävää ja huonossa siinä, että peli on äärimmäisen hyökkäävää. Jatkuva hyökkääminen tarkoittaa jalkapallossa myös sitä, että toiselle joukkueelle tarjotaan mahdollisuus hyökkäämiseen. ”The slower, the better”- periaattetta tarvitaan kontrollin nimissä ja sitä tämä peli huutaa.

Pelin virtaukselle on myös syynsä. Keskustan kaksikko (Leadbitter & McEachran) jää kovin kaksin, kun muut painelevat kovaa eteenpäin. Kahdella pohjapelaajalla (vrt. 3) luonnollisten porrastusten ja tätä myöten luonnollisten syöttökulmien määrä on pienempi ja peliä rytmittävien ( tässä tapauksessa hidastavien!) takadiagonaalien käyttö vähäisempää. Peliä hidastuttavia lyhyitä sivuttaissuuntaisia tai takadiagonaalisia syöttöjä tulee siis selvästi vähemmän kahdella keskuspelaajalla operoidessa – varsinkin kun laitapuolustajat pyrkivät samanaikaisesti nousemaan vahvasti ja sjoittumaan useasti keskuskentan pelaajien yläpuolelle. Näin ollen sivuun suuntautuvien syöttöjen kohde tulee hyökkäävämmäksi ja ei niin hidastavaksi. Näin ainakin omien havaintojen peruusteella.

Boron toinen ongelma liiallisen vauhdin (rytmityksen puute) lisäksi on murtautuminen. Kun ryhmityksessä on samaan aikaan neljä hyökkääjää(nimenomaan hyökkääjiä – ei hyökkääviä pelaajia!), nousee väkisinkin esiin kysymys kuka murtaa, kun kaikki ovat murtautujia? Kaikki neljä ylintä pelaajaa ovat profiililtaan erilaisia, mutta ajatuksiltaan samanlaisia: kaikki haluavat tehdä maaleja. Kaikki nelikosta Scott MacDonald, Marvin Emnes, Emmanuel Ledesma sekä Ishmael Miller ovat pelanneet tämän kauden aikana hyökkääjää sekä kahden että yhden kärjen systeemeissä. He ovat siis luonteeltaan tavalla tai toisella hyökkäyksien päättäjiä – eivätkä niiden synnyttäjiä.

MacDonald on hyvä ennenkaikkea hyvä viimeistelijä, Emnesin vahvuudet ovat nopeudessa ja linjan taakse tehtävissä juoksuissa, Miller on uhka ilmassa ja Ledesma erikoistilanteissa sekä vastustajan viimeisen linjan etupuolella.

Näistä profiileista Ledesma sopii parhaiten viimeisen pallon antajaksi, mutta kovin usein hän unohtuu Sheffield Wednesdaytä vastaan hieman liian usein oikealle laidalle eikä ole vielä omimmillaan tulleessaan laidalta kohti keskustaan. Ylimpien pelaajien palloton liike on kuitenkin varsin monipuolista, mutta selkeän murtajan rooli puuttuu. Nyt keittiössä on liian monta kokkia sohimassa saman kattilan ympärillä.

Sitten tapahtuu. Ledesman oikea-aikainen syöttö tavoittaa elämänsä futista pelaavan Arsenal-hylkiö Justin Hoyten loistavan nousun ja (topparin ja laitapakin välistä) ja tämä viimeistelee komeasti ensimmäisellä kosketuksella. 1-0.

Uusi aika?

Toisella jaksolla Boro jatkaa ottelutapahtumien hallintaa. Wednesday tasoittaa heti jakson alussa selvällä paitsiomaalilla, mutta Boro ei tutise. Kuten muistamme, se elää nyt ansaitusti positiivista ajanjaksoa. Ja silloin myös positiivisuus palkitaan.

Jälleen Emmanuel Ledesman loistava tilanteentunnistus tekee tuhoja: hän iskee irtopalloon viimeisen linjan etupuolella, ottaa tarvittavan verran tilaa pois voimakkaalla tempokuljetuksella, antaa hyväpainoisen syötön MacDonaldille, joka jatkaa sen eteenpäin Ishmael Millerille tyhjän maalin eteen: 2-1.

Hetkeä myöhemmin Emnesin tilalle vaihdettu viides peliin osallistunut hyökkääjä Lukas Jutkiewic viimeistelee päällään Leadbitterin antamasta kulmasta loppulukemat 3-1. Ja sitten koittaa kauden jatkon kannalta pelin tärkein yksittäinen hetki.

3-1- maalin jälkeen Boro pitää seuraavan vajaan minuutin ajan palloa hallussaan – hallintaa hallinnan vuoksi. Keskikentän pohjat syöttelevät toppareiden kanssa kontrollidusti ilman pyrkimystä hyökätä tai edes edetä vastustajan alueelle: he syöttävät tylsyyden vuoksi. The slower the better. Aamen. Tämä oli merkki Mowbrayn ajettelusta. Jalkapalloajattelusta. Positiivisesta realismista eli pragmatismista. Ja tällaisella ajattelulla tehdään tuloksia.

Ainiin, se messi(as).

Miltei joka kerta, kun uusi nimetön pelaaja tuli kesällä Boroon, Mowbray toppuutteli kannattajien odotuksia. (vaikka tiesi näiden olevan tälle sarjatasolle hyviä vahvistuksia) ”He´s a class player, but you shouldn´t get too carried away here. He´s no Messi”. Realismia. Mutta positiviista. Hymyilyttää. Monestakin syystä.

Loppupäätelmät

Boro on tällä hetkellä mielenkiintoisin joukkue Englannissa. Miksi?

1) Mowbray on ehdottamasti rehti ja hyvä pelin opettaja. Minulla on ollut ilo ja kunnia tavata kyseinen herrasmies ja hänessä oli sitä jotain. On tehnyt kärsivällisesti työtä jalkapallon parissa eikä ole pelännyt ottaa vaikeita haasteita vastaan. Miehen kehitystä on mielenkiintoista seurata. But you shouldn´t get too carried away here. He´s no Sacchi.

2) Saarivaltion kuumin joukkue. Viimeisistä seitsämästä ottelusta kuusi voittoa ja yksi tasapeli.”Form is temporary, class in permanent.” Kausi on kuitenkin pitkä.

3) Boro on käyttänyt kentällä tähän mennessä 29:ää pelaajaa (toiseksi eniten koko sarjassa). 18 pelaajaa on tenhyt maalin Borolle tällä kaudella. Materiaalia on ja ryhmitys muuttuu vastustajan mukaan, mutta kuinka kauan?

4) George Friend, Emmanuel Ledesma.. nimettömät pelaavat tulevat nousemaan joukkueen mukana. Pelaajat kehittyvät hyvässä ympäristössä.

5) Yhteisö herää hiljalleen. Perjantain pelissä Sheffield Wednesdaytä vastaan suurin yleisömäärä (yli 28 000) yli kolmeen vuoteen.

Mowbray on määrätietoisella toiminnallaan ansainnut positiivisen suhtaumisen – hän tietää, että työ toimii ja tuottaa juuri oikeanlaisia tuloksia:  positiivisuus mielessä muuttuu posiivisiksi teoiksi ja lopulta auraksi. Lopulta.

Normaali
Otteluanalyysit

Everton – Liverpool: Kaliseva reaktiivisuus

Tämän saarivaltiopainotteisen Supersunnuntain kunniaksi (ja cmoren italialaisen jalkapallon ala-arvoisen kohtelun vuoksi) keskityn brittiläisten valmentajien reaktiivisuuteen, toimintaan ottelun aikana.

Jalkapallovalmentajan työsarka on huikea ja yhdeltä henkilöltä (resursseista riippuen 1-20 henkilöltä) vaaditaan samanaikaisesti yksittäisten detaljien ja laajojen kokonaisuuksien hallitsemista. Yksi jalkapallovalmentajan keskeinen ominaisuus on kyky reagoida joukkueensa toimintaan ottelun aikana. Tätä reagointia ottelun kulkuun kutsutaan siis reaktiivisuudeksi.

David Moyes: Minun tapani

Moyes juoksuttaa joukkonsa Liverpoolia vastaan sille ominaiseen positiiviseen 4-4-jotain- muodostelmaan, jossa Fellaini pelaa aavistuksen Jelavicin alapuolella. Alakerta on selkeä flatti neljän linja, jossa laitapakit (Baines & Coleman) saavat nousta, mutteivat koskaan kenttätasapainon kustannuksella.

Moyesin pelitapa korostuu keskikentän sydämen pelaajistossa: Neville ja Osman ovat todellisen no-nonsense- osaston kruununjalokiviä. Nopea ja suoraviivainen pelin avaaminen (sekä rakentelu) perustuu siihen, että pitkästä avauksesta (joko maalivahti Howardin tai toppareiden Distin & Jagielka toimesta) voitettu kakkospallo putoaa keskikenttäpelaajille, pelin etupuolelle.

Suurimmaksi osaksi Evertonin avaamisessa ykköspallo hävitään, mutta ylhäälle nostetun paketin avulla kakkospallot voitetaan varmasti keskimmäisen ja viimeisen kolmanneksen porteilla. Tällä alueella Everton alkaa myös pelaamaan palloa. Siis syöttämään sitä.

Moyesin tyyli pelata jalkapalloa poikkeaa raikkaalla tavalla nykyisestä pallonhallinnan ortodoksista, mutta se on silti äärimmäisen hyvin organisoitua ja tehokasta, kaunista jalkapalloa. Everton ei missään nimessä roiski, vaikkakaan pitkiä ykköspalloja ei edes ole tarkoitus voittaa. Ratkaisevaa on kakkospallon hoitaminen omille ja tämän jälkeen kontorolloitu pelin rakentaminen.

Osman ja Neville pelaavat ihailtavasti omilla vahvuuksillaan ja tämä on myös hyvän valmentajan ja valmennuksen merkki: joukkueen pelitapa sopii loistavasti pelaajien karaktääreille. Keskustan pelaajat eivät tule hakemaan palloa toppareilta naama omaan maaliin päin vaan kääntävät selkensä moi(ye)sille turhuuksille ja lähtevät hakemaan sitä kakkospalloa vastustajan kenttäpuoliskolle. Pelaajat eivät tule Evertoniin kehittymään paremmaksi pelaajiksi – he tulevat sinne ollakseen parempia pelaajia ja ennenkaikkea (rajallisista ominaisuuksistaan huolimatta) olemaan voittavia pelaajia.

Moyesin ajattelua kuvastaa se, että joukkueen paras ja taitavin pelintekijä, vahvan feminiininen Steven Pienaar, (tänään pelikiellossa) pelaa useimmiten laidalla suhteellisen vapaassa roolissa – kaukana keskustan sydämestä – siitä osasta, jolle Moyes asettaa erilaiset odotukset kuin pallonhallinnan nimeen vannovat valmentajat. Moyesin Evertonin konehuone on kuin Lahti –  keskustassa tapellaan.

Evertonin pelitapa on siis tiivistettynä eräänlainen brittifutiksen kehitelty versio, hybridi: suoraviivaisuutta, maskuliinista taitoa, ilmatilan herruutta – sekä femininiisia taito-ominaisuuksia ja taktisesti hyvin roolitettuja pelaajia.

Brendan Rodgers: Minun tapani

Rodgersin projekti on vielä pahasti vaiheessa ja tässä kohtaa ei ole vielä reilua tuomita pohjoisirlantilaisen alkukautta surkeaksi. Kiihkeään paikallisotteluun Rodgers tekee rohkeita ja ennakkoluulottomia valintoja: aloituksessa on paljon nuoruutta ja uuden pelitavan kaikuja, mutta ikävä kyllä myös Keny Dalglishin perinnön vanhoja raunioita. Rodgersin suosima 4-3-3 on muuntautunut eräänlaiseen 4-2-1-3:een, joka tässä pelissä Poolin vähäisen hallinnan myötä oli useimmiten palloton 4-2-1-2-1. Sahin operoi Gerrardin ja Allenin yläpuolella, Suarez piikissä hieman laitapelaajia Sterlingiä ja Susoa ylempänä.

Rodgers haluaa olla uskollinen tyylilleen ja lähtee pelaamaan Evertonia vastaan ”omaa” peliään. Hitaasti ja syvältä omalta alueelta alkava pelin rakentaminen on kuitenkin vaikeaa kotijoukkueen kovassa prässissä: palloja menetetään paljon ja nuorten pelaajien itseluottamus on kateissa.

Allen yrittää myös vetää omaa juttuaan keskikentän keskustassa, mutta huomaa tilanteen olevan tänään eri kuin Melwoodin treenikeskuksen avaamispelissä, jossa pelataan toisia pallonhallinnan kulttuurin edustajia vastaan:  5 v 4 keskikentän jokerilla ei lähde rullaamaan samalla tavalla Goodison Parkilla hyökkäävän joukkueen toimesta kuin Rodgersin ytimekkäissä tunnin mittaisissa pienpelipallonhallintatreeneissä, jossa puolustavan joukkueen prässääjinä hölköttelevät 89 prosentin syöttövarmuudella toimivat junnut, joille on kerrottu, että tehokkain tapa puolustaa on hallita palloa.

Evertonin kuudesta ylimmästä pelaajasta 5 herättää pelkoa – vain Mirallas tulee feminiinisemmästä kulttuurista (jos karvaisia etelä-eurooppalaisia voidaan tähän kategoriaan stereotypisoida. No,  ainakin jalkapallossa voidaan.) eikä tule samalla tavalla runkoon kiinni kuin muut sinipaitojen edustajat. Kentällä haisee hiki ja paska. Ja he ovat heti perseessä kiinni. Prässi tehoaa ja Liverpool on vaikeuksissa pelinsä kanssa.

Rodgers on kuitenkin positiivinen ja yrittää. Positiivisuus palkitaan ja Liverpool ottaa kahden maalin johdon – joskaan ei varsinaisesti pelitapansa vuoksi. Ensimmäinen tulee vastahyökkäyksestä ja toinen sivuvaparista. Maalit tulee aina jostain, mutta pelitavalla voitetaan pelejä. Ja hetken kuluttua peli on taas tasoissa.

Ensimmäinen kulman jatkotilanteesta ja toinen syvällä voitetun pallon jälkeen. Pelitavalla.

Naismith – shakkinappula

Ensimmäisen jakson mielenkiintoisin nyanssi on John Naismithin rooli Evertonin keskikentän oikealla laidalla. Hän tekee laidaltaa vahvoja diagonaalisia juoksuja syvälle keskustaan ja tuottaa ongelmia Liverpoolin topparikaksikolla (Agger & Skrtel), joka on jo muutenkin täystyöllistetty Fellainin ja Jelavicin kaltaisten jättien kanssa painiskellessa. Kumpikaan punapaidoista ei oikein tiedä mitä skottiblondin kanssa pitäisi tehdä.

Syvältä prässättäessä Naismith kiitää useasti kotijoukkueen muodostelman ylimpänä, mutta Pool-veskari Jonesin lähettämän (pakon sanelemana) ison pallon osuessa maahan, on Naismith ehtinyt jo kiltisti omalle laidalleen, takaisin muotoon, jossa Everton on keskikolmanneksella pallottomana.

Naismith liikkuu järkevästi ja ovelasti eikä tämänkaltainen täsmäroolitus ole arkipäivää Englannin Valioliigassa. Tämä olkoon kunniaksi Moyesille. Myös Naismith saa hyvästä esityksestään henkilökohtaisen palkinnon tasoitusmaalin muodossa.

Reaktiivisuus: Moyes vs. Rodgers

Lähtökohtaisesti Moyes siis luottaa omaan juttuunsa ja se toimii. Myös Rodgers luottaa juttuunsa, mutta se ei toimi. Moyes ei tee muutoksia 2-0- tappioasemassa vaan luottaa omiinsa. Rodgers ei tee muutoksia johtoasemassa ja sen takia peli onkin pian 2-2. Tiedä häntä sokaisiko yllättävä johto Rodgersin tai ei, mutta syystä tai toisesta hän ei tee muutoksia, vaikka joukkue onkin kahden maalin johdosta huolimatta pahasti alakynnessä. Ensimmäinen jakso menee Moyesille.

Toisella jaksolla tapahtuu taas jotain mikä ei ole tyypillistä brittiläisessä jalkapallossa (toivoni Valioliigan suhteen alkaa hiljalleen kohota). Kun joukkueet astelevat kentällä, Rodgers osoittaa hyvän jalkapallovalmentajan merkkejä: hän muuttaa tauolla 2-2- tilanteessa rohkeasti ryhmitystään ja tekee kaksi pelaajavaihtoa. Aamen.

Suso ja Sahin tulevat vaihtoon Shelveyn ja Coatesin tullessa kentälle. Jo tässä kohtaa oli sohvan pohjalta todettava, että Rodgersin ratkaisu oli kunnioitettava – kävi pelissä lopulta sitten miten tahansa. Hän näki toppareidensa olevan jatkuvissa ongelmissa 2v2- tilanteissa Jelavicia ja Fellainia vastaan Naismithin hämmentäessä pakkaa vielä lisää omalla taktisella panoksellaan.

Nyt hän sai puolustuksen keskustaan lisäturvaa ekstramiehen muodossa eikä oikeastaan menettänyt mitään elementtejä pelistään. Uusittu keskustan kolmikko sai nyt selkeämmän (ainakin teoreettisella tasolla) mahdollisuuden hallita keskikenttää Osmania ja Nevilleä vastaan. Tämä pakotti myös Fellainin putoamaan hieman ja vähensi painetta Liverpoolin puolustuksessa.

Uusi ryhmitys ei kuitenkaan toiminut (eikä voinutkaan) täydellisesti eikä edes hyvin. Poolin peli oli kuitenkin kontrolloidumpaa eikä se näyttänyt niin haavoittuvaiselta kuin ensimmäisellä jaksolla. Enriquen ja myöhemmin Wisdomin tilalle vaihdettu Jordan Henderson eivät selvästikään olleet sinut uuden laitaroolinsa kanssa eikä heitä pitäisi edes mainita Maggion, Zunigan tai Lichtsteinerin kaltaisten suuruuksien kanssa samassa lauseessa. Tuo laitarooli on kuitenkin oleellisessa asemassa Poolin käyttämässä 3-5-2- systeemissä ja sen vuoksi hyökkääminen oli hyvin puisevaa.

Peli muuttui toisella jaksolla myös yleisellä tasolla – tempo laski odotetusti ensimmäisen jakson vouhotuksesta ja intensiteetti sekä tunnelataus heikkenivät siinä mukana. Toisaalta molempien joukkueiden peruspelaaminen ja puolustaminen oli toisella jaksolla laadukkaampaa. Kansan syvät rivit sanoisivat taas, että toinen jakso oli tylsempi – minä sanon, että se oli molempien joukkueiden osalta kontrolloidumpi.

Loppupäätelmät:

Ottelu oli Valioliigalle erittäin merkittävä. Ottelussa nähtiin taktisia elementtejä, jotka eivät ole olleet sille viime vuosina tyypillisiä. Wiganin Roberto Martinezin ja Cityn Roberto Mancinin kokeilujen vanavedessä myös muut valmentajat osoittavat reaktiivisuuttaan pelin aikana. Rodgersissa on ehdottamasti paljon potentiaalia ja toivon todella, että hän menestyy valmentajana, jos ei sitten Liverpoolissa niin sitten jossain muualla. Aika, jolloin myös Englannissa aletaan katsoa parempaan tulevaisuuten kaikenmaailman steve brucejen, alex mcleishien ja ian dowieiden jäljiltä, on hitaasti, mutta varmasti siis saapumassa.  Myös Phil Nevillen saama keltainen kortti filmaamisesta osoitti muutoksen olevan ovella. Aamen.

Molemmat valmentajat uskoivat aluksi omaansa. Toisen oma toimi tänään, toinen reagoi ja teki muutoksia. Näiltä osin ottelun lopputulos 2-2 kuvaa hyvin myös valmentajien keskinäistä kamppailua tänään. Oli kerrassaan hienoa seurata valmentajan ja taustatiimien välistä keskustelua toisella jaksolla, kun ottelussa alkoi tapahtua. Käsi suun edessä tietenkin.

Toivottasti molemmat valmentaja pysyvät reaktiivisina ja ennenkaikkea nöyränä pelille.

Normaali

Tätä nykyä Fiorentinassa pelaava keskikenttämies David Pizarro on yksi maailman aliarvostetuimmista jalkapalloilijoista. Chileläinen Santiago Wanderersin kasvatti täytti juuri hiljattain 33- vuotta, mutta hänen maagiset taitonsa pelin takana istuvana rakentajana ovat yhä tallella.

Pizarro nousi tietoisuuteen Udinesessa Luciano Spalletin alaisuudessa, jossa hän vietti kokonaiset neljä vuotta. Yhden Interissä vietetyn kauden jälkeen hän seurasi Spalletia Romaan, jossa hän oli hyvin oleellinen osa Roma-valmentajan palapeliä.

Spalletin lähdön jälkeen Pizarron ura pysähtyi Romassa eikä peliaikaa enää juuri tullut. Viime kaudella Manchester Cityn Roberto Mancini osoitti ymmärtävänsä Pizarron arvon ja tarjosi tälle puolikkaan kauden lainapestin tulevan Valioliigamestarin riveissä. Osa jäi lopulta varsin pieneksi ja Pizarro palasi kesällä takaisin Romaan ilman kultamitalia, sillä esiintymiset taivaansinisten paidassa jäivät alle kymmeneen.

Zdenek Zeman ei kuitenkaan löytänyt Pizarrolle käyttöä omassa Stadio Olimpicon vallankumouksessaan ja niinpä piskuinen chileläinen päätyi Fiorentinaan – Romasta tutun Vincenzo Montellan valmennukseen.

Rytmiä ja kontrollia

Pizarro sijoittuu Montellan 3-5-2 ryhmityksessä keskustan kolmiosydämen pohjalle, niin sanottuun istujan rooliin. Hänen tärkeimpänä tehtävänä on olla pelin rakennusvaiheessa aina pelattavissa ja kyettävä pitämään pallo varmasti oman joukkueen hallinnassa. Tarpeen vaatiessa tämän pelipaikan pelaajan on kyettävä rohkeasti hakemaan palloa myös ahtaista väleistä ja selvittävä jopa kahden vastustajan prässistä.

Syvällä omalla alueellaan operoivat maestrot joutuvat monesti kahden suuntaisten prässien (keskinkentän keskuspelaajat ja hyökkääjät) kohteeksi: positiivisen transition vaiheessa pelintekijän läheisyydessä on luonnollisesti vastustajan hyökkääjiä ja keskikenttäpelaajia juuri päättyneen hyökkäystilanteen jäljiltä ja haluavat voittaa pallon takaisin omalle joukkueelleen. Näin ollen syvien vesin rakentajalta edellytetään kykyä reagoida eritasoisiin prässeihin ja ylläpitää samalla tilanteen rytmi ja kontrolli.

Pizarro ei ole kuitenkaan tyypillinen pohjapelaaja. Hänessä on räjähtävyyttä ja luonnollista luovuutta. Ominaisuuksia, joita pohjapelaajalta ei yleensvaadita. Nämä ominaisuudet mahdollistavat Pizarrolta muitakin ratkaisuja kuin yhden tai kahden kosketuksen ”helppoja” syöttöjä alas tai sivulle. Tätä huipputärkeää ominaisuutta ei ehdottomasti pidä aliarvioida, mutta Pizarro tarjoaa joukkueelleen (ja valmentajalleen!) huomattavasti laajempia mahdollisuuksia. Hänen temperamenttinen eteläamerikkalainen ajattelunsa tarjoaa raikkaita tuulahduksia pelin ryhmittämiseen: hän on kuin nainen – täynnä arvoituksia.

Tämän vuoksi myös vastustajan on vaikea suhtautua Pizarroon: pelkkä syöttösuuntien peittäminen ei häntä vastaan aina riitä, sillä Pizarro ei välttämättä edes syötä. Pizarro saattaa helposti ottaa käyttöönsä 7-8 kosketuksen tempokuljetuksen, jonka aikana imee syöttösuuntien peittäjät itseensä ja täyttää imunsa tuottaman tyhjän tilan täydellisesti ajoitetulla ja kontrolloidulla painopisteen vaihdolla.

Ja kun vastustaja päättää lähteä rohkeasti riistamaan pelivälinettä Pizarrolta jalasta tuetussa prässissä, pelaa 170 senttinen chileiläinen yhden kosketuksen helpon syötön omille – yleensä seinällä kolmannelle. Ja vastustajan prässääjät turhautuvat.

Juuri tuo pelin rytmittäminen tekee Pizarrosta maailmanluokan pelaajan tällä paikalla. Hän kykenee valitsemaan tilanteissa pääsäntöisesti aina oikean vaihtoehdon: hän tietää milloin pelata nopeasti ja milloin hitaasti. Hän tunnistaa tilanteen ja reagoi siihen niinkuin vain todellinen laatupelaaja voi.

Säästeliäs puolustaja

Ottelussa Juventusta vastaan Pizarro puolustaa omalle tyylilleen uskollisena. Pienen kokonsa myötä Pizarro on kehittänyt puoluspeliään siten, että hän tuskin koskee keneenkään pelin aikana – eikä hänen edes tarvitse. Hän tunnistaa heikkoutensa ja on järkevä pelaaja: Pizarro on ajattelussaan vastustajaansa yhden askeleen edellä ja puolustaa sjoittumisellaan.

Joku harjaantumaton silmä voisi pitää häntä neitimäisenä  ja kaksinkamppailuja välttelevänä

primadonnanna, mutta todellinen jalkapallosilmä tunnistaa hänen älykkyytensä. Erään pienikokoisen ja taivan suomalaisen keskikenttäpelaajan loukkaantumishistoria (ja ura!) voisi kenties olla erilainen, jos hän olisi keskittynyt riehumisen (ja sukittamisen) sijaan maltillisempaan puolustamiseen sijoittumalla järkevästi. Tai joku (Guy Roux:in lisäksi) olisi sitä hänelle opettanut.

Pizarro ei siis juurikaan taklaa vaan hän riistää pallon koskemalla vain palloon – hyvin harvoin hän edes ajaa vastustajan runkoon kiinni. Hän sijoittuu ennaltaehkäisevästi aina pallon alapuolelle ja tukee riistävien keskikenttäpelaajien (Valero, Romulo) prässiä takaa päin. Loistavan sijoittumisen ja tilannetajun vuoksi Pizarro ikäänkuin keräilee palloja vastustajan jalasta kuin mustikoita metsästä konsanaan. Helppoa.

 Juve kokee Pizarron taidon

 Ottelussa Juventusta vastaan Pizarrolla on 208 (ekalla jaksolla 95, tokalla 113) kosketusta palloon. Hänen keskimääräinen suoritus ottelussa pallon kanssa tapahtuu 2,8:lla kosketuksella. Pizarro syöttää pelin aikana 74 kertaa, onnistumisprosentin ollessa 93,2 ja syötöistä 62,2 prosenttia suuntautuu eteenpäin.

 Juvea vastaan Pizarro menettää pallon 3 kertaa. Pallottomana olleessaan peliväline käy Juven toimesta kontrolloidusti hänen alapuolellaan ainoastaan 18 kertaa koko ottelun aikana. Muun ajan ottelusta hän on pallottomana siis aina pallon alapuolella – ja peli hänen etupuolellaan. Pizarro onnistuu riistämään pallon kahdeksan kertaa ja kaksi kertaa hän joutuu rikkomaan vastusjaansa. Toisesta rikkeestä tulee myös keltainen kortti.

 Tilastot kertovat tosiasioita Pizarron laadusta, mutta paljon jää myös niiden ulkopuolelle. Hän edesauttaa loistavalla prässi-tuki- pelaamisella monen pallonriiston onnistumista ja ennakoivalla sijoittumisellaan monta taklausta jää tekemättä. Tosin kaksi kertaa Pizarro ajatuu puolustilanteessa vastustajan väärälle puolelle, mutta tilanteista ei koidu Fiorentinan kannalta mitään vaarallista.

 Ottelun aikana Pizarron suoritustaso ei siis juuri heilahtele. Ensimmäisellä jaksolla hän käyttää keskimäärin 2,79 ja toisella 2,82 kosketusta suoritusta kohden. Ensimmäisellä jaksolla Pizarrolla on viisi yli viiden kosketuksen suoritusta ja toisella jaksolla niitä on 7. Vastaavasti toisella jaksolla yhden kosketuksen suorituksia on hieman ensimmäistä jaksoa enemmän (10-8).

 Toisella jaksolla Pizarron syötöt suuntautuvat hieman ensimmäistä enemmän taaksepäin (15-10), mutta myös syöttöjen onnistusprosentti on parempi, 95% (ekalla jaksolla 91,1).

 Tilastot eivät tosin kerro sitä tosiasiaa, että vastaavalla pelipaikalla Juventuksen riveissä pelannut Andrea Pirlo otetaan vaihtoon ottelun 61. peliminuutilla. Tuskin kukaan tosin edes huomasi hänen olleen Pizarron kanssa samalla kentällä!

 Pizarro pähkinänkuoressa

 Rytmi

 Pizarro ymmärtää pelin virtaukset ja osaa sekä elää niiden mukana että vaikuttaa niiden kulkuun. Hän, jos kuka osaa pelin rytmittämisen jalon taidon – ehkäpä paremmin kuin kukaan muu koko maailmassa.

 Kontrolli

 Liittyy oleellisesti myös rytmiin, mutta ilman kontrollia ei ole rytmiä. Pizarro pystyy kontrolloimaan peliä ja pelivälinettä. Yleensä hyvät pelaajat pystyvät vain toiseen näistä, mutta Pizarrolta onnistuvat molemmat lähes häikäisevällä varmuudella. Pizarro uskaltaa (ja haluaa!) vaikuttaa pelitapahtumiin ja osallistuu peliin ajatuksellaan – sekä pallollisena että pallottomana.

 Taito

 David Pizarro on huikean taitava pelaaja. Hän kykenee pelaamaan hyvin pienessä tilassa ja monesti jopa kahden pelaajan prässissä – onnistuneesti. Pizarron syöttövalikoima on laaja: yhden kosketuksen seinät kolmannelle sivupainossa ja 50 metrin painopisteen vaihdot (maalla, merellä ja ilmassa!) kuuluvat kaikki repertuaariin.

 Häikäisevä pelaaja, joka tarvitsee vain valmentajan, joka ymmärtää hän. David, olet tervetullut minun joukkueeseeni ihan milloin vain! 

( Nro 7)