Reportaasit, Valmennus

1A GIORNATA

Il campionato:n kevätkierros potkaistiin käyntiin viime viikonloppuna, kun viimeisetkin juniori-ikäluokat aloittivat oman sarjakautensa pitkän joulutauon jälkeen.

Ohessa katsaus italialaiseen juniorijalkapalloon nimenomaan sarjaotteluiden näkökulmasta.

Il campionato

Oma joukkueeni, 2007- syntyneiden poikien Accademia Internazionale Calcio (ryhmä D) pelaa Milanon alueellista sarjaa, jonka kaikki joukkueet sijaitsevat noin 15-20 kilometrin säteen sisällä kaupungin ytimestä.

Meidän ikäluokassa lohkoja on 14, joissa jokaisessa noin 12 joukkuetta. Pelimuotona on 7v7 ja peliaika on jaettu kolmeen 15 minuutin mittaiseen erään.

Erän voitosta saa yhden pisteen ja tasapelistä molemmille joukkueille 1 piste. Otteluissa ei siis lasketa yhteismaaleja vaan ottelun lopputulos määrittyy erissä saavutettujen pisteiden mukaan.

Esimerkiksi sarja-avauksessamme Real Crescenzagoa vastaan hävisimme ensimmäisen erän 0-3, mutta voitimme kaksi seuraavaa maalein 3-0 ja 2-0, joten ottelu päättyi lopulta voittoomme pistein 2-1.

Italian juniorisarjoissa, alle 12- vuotiaiden peleissä, ei varsinaisesti tehdä sarjataulukkoja, vaan ottelutulokset ilmoitetaan liittoon vain sitä varten, että joukkueet voidaan sijoitella seuraavalle sarjakaudelle mahdollisimman tasaisesti.

Idea kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta käytäntö on hyvin erilainen. Nimittäin yleensä seuroilla pelaa sarjoissa monta eri joukkuetta (esimerkiksi meillä 5 eri joukkuetta) ja loppujen lopuksi seurojen junioripäälliköt päättävät jälkikäteen (sarjaohjelmien valmistuttua) mikä joukkue edustaa seuraa missäkin lohkossa. Esimerkiksi minun joukkueeni, ryhmä D, pelaa nyt otteluohjelmassa ryhmän E pelejä.

”Distanza!”

Suomalaiselle valmentajalle suurimpia huomioita on joukkueiden hyvin vaihteleva taso. Tämä varmaankin juuri edellä mainitusta syystä: seurat ovat omatoimisesti vaihdelleet lohkoissa pelaavia ryhmiä ja tasoerot ovat suuria.

Syyskaudella pelasimme ainostaan yhden ottelun, jossa molemmat joukkueet pystyivät pelaamaan haluamaansa jalkapalloa. Muissa otteluissa olimme täysin ylivoimaisia ja kahdessa pelissä meillä ei ollut pelillisesti juuri mitään sanottavaa: vastustajat melkein kävelivät ylitsemme.

Huomionarvoista Suomeen verrattuna on myös pelien kova tempo. Taitotasossa ei ole mielestäni kokonaisuudessa eroja Suomeen, mutta pelaajien omistautuminen otteluissa sekä pelaamisen intensiteetti on huomattavasti korkeammalla tasolla.

Sarjataulukoilla tai niiden varsinaisen merkityksen puuttumisesta (sarjoista ei nousta tai pudota) huolimatta pelaajien voitontahto on erittäin korkea. Tilanteisiin mennään kovaa ja omille annetaan surutta palautetta joko huonosta syötöstä tai löysästä pelaamisesta: ”la madonna!”.

Pelitavallisesti joukkueet eivät juurikaan poikkea suomalaisista juniorijoukkueista.  Lähes kaikki näkemäni 7v7- joukkueet pelaavat 2-3-1- ryhmityksellä ja ovat lähtökohtaisesti pyrkineet pelaamaan maata pitkin maalivahdilta asti. Pelin sekä vastustajan kunnioittamiseen kuuluu, että maalivahdille annetaan riittävä distanza lyhyttä avausta varten. Tästä pelaajat huolehtivat myös itse.

Huomattavaa on myös pelaajien tarve ja halu kuljettaa paljon palloa voimakkaasti eteenpäin ja haastaa vastustajia rohkeasti 1v1- tilanteisiin. Pelien virtaukset ovat hyvin vahvoja ja varsinkin itseäni, enimmäkseen hieman vanhempien junioreiden kanssa useimmiten toimineena, pelien huikea vauhti (lue koheltaminen) ja pallollisen kontrollin puute häiritsevät ajoittain.

Pienen kentän otteluissa (5v5 ja 7v7) ei ole lainkaan tuomareita ja pelaajat pyrkivät sopimaan kiistanalaiset tilanteet keskenään. Valmentajat toimivat epäselvissä tapauksissa lähes poikkeuksetta ehdottoman solidaarisesti eikä oman joukkueen hyötyä ajatella: se ei kuuluu pelin henkeen juniorisarjoissa. Muutamia säätöjä harmailla alueilla olen kuitenkin todistanut, mutta itse ainakin olen ollut todella positiivisesti yllättynyt kuinka hyvin tämä tuomarien poissaolo on toiminut ottelusta toiseen.

Pelipäivä on juhlapäivä

Ylivoimaisesti suurin hienous täällä tähän asti on ollut huomata pelipäivän arvo. Kun pelipäivä koittaa, on se junioreille koko viikon odotetuin kohokohta.

Nähdäkseni ottelutapahtuman suurelle arvolle Italiassa on olemassa kolme keskeistä syytä: voittamisen kulttuuri, tapahtumien vähäinen määrä sekä ottelutapahtuman kulttuuriset tekijät.

Milanon junioritapahtumia (harjoituksia/pelejä/seminaareja) nyt 5 kuukautta nähneenä voidaan harjoittelun metodologian ja juniorivalmennuksen yleisen tason sanoa olevan hyvin lähellä Suomen vastaavaa. Voisinpa melkein rohkeasti väittää, että keskitason ja sitä alempien tasojen juniorijoukkueilla on Suomessa kauttaaltaan laadukkaampaa valmennusta kuin täällä saapasmaassa vastaavan tason joukkueilla.

Mutta yksi iso ero on kuitenkin olemassa:  nimittäin halu voittaa. Voittaa treeneissä, voittaa treenien loppupeleissä, voittaa sarjapeleissä. Oli kyseessä mikä tahansa höntsä niin se halutaan voittaa.

En muista treeneistä yhtään sellaista teema- tai loppupeliä, joka ei olisi päättynyt jonkinlaiseen sekasortoiseen hälinään ja purnaukseen: milloin joku maali oli hylätty epäoikeudenmukaisesti, millon jonkun toisen pelaajan sanottiin rikkoneen jossain maaliin johtaneessa tilanteessa ja niin edelleen. Kaikki haluaisivat olla voittajia eikä häviäjän roolia hyväksytä helposti.

Harvassa ovat olleet myös ne kerrat, kun joku pelaaja ei ole poistunut harjoituskentältä koppiin matkalla itku kurkussa itsekseen noituen ja käsiään levottomasti levitellen: ”ma dai!”

Toinen pelien arvoa nostattava tekijä on tapahtumien vähäinen määrä. Sarjassa pelataan syksyllä ja keväällä yhteensä 20 ottelua, joiden lisäksi – sarjakauden ulkopuolella – muutama turnaus sekä pari harjoitusottelua ennen sarjojen alku.

Sarjakauden aikana ei siis pelata turnauksia, lukuunottamatta jotain pieniä poikkeuksia (esimerkiksi ulkomaisten tai kotimaisten huippujoukkueiden vierailut).

Sarjan syyskierros pelataan perättäisinä viikonloppuina – aina yksi ottelu kerrallaan –  loka- joulukuussa ja kevätkierros samalla periaatteella helmi- huhtikuussa. Jokaiselle joukkueelle tulee yleensä sarjakauden aikana yksi riposo, yhden ottelukierroksen mittainen huilivuoro peleistä, jolloin joukkue pitää joko taukoa kokonaan tai pelaa harjoitusottelun.

Kauden alusta (syyskuun alku) tähän päivään mennessä joukkueeni on pelannut yhteensä 23 ottelua, joista kilpailullisia pelejä on ollut 18 (sarja tai turnaus). Turnausotteluissa pelataan yleensä joko 1×20 minuuttia tai 2×12 minuuttia.

Tapahtumia on varmasti muutenkin vähemmän kuin samantasoisilla suomalaispelaajilla. Seuramme kaikissa 7v7- ikäluokissa (2008, 2007, 2006) harjoitellaan 2 kertaa (á 90min) viikossa. Interin edustusjoukkue (2007) harjoittelee viikossa yhden kerran enemmän.

Viikottainen sarjapeli (3x15min) tuo siis oleellisen lisän viikon harjoitusohjelmaan ja nostaa täten siis myös itse pelitapahtuman arvoa.

Kolmas ja ehkä se kriittisin tekijä pelitapahtuman korkeassa arvostuksessa on sille varatut puitteet ja niitä tukevat kulttuuriset tekijät.

Sarjapelit ovat siis aina yksittäisiä otteluita ja ne pelataan aina joko lauantaina tai sunnuntaina. Meidän kotipelit pelataan aina lauantaisin kello 15.00. Joka toinen viikonloppu kotona, joka toinen viereissa. Selkeä rakenne on kulttuurin perusta. (Perustan päällä sitten onkin tosin monenlaista säätöä päivittäin, mutta siitä lisää myöhemmin toisessa tekstissä.)

Selkeän pelipäiväkäytännön lisäksi jokaisella seuralla, societá, yhteisöllä, on omat tilansa: oma kenttä (tai kenttiä), omat sosiaalitilat sekä oma baari. Kyllä, oma baari.

Kun pelaajat kokoontuvat ottelupaikalle edustusasuissaan ja painuvat mister:in ja dirigente:n johtamina pukukoppeihin, vanhemmat jäävät seurustelemaan keskenään baariin hörppien espressoa tai vaikkapa jollain amaronella terästettyä caffe correttoa. Joku saattaa kumota oluenkin. Junioripeleissä on siis aidosti kyse hyvin järjestetystä tapahtumasta, johon on katsojankin mukava saapua.

Sisäänpääsy katsomoon maksaa yleensä 2-3 euroa ja sillä saa todella suurella todennäköisyydellä paikan katetusta katsomosta, josta pääsee katsomaan peliä optimaaliselta korkeudelta. Käytännössä puitteet junnupeleille ovat siis samanlaiset kuin aikuisten alasarjoissa.

Sitten ei muuta kuin nauttimaan pelien päätähuimaavasta vauhdista: ”Dai ragazzi!!Forza Accademia!!”

Vanhemmat elävät kyllä innokkaasti peleissä mukana ja katsomohuutelu käy kyllä ajoittain varsin kiihkeänä.  Ymmärrykseni mukaan sitä on täällä yritetty viime vuosien aikana seurojen toimesta kitkeä pois, mutta kyllä se siellä vahvasti vielä rehottaa.

Johtuu varmaan kielen mukanaan tuomasta lajiromantiikasta, mutta kyllä minä mieluummin pakon edessä kuuntelen kevytuntuvatoppatakkeihin sonnustautuneiden milanolaisten huutelua kuin espoolaisten insinöörien mölinää. Mutta tämä on vain oma mielipiteeni.

”Salutate la curva

Pelin päätteeksi kaikki käyvät kättelemässä kaikki: valmentajat käyvät moikkaamassa kaikkia vastustajan pelaajia ja vastaavasti pelaajat kättelevät vastustajien lisäksi myös näiden valmentajat.

Viimeiseksi tervehditään curvaa, paikalle saapuneita kannattajia eli vanhempia. Joukkue kiihdyttää keskiviivan tuntumasta yhtenäisenä rivistönä toisiaan käsistä kiinni pitäen ja nostavat kädet ylös kohdatessaan aidan toisella puolella olevat kannattajat.

Tiedän olevani oikeassa paikassa, kun joku pojista hyppää roikkumaan metallisesta verkkoaidasta ja ravistaa siitä uhmakkaasti voiton kunniaksi: ”dai dai!!”

Mainokset
Normaali
Elämä, Reportaasit, Valmennus

The Manager ja vaalimisen taito

Aluksi valittiin naama. Vaihtoehtoja oli neljä. Yksi oli tuimakatseinen herrasmies kauluspaidassa ja kravatissa. Hänen persoonansa vaikutti analyyttiselta ja kylmähermoiselta. Kasvojen vivahteet viittasivat harkitsevaan ulosantiin – tarvittaessa hyvin tiukkaankin sävyyn.

Toinen kauluspaitainen ja kravattikaulainen mies hymyilee. Hänen vahvuutensa ovat varmasti ihmisten johtamisessa eikä hän vaivaa päätään liikaa pelin nyansseilla. Hän luottaa vahvuuksiinsa, hän pitää pukukopin tyytyväisenä ja ketsupit pöydässä. Pelaajat kiittävät tietyistä vapauksista ja palkitsevat valmentajansa voittamalla noin joka neljännen pelinsä ja saavuttamalla 8. sijan sarjassa. Kaikki ovat tyytyväisiä. Eihän tällä materiaalilla voi parempaankaan päästä!?

Kolmas persoona käyttää vain verkkareita – harjoituksissa, peleissä ja kotona. Hän kiroilee myös paljon harjoituksissa, peleissä sekä kotona. Hänen henkensä haisee pahalle ja toimiston pöytä on sotkuinen. Hän kirjoittaa epäselvästi ja kalenterin hallinta on vaillinaista. Hän piiskaa pelaajiaan armotta harjoituksissa, joissa pelaajat juoksevat drilleissä ilman palloa löysissä college- housuissaan. Sade vihmoo tuulen kanssa kilpaa ja kaksikerroksiset tiilirivitalot tuovat turvaa taustalla. Ennen peliä pelaajat ovat kopissa hiljaa pelokas ilme kasvoillaan. ”Okay lads, today we let them fucking hav´it. Fucking big time. Let´s keep it tight, two banks of four and two center forwards. Let´s give them a proper fucking bollocking from the start! Get tight! Go on!!!”

Viimeisin vaihtoehto näyttää Valeri Lobanovskilta ja on nähnyt kaiken mahdollisen. Hän kasvattanut itsensä ja nähnyt kuinka lapsi tulee äidin sisältä. Hänen partansa alkoi kasvaa jo ennen toista maailmansotaa ja Thatcherin valtakaudella hän oli jo tukevasti keski-iän paremmalla puolella.Hän oli tottunut tekemään kaiken itse jo pienestä asti – kukaan ei auttanut eikä hän apua tarvinnutkaan.  Työt hän aloitti isänsä kanssa samalla kaivoksella 11- vuotiaana. 15- vuotiaana hänellä oli jo 12 alaista. Työt kaivoksessa loppuivat kuitenkin, kun hän sai parikymppisenä pelaajasopimuksen Exeterin reserveihin. Siitä alkoi 23 vuotta kestänyt pelaajaura sumusaarten alasarjoissa. Vaikea polvivamma lopetti pelit, mutta seuraavalla viikolla hän oli jo Herefordin harjoituksissa käskyttämässä pelaajia. Hän tuntee paikallisen kulttuurin läpikotaisin ja osaa käsitellä pelaajia. Hän tietää miten kuri luodaan ja kuinka käytöstapoja vaalitaan. Uudet pelaajat ristitään kopissa barbaarisin menoin. Hän epäilee eurooppalaisia.

professional_2

The Managerin neljä naamaa.

Sitten valittiin joukkue. Logo oli tietenkin pääasia, koska voimasuhteilla ei ollut merkitystä. Kaikilla oli sama pelaajamateriaali. Lähtökohdat olivat siis suomalaisen yhteiskunta-ajattelun mukaiset: äärimmäisen tasavertaiset.

Kun naama ja joukkue oli valittu, alkoi työt. Ja sitä riitti. Kauden alun lähestyessä piti hoitaa paljon juoksevia asioita. Yleensä kasaantunutta työvuorta lähdettiin purkamaan paitasponsorin valinnalla. Hinnat olivat pieniä ja pienestäkin bisnesvaistosta oli hyötyä: pitäisikö ottaa varmat rahat heti vai yrittää nostaa tarjouksia peliesitysten parantuessa? Vaiko riskeerata, että huono alkukausi pudottaisi tarjouksia entisestään. Managerin pää oli heti kovilla.

Talouspuolta piti laittaa kuntoon myös lippujen hinnoilla. Hyvin yleisesti englannin vanhassa kolmannessa divisioonassa (nykyinen League One) jouduttiin lähtemään niinkin alhaisesta summasta kuin 1.5 puntaa. Yleisö reagoi heti, jos hinta ja peliesitysten laatu (tulokset!) eivät täsmänneet.

Kassavirran alullepanon jälkeen oli aika tarkastaa pelaajamarkkinoita: nuoria akatemiapoikia vai kokenut kehäraakki? Budjetissa ei ollut varaa epäonnistumisille. Hankintojen täytyi onnistua. Ruel Fox oli yleensä hyvää vastinetta rahoille.

Sitten mentiin harjoituskentälle. Portugalilaisespanjalaisen taktisen periodisaation (tactical periodisation) periaatteet voitiin löytää harjoittelun painopistealueista: harjoitusten tekniset (shooting), taktiset (tactics), fyysiset (fitness/match) ja henkiset (intensity/match)  ulottuvuudet olivat kaikki huomioitu. Lisäksi harjoittelussa voitiin vielä erikseen painottaa pelipaikkakohtaisesti jotain tiettyä osa-aluetta: maalivahteja, puolustusta, keskikenttää tai hyökkäystä. Myös valmennuksen painottuminen omien junioreiden kasvatukseen oli säädettävissä harjoittelua ohjelmoimalla. Ja tästäkin kaikesta vastasi yksi ja sama mies: The Manager.

manage

Tactical periodisation.

Edellä mainittu esittely on tietenkin klassisesta tietokonepelistä The Manager, joka ilmestyi vuonna 1991 Software 2000:n tuottamana. Vaikka kyseessä on tietokonepeli, sen luoma kuva ja käsitys englantilaisesta jalkapallomanagerista on elänyt pitkään jo ennen sitä ja myös sen sen jälkeen. Mutta elääkö se enää?

Realismia tilastoista

Englantilaisen jalkapallon valmennuskulttuuri on muuttunut äärimmäisen paljon viimeisen vajaan 10 vuoden aikana, lähinnä kansainvälistymisen myötä. Ja on muutos on ollut hurjinta nimenomaan brittifutiksen näyteikkunassa: Valioliigassa. The Telegraphin jutun mukaan vuonna 2008 koko englantilaisessa liigajärjestelmässä (92 joukkuetta: Premier League, Championship, League One ja League Two) oli yhteensä 19 ulkomaalaista valmentajaa. Viime kaudella ulkomaisten valmentajien yhteismäärä oli miltei sama, mutta heidän osuus nimenomaan Valioliigassa oli noussut merkittävästi ja nimenomaan sarjan kärkipäässä. Viime kaudella (2015-2016) Englannin valioliigassa nähtiin ensimmäistä kertaa sen historiassa sarjataulukko, jonka 10 parhaan joukkueen joukkoon ei mahtunut yhtään englantilaisen valmentajan valmentamaa joukkuetta. Walesilainen Mark Hughes tosin edusti britteja top 10:sä Stoken 9.sijalla.

Tälle kaudelle englantilaisten valmentajien tilanne ei juurikaan ole parantunut. Englantilaisia valmentajia on vain kolme: Bournemouthin Eddie Howe, Burnleyn Sean Dyche sekä  Crystal Palacen Alan Pardew. West Bromwichin Tony Pulis (Wales), Stoken Mark Hughes (Wales) sekä Sunderlandin David Moyes (Skotlanti) nostavat brittien kokonaismäärän kuuteen. Englantilainen Mike Phelan on toiminut alkukauden Hullin määräaikaisvalmentajana, kun vakituista päävalmentajaa ei ole vielä nimetty. Kun listan brittivalmentajista vielä Hughesin Stoke (sij.19.) ja Moyesin Sunderland (sij.20.) makailevat sarjan viimeisinä, voitaneen olettaa, että ainakin toiselle heistä vilahtaa mono takamukseen hyvinkin nopeasti, jollei otteet pikaisesti parane. Ja heidätkin korvattaneen mitä todennäköisimmin ulkomaisella valmentajalla.

Mutta miten tähän on tultu? Miksi brittiläisen jalkapallokulttuurin ilmentymä, The Manager, viruu henkitoreissaan ja taistelee olemassaolostaan?

The Manager syntyy

Hienossa kirjassaan The Manager: The Absurd Ascent of the Most Important Man in Football Barney Roney kertoo upean rappioromanttisella tavalla brittimanagerin synnystä. Hänen mukaansa manageri syntyi saamaan potkut. Hänet luotiin, jotta ihmisillä olisi joku, jota syyttää, kun asiat menevät huonosti.

Kun jalkapallo alkoi nopeasti 1800- luvun viimeisinä vuosina saavuttamaan suurta suosiota, pieniin tapahtumiin tarkoitetut tapahtumapaikat alkoivat käydä ahtaiksi. Tämä johti pian myös lieveilmiöihin, kuten katsomomellakoihin ja muuhun nujakointiin. Siihen asti todellisessa statistin roolissa ollut esi-valmentaja (joukkueet eivät juurikaan tuolloin vielä harjoitelleet järjestelmällisesti ja peleissäkin yleisesti pelaajat saattoivat keskenään sopia pelipaikat ennen ottelua) koki kuitenkin yhtäkkiä merkittävän ylennyksen Manageriksi, kun seurajohtajat keksivät tavan rauhoittaa levottomaksi käyneen jalkapalloyleisön: kun huonoille esityksille ja tuloksille saatiin syypää, voitiin tälle henkilölle antaa potkut ja näin ollen rauhoitella kiihtyneitä ihmisjoukkoja. Alun alkaenkin manageri oli tuomittu epäonnistumaan – hän oli kuin kaikkien vihaama showpainija, jolle oli kirjoitettu ikuisen häviäjän rooli. Manageri syntyi siis tarpeesta antaa jollekin potkut.

Sittemmin vuosien kuluessa suuret persoonat Herbert Chapmanista Bill Shanklyyn ja Alf Ramseysta aina Sir Alex Fergusoniin pitivät suuren menestyksensä myötä yllä brittiläisen managerin statusta. He onnistuivat sadan vuoden kuluessa kääntämään tilanteen ympäri: managerista tuli suurin yksittäinen henkilö, johon koko joukkueen menestyminen kiteytyi, The Manager, joka vastasi kaikesta ja keräsi myös suurimman kiitoksen. Managereita verrattiin vapahtajiin, jotka tulivat pelastamaan joukkueen.

Brittimanagerien vaikutus myös maailmalla oli suuri. Monilla englantilaisilla oli jollain tapaa näppinsä pelissä lähes kaikkien suurien eurooppalaisten joukkueiden perustamisessa Italiassa sekä Espanjassakin ja valmentajat kuten Jimmy Hogan olivat keskeisessä osassa myös pelin taktisessa evoluutiossa. Italian kielessä sana Il Mister kuvaa vielä tänäkin päivänä päävalmentajaa ja periytyy suoraan englantilaisten vaikutuksesta.

Muutamat brittimanagerit (mm. Sir Bobby Robson, Terry Venables, John Toshack)  ovat päässeet vielä modernillakin ajalla valmentamaan Euroopan huippujoukkueita, mutta sen jälkeen on ollut varsin hiljaista. Ainoastaan Carlo Ancelottin valmennustiimissä sekä Realissa että PSG:ss toiminut Paul Clement on ollut viime vuosina mukana eurooppalaisen huippujoukkueen valmennuksessa. Ja sama suuntaus näyttäisi jatkuvan myös tulevaisuudessakin.

Yksi syy tähän kaikkeen löytyy brittiläisestä jalkapallokulttuurista. Tai oikeastaan ylipäätään brittiläisestä kulttuurista. Ehkäpä sen suurimmat hienoudet – tavat ja perinteet – ovat olleet myös sen suurimmat viholliset. Seesteisyys ja sokea usko omaan tekemiseen ovat hidastuttaneet kehitystä. Paahtoleipä pavuilla on vielä tänäkin päivänä paahtoleipä pavuilla. Vai onko?

The Managerin ilmentymä

Kuukausi sitten luin loppuun manageri Neil Warnockin teoksen The Gaffer – The Trials and Tribulations of a Football Manager. Warnockin ja kirjailija Glenn Mooren kanssa yhteistyössä tekemä teos piirtää kuvan brittiläisen jalkapallomanagerin sielunmaisemasta ja lohkaisee yksittäisen – joskin varmaan hyvin yleistettävissä olevan – tarinan kautta kuinka managerin instituutio on syntynyt ja elänyt englantilaisessa jalkapallossa.

Neil Warnock syntyi teollisuuden ytimessä Sheffieldissä vuonna 1948 ja aloitti valmentajauransa 30- vuotiaana aladivareissa (mm. Rotherham, Scunthorpe, Hartlepool, Barnsley..) vietettyjen pelivuosien jälkeen. Warnock opiskeli fysioterapeutiksi ja hankki valmennuksen ohessa lisätienestejä pitämällä omaa praktiikkaansa sekä toimimalla sekalaisten myyntihommien (ns. hanttihommien) parissa.

Varsinainen managerin ura alkoi vuonna 1981 liigajärjestelmän ulkopuolisen Gainsborough Trinityn käskyttäjänä ja siitä alkoi reilun 35 vuoden mittainen valmennuspolku, jonka aikana hän kiersi 14 eri seuraa (Crystal Palacessa ja QPR:ssä kahteen eri otteeseen) ja saavutti 7 sarjanousua. Näistä 2 oli nousuja Valioliigaan: vuonna 2006 Sheffield Unitedin kanssa ja vuonna 2011 QPR:n kanssa.

Stereotypioiden kanssa leikiteltäessä Neil Warnockin koko habitus kuvastaa englantilaista manageria: aavistuksen pyylevä, ikääntynyt mies, joka keskittyy pitämään itsepintaisesti kaikki langat käsissään. Hän on taikauskoinen, epäileväinen ja tapoihinsa pinttynyt jääräpäinen ”grumpy old man”, joka haluaa tehdä asiat omalla tavallaan – siten kun hän on tehnyt ne aina aikaisemminkin.

Ja juuri tästä syystä myös The Gaffer on erittäin viihdyttävää luettavaa, kun se porautuu tämän teetä hörppivän jäärän pään sisälle. Vaikka stereotypiat ovatkin aina vaarallisia, voidaan tässä kohtaa niiden osuvan maaliin: Neil Warnock todellakin on The Manager. Born and bred.

Kirjan sisällöstä noin reilut puolet koskee Warnockin toimintatapoja ja toinen vajaa puolikas on omistettu selittelylle. Hän selittelee muun muassa linjatuomarista, joka vuonna 1998 liputti paitsiotilanteen väärin ja tästä syystä heidän hyvä vastahyökkäys – joka todennäköisesti olisi tuonut maalin – vei heiltä nyt arvokkaan tasapelipisteen ja näin ollen vaikutti heidän mahdollisuuksiinsa siirtomarkkinoilla. Okei, tämä oli kärjistystä, mutta Warnock todellakin pystyy kirjassaan ”löytämään” mitä ihmeellisimpiä syy-seuraussuhteita ja salaliittoteorioita niin tuomaritoiminnasta, pelaajakaupoista kuin otteluiden alkamisajoista että hartaampaakin foliohattua alkaa jo tärisyttämään. Tai sitten kyseessä onkin jonkinlainen salaliittojen hämyinen verkko, jota tutkimalla voitaisiin päästä varmaankin myös JFK:n murhan jäljille.

Reilu toinen puolisko kirjasta on omistettu toimintatavoille: vainoharhaisuudelle, taikauskolle, epäilylle ja tekstiviestien lähettelyyn pelaajille sekä seurajohdolle.

Warnock epäilee, että hän on maineensa vanki. Aikaisempien kahnauksien vuoksi tuomarit yhä vainoavat häntä ja järjestäen tiettyjen tuomarien päätökset menevät pelistä toiseen häntä vastaan – varsinkin isoja joukkueita vastaan. Hän tekee tiliä menneisyyden haamujen kanssa, mutta kokee silti olevansa väärinymmärretty – hänen ei haluta onnistuvan.

Taikausko liittyy kiinteästi hän arkeensa. Pelipäivän rutiinejaan Warnock kuvailee seuraavasti:

”Herättyäni juon yleensä ensin kupin kahvia ja käytän koirat ulkona. Kymmeneltä syön aamiaisen: juusto-kinkku-punasipulimunakasta, neljä viipaletta tummaa paahtoleipää. Yritän syödä mahdollisimman paljon, koska en voi syödä enää muuta ennen kello kuutta. Jos paahtoleipää jää vielä, syön sitä marmeladin kanssa”.

”Sen jälkeen ajan partani samoilla terillä kuin viime viikolla – jos emme ole hävinneet – ja jatkan samaa rutiinia parranajon, kasvopesun ja piilolinssien kanssa. Sitten luen lehdet. Puoli yhdentoista maissa alan valmistautua lähtöön. Kahdentoista maissa alan saada tuntemuksia vatsan pohjassa ottelun vuoksi.”

” Ajan samalla tavalla kuin edellisellä kerralla, kun emme hävinneet. Pysähdyn samoissa valoissa ja pidän huolen, että taskuissani on samat asiat. Jos söin viimeksi karkin tai muun vastaavan edellisellä kerralla, kun emme hävinneet, teen nyt samoin.”

Kirjan edetessä on varsin nopeasti selvää, että Warnock taistelee päänsisäisten demonien kanssa, jotka ovat jalkapalloa suurempia. Yksittäisiä vastustajia ja otteluiden lopputuloksia paljon suurempia. Mutta se tekee hänestä rakastettavan ja inhimillisen, yhden meistä. Hän riisuu itsensä aseista, jotta muidenkin olisi helpompi hyväksyä itsensä ja omat hämmentävät päänsisäiset viestinsä.

Tapa, jolla hän asettaa oman perheensä kaiken edelle ja tyyli, miten kauniisti hän omasta vaimostaan ja lapsistaan puhuu, on koskettava. Hän aina miettii perheensä etua ja potee huonoa omatuntoa taistellessaan järjen ja intohimoisen lajitoiminnan harmaan vaarallisessa välimaastossa. Hän edustaa arvoja – luottamusta, empatiaa ja arvokkuutta, jotka yleisesti loistavat poissaolollaan nykypäivän huippujalkapallossa. Sympatiat ovat täten nopeasti Warnockin puolella.

Hänen suhtautuminen pelaajiin on myös maanläheinen: hän on ankara, mutta sitä ennen kaikkea pelaajien vuoksi – ei pönkittääkseen omaa asemaansa. Hän on kuin kasvattaja, joka tietää, että lapsen on välillä parempi itkeä sääntöjen vuoksi kuin hymyillä ja nauttia niiden puutteen luomasta leippoisesta kaverisuhteesta kasvattajaansa. Kuten samantyylinen kasvattaja, myös Warnock tietää, että hetkellinen mielipaha kääntyy lopulta vahvuudeksi myöhemmin elämässä.

Mutta Warnock on myös häikäilemätön voittaja, joka haluaa pisteitä joukkueelleen. Hänen tekstiviestien vaihto varsinkin Adel Taarabtin kanssa on mielenkiintoista. Hän sietää tältä aika paljon kaikenlaista säätöä vain sen vuoksi, että Taarabt on elintärkeä hänen joukkueelleen. Suututtamalla hänet, Warnock joutuisi ongelmiin kentällä. Ja yksikään manageri ei halua joutua ongelmiin kentällä. Koska loppujen lopuksi manageri tuomitaan aina sen perusteella – tuloksistaan kentällä.

Kirja kertoo hyvinkin täsmällisesti pelaajakauppojen tekemisestä, pelaajien lainaamisesta ja kaikesta muusta kentän ulkopuolisesta härdellistä. The Managerin kannalta onkin kuvaavaa kuinka vähän itse pelistä puhutaan. Siis pelistä, ei tuomarin syyttelystä, yksittäisesti vapaapotkusta tai lisäajan pituudesta. The Manager on selvästi manageri: hallinnollinen yleismies – ei pelin ja pelaajien valmentaja sanan varsinaisessa merkityksessä.

Olisi ollut vielä mielenkiintoista kuulla lisää Warnockin näkemyksiä itse pelistä: harjoittelusta, liikkeistä ja peliasennoista. Yksi ihailtava piirre hänen toiminnastaan kuitenkin erottuu: selkeys. Tuntuu, että hänelle on hyvinkin selvää kuinka hänen tulee toimia. Ehkä kyseenalaistaminen olisi vähintäänkin silloin tällöin paikallaan, mutta on myös rauhoittavaa lukea ajatuksesta, että kaikki voi olla hyvinkin selkeää. Ainakin jollekin.

Tässä viisi poimintaa Warnockin harvoista peli- teeseistä kirjassa:

1. ”Managerin taipumuksena olisi halu pelata jollain tietyllä systeemillä ja hommata siihen sitten sopivat pelaajat. Mutta se ei mene niin. Sinun pitää tarkkailla pelaajiasi, tunnistaa hyvät yksilöt ja rakentaa systeemi heidän ympärilleen.” 

2. ”Paineen alla olevan puolustajan on toimitettava peliväline katsomoon ja mieluiten z-riville asti. Jokainen kääntyminen tai muu sekoilu pallon kanssa on aina riski.”

3. ”Mennessäsi uuteen joukkueeseen on tapana aloittaa puolustuksesta. Jos voit estää maaleja syntymästä, sinulla on mahdollisuus. Stop crosses, they cost you goals, they always have done.”

4. ”En ole suuri kansainvälisen jalkapallon ystävä. En jaksa juurikaan innostua siitä kaikesta sivuttaisesta syöttelystä.”

Ja sitten vielä viimeinen ja nyt olemme todellakin The Managerin ytimessä.

5. ”Jotkut managerit tekevät valmentamisen itse, kuten Roy Hodgson ja toiset jättävät sen kenttävalmentajalle ja itse vain seurailevat, kuten Sven-Görän Eriksson. Teen vähän molempia. Haluan kenttävalmentajieni valmentavan, laittavan harjoitteet käyntiin. En osaisi organisoida harjoitteita, kuten nämä miehet tekevät nyt, se on mahtavaa, liikkuminen, toistuvuus, kaikki mitä he tekevät. 

Esimerkiksi, sanon Curly:lle tai Jeppo:lle, että haluan tänään hyökkäyspään harjoitteita, joissa keskityksiä tulee boksiin ja puolustajat puolustavat. Hän järjestää molemmille puolille kenttää tilat, joissa laiturit voivat operoida. Sitten puolustaja pelaa hyökkääjälle pallon ja palauttaa sen keskikenttäpelaajalle, joka pelaa sen laitaan ja he varioivat erilaisia keskityspalloja. Sitten otamme puolustajat pois ja annamme hyökkääjien tehdä viimeistelyharjoituksia parantaakseen itseluottamustaan ja maalivahdit saavat siitä myös hyvän treenin. Minä seuraan sivusta, joskus puutun harjoitteeseen. ”

Ei kai sen siis sen monimutkaisempaa tarvitse olla?! Nyt puhui kuitenkin mies seitsemän sarjanousun kokemuksella.

The Manager ja ihmiskunnan tulevaisuus

Miksi tämä ei sitten ole enää modernia puhetta ja toimintaa huippujalkapallossa? Vastaus on yksinkertainen. Tämän päivän huippujalkapallossa marginaalit ovat yksinkertaisesti äärimmäisen pienet ja kaikki tekeminen perustuu yksityiskohtiin ja laajaan sekä jaettuun vastuuseen. Joku vastaa alkulämmittelyn suunnittelusta yhdessä kuntovalmentajien kanssa. Joku suunnittelee viimeistelyharjoituksen kuntovalmentajan sekä videovalmentajan kanssa yhteistyössä. Ja niin edelleen. Joku on vastuussa, mutta kaikki tehdään yhdessä. Ja vain siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki olisi mahdollisimman tehokasta ja harkittua. Kaikki tehtäisiin vain ja ainoastaan menestymisen eteen.

Moni englantilainen joukkue on jo vaihtanut vaihtanut managerin tittelin päävalmentajaan (head coach). Vaikka nimenvaihto on vain tekninen, on sen filosofinen ja metologinen ero mullistava. Päävalmentaja (head coach) vastaa nimenomaan pelistä ja valmennuksesta: harjoittelusta, pelitapahtumista, suunnittelusta – kaikesta siitä, mikä jollain tavalla liittyy peliin ja sen pelaamiseen. Ja tietenkin yhteistyössä suuren taustajoukon kanssa, joka sisältää monenlaisia valmentamisen ammattilaisia.
Nimenmuutoksen yhteydessä myös suuri osa pelaajakaupoista ja -lainoista siirtyy urheilutoimenjohtajan tai toimitusjohtajan vastuulle. Sisäisestä työnjaosta sitten riippuu miten kussakin organisaatiossa tämä työnjako on tehty ja kuinka se myös käytännössä toimii.

Näiltä osin siis näyttää siltä, että The Manager on kuolemassa sukupuuttoon. Enää ei ole käyttöä sille pyylevälle herrasmiehelle, jonka henki haisee ja jonka kädet ovat tehneet joskus myös niitä oikeitakin töitä. On vain trimmattuja ja tyylikkästi pukeutuvia tuimakatseisia tummatukkia, jotka puhuvat outoa kieltä ja tekevät outoja asioita ja ennen kaikkea tekevät kaikesta niin monimutkaista ja vaikeaa.

Miksi kaiken täytyy lopulta muuttua? Ja miksi kaiken täytyy muuttua kaikkialla samanlaiseksi? Miksi espanjalaisen pitää valmentaa Englannissa espanjalaisesella tyylillä ja miksi argentiinalaisenkin pitää valmentaa Englannissa portugalilais-espanjalais-latinalaisamerikkalaisella tyylillä. Miksi kaikki sekoittuvat ja tulevat samanlaisiksi? Miksi kaikissa Euroopan suurissa kaupungeissa on samannäköistä – samat mainokset ja samat kaupat? Mutta miksi kuitenin halloum– juuston löytäminen on taas helpompaa eteläsuomalaisen kunnan Prismasta kuin Milanosta?

Kyse on ylpeydestä. Ylpeydestä omaan kulttuuriin ja historiaan. Kyse on tavasta tehdä asiat omalla tavalla ja olla ylpeä siitä. Nurkkakuntaisuudesta, jonka vuoksi halutaan asua esimerkiksi lähellä omia vanhempiaan tai nurkkakuntaisuutta toimia siinä samassa kyläseurassa 30 vuotta ilman sen suurempaa menestystä. Kyseessä on arvot – luottamus, empatia ja arvokkuus. Ovatko ne kuitenkin lopulta voittamista, menestystä ja mainetta suurempia arvoja?

Kun tätä aikaa katsotaan kymmenien tai satojen vuosien päästä, voidaan huomata kansojen, kulttuurien ja toimintatapojen omaleimaisuuttaa kuvaavassa käyrässä tasainen harmaa viiva, joka kuvastaa kaiken samanlaisuutta. Kun katsomme 60-70 vuoden taakse, kaikkialla jalkapallomaailmassa (ja muussakin maailmassa) käyrä oli erilainen, se värähteli erilaisuuden voimasta. Voitiin puhua unkarilaisesta koulukunnasta, itävaltalaisesta, italialaisesta, englantilaisesta ja niin edelleen. Kaikki niistä olivat omalla aikakaudellaan menestyviä myös tuloksellisestikin. Mutta mitä menestyminen lopulta on?

Millaista menestystä esimerkiksi jalkapallokannattaja odottaa? Ja mihin hän sitä menestystä tarvitsee? Onko aikojen kuluessa kovinkaan moni kannattaja, jonka arvomaailma pohjautuu esimerkiksi luottamukseen, empatiaan ja arvokkuuteen, ikinä hylännyt omaa seuraansa sen vuoksi, ettei se ole vuosikymmeniin voittanut mitään? Onko menestyminen todella niin tärkeää, että se voittaisi nuo edellä mainitut arvot? Ovatko esimerkiksi Manchester Cityn kannattajat nyt selvästi onnellisempia elämässään Etihad Stadionilla kuin 16 vuotta sitten Joe Roylen alaisuudessa Maine Roadilla? Millä hinnalla nykyinen menestys on tullut ja onko se ollut lopulta sen kaiken arvoista?

Kirjoitukseni alkoi valinnalla. Managerin naaman valinnalla tietokonepelissä. Miksi pelasin peliä? Koska se oli miellyttävää. Se tarjosi jännitystä, haastetta, pientä vitutusta ja ennen kaikkea nautintoa. Olinko hyvä siinä? En juurikaan, mutta nautin siitä silti.
Kirjoitukseni myös päättyy valinnalla. Ehkäpä lukijankin on jossain vaiheessa elämäänsä (oli elämänalue mikä tahansa) valittava (tai vähintäänkin arvioitava) oma suhteensa menestyksen tavoittelun ja arvomaailmansa välillä. Millä hinnalla suostun voittamaan? Voinko hävitä jollain osa-alueella ja silti saavuttaa lopulta enemmän jollain suuremmalla saralla?

Pidin sitä kauppiasta vähän hölmönä, kun suuresta marketista ei löytynyt halloumia. Hän tarjosi italialaista vaihtoehtoa, jota voisi paistaa pannussa ja olisi kuulemma paljon parempaakin. Kysyn miksi teillä ei ole halloumia? ”Kreikkalaista?!…”, hän hymyili ja levitteli kysyvästi käsiään. Sama juttu toistui kaikissa muissakin kaupoissa ja sen jälkeen lopetin kysymisen. Sama toistuu ravintoloissa. Kaikissa melkein sama lista, sama mainio lista. Olen Italiassa, en Kreikassa tai Ranskassa tai Ruotsissa tai Suomessa. Ylpeydestä omaan tekemiseen.

Ehkäpä kiinnipitäminen ei olekaan niin huono juttu, varsinkin jos jotain hyvää ja hienoa haluaa säilyttää. Vaalia. Omasta kumppanista haluaa pitää kiinni. Omasta perheestään haluaa pitää kiinni. Ystävistään haluaa pitää kiinni. On myös taito pitää kiinni. Se vaatii paljon. Jos kulttuuristakin haluaa pitää kiinni, sitä on vaalittava. Hyvän käytöksen kulttuuri rapisee hetkessä, jos sitä ei vaali: kiitos, anteeksi ja ole hyvä.

Ehkäpä The Manager ei ole vieläkään lopullisesti kuopattu. Neil Warnock:kin teki paluun viime viikolla. Tällä kertaa hän yrittää ennätyksellistä kahdeksannetta sarjanousuaan, 15. joukkueensa peräsimessä, Cardiff Cityn Managerina. Omalle tyylilleen ja kulttuurilleen uskollisena. Omaan tekemiseensä luottaen. Ja ennen kaikkea omaa arvomaailmaansa alistamatta.

”En ole suuri kansainvälisen jalkapallon ystävä. En jaksa järin innostua kaikesta siitä sivuttaisesta syöttelystä. Se ei sovi myöskään Englannille. Meidän pitäisi pelata hyvällä tempolla ja hymy kasvoillamme.” – Neil Warnock

 

 

 

 

 

 

 

 

Normaali
Reportaasit

Nukkuvat jättiläiset

Italialainen jalkapallo avautui minulle loppusyksystä 2005. Siihen asti minussa oli elänyt vahvasti naiivi ja perättömiin kuulopuheisiin perustunut käsitys, että Serie A olisi tylsä sarja, jossa vain puolustettiin omaa maalia ja filmattiin halpoja rankkareita. Käsien levittelyä, pommien pauketta ja vahvaa savusumua, jonka paksun verhon takaa oli miltei mahdotonta erottaa pelivälinettä.

Yhden valmentajan joukkue muutti kuitenkin pinttyneet käsitykseni ja avasi silmäni kauniille maailmalle. Todistin jotain erilaista: peli herätti aistini ja jalkapallo tuntui taas pitkästä aikaa uudelta sekä kiehtovalta. Se oli kuin uusi musiikkityyli, jota esimmäistä kertaa kuulleessaan haluaa vain selvittää, että mistä tässä oikein on kysymys.

AS Roma oli Fabio Capellon lähdön jälkeen (vuonna 2004) seilannut kaaoksen partaalla. Vuoden 2001 mestaruus oli vain kaukainen muisto, kun yhteensä neljä eri valmentajaa yhden kauden aikana yritti pelastaa seuraa toinen toistaan epätoivoisemmilla yrityksillä. Yrittäjien joukossa oli Rudi Völlerin ja Bruno Contin kaltaisten epävalmentajien lisäksi myös Cesare Prandellin ja Luigi del Nerin kaltaisia tekijämiehiä, mutta hekään eivät saaneet Ikuisen kaupungin nimikkojoukkueen kurssia käännetyksi.

Lopulta kaudelle 2005-2006 Roman peräsimeen valittiin Luciano Spalletti, joka oli edellisellä kaudella valmentanut keskinkertaisella miehistöllä operoineen Udinesen Mestareiden liigaan. Silti harva odotti Spalletilta juuri mitään.

Alku ei ollut lupaava ja joukkue keikkui alkukierroksien jälkeen sarjan tyvipäässä. Alkukankeuden jälkeen homma alkoi kuitenkin toimia ja jo helmikuuhun 2006 mennessä joukkue oli tehnyt Italian pääsarjan uuden ennätyksen voittamalla 11 ottelua putkeen. Loppua kohti tahti kuitenkin hyytyi ja seura jäi niukasti Mestarien liigaan karsintoihin oikeuttavan neljännen sijan ulkopuolelle (lopulta sijoitus muutettiin tuomioistuimessa toiseksi calpiopolin yhteydessä). Siitä huolimatta Spalletti valittiin Italiassa vuoden valmentajaksi.

Suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut itse pelissä: Roma pelasi Euroopan moderneinta jalkapalloa. Etenkin sen positiiviset transitiot olivat kuin toiselta planeetalta jopa toisiin huippujoukkueisiin verrattuna. Se teki pelin jatkuvasta kierrosta taidetta. Ja se teki myös allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen. Se muutti ajatteluani jalkapallosta peruuttamattomalla tavalla. http://www.youtube.com/watch?v=XLnc0VxTRu4&feature=related

Spalletin suurin anti pelille oli perinteisten roolitusten ja pelipaikkojen heittäminen romukoppaan. Hänen aikakautensa Romaa verrattiin syystäkin Rinus Michelsin hollantilaiseen ”total voetbaliin”, jossa pelaajat keskittyivät enemmänkin tilojen tekemiseen ja täyttämiseen kentällä kuin oman pelipaikkansa ”pitämiseen”. Ote peliin oli vahvan positiivinen ja kaikkien pelaajien panosta hyökkäyspäässä tarvittiin. Systeeminä oli useasti veret seisauttava 4-6-0.

Huippuvuosinaan 00-luvun loppupuolella Roma pelasi siis käytännössä ilman ainuttakaan todellista hyökkääjää, Roma-ikoni Francesco Totti nimellisesti ylimpänä pelaajanaan. Mutta silti pelitapa oli äärimmäisen hyökkäävä. (Ja se saattoi lopulta maksaa myös suuremman menestyksen.) Todellisuudessa Totti oli ryhmityksessä ylimpänä ainoastaan ottelun alkugrafiikoissa: itse pelissä hän sai toteuttaa omaa poikkeuksellista visiotaan. Ja se toimi. Hänen maalimääränsä pelkästään liigassa olivat huimia Spalletin aikakaudella: 2005-2006 15 maalia (kaudesta puolet loukkaantuneena), 2006-2007 26 maalia, 2007-2008 14 maalia ja 2008-2009 13 maalia. Nämä tehot siis mieheltä, jota ei koskaan olla pidetty puhtaana maalintekijänä eikä sitä ollut Spalletinkaan systeemissä.

Spalletin ajattelu sai Totista parhaan irti ja ”Il capitano” järjesteli paljon maaleja myös muille. Erityisesti keskikentän pohjalla aiemmassa seurassan Chievossa pelannut Simone Perrotta hyötyi Spallettin roolituksesta: Tottin tullessa paljon palloa vastaan, hänelle jäi tilaa tehdä keskikentältä pitkiä syvyysjuoksuja. Kaudella 2006-2007 hänkin teki yhteensä keskikenttämiehelle kiitettävät 13 osumaa. Perrottan lisäksi Roman silloisessa joukkueessa loistivat hyökkäävät laitapelaajat Mancini ja Taddei sekä keskikentän sydämessä pelanneet Daniele De Rossi ja David Pizarro, joista viimeisintä pidin siihen aikaan maailman parhaana pelaajana. Ei ollut ihme, että hänen uransa kääntyi laskuun Spalletin lähdön myötä: kukaan toinen ei meidän lisäksemme ymmärtänyt hänen arvoaan joukkueelle ja pelille.

Kahdesta Italian cupin (2007 ja 2008) ja yhdestä Italian Supercupin (2008) voitosta huolimatta Spalletin Roma jäi hieman junnaamaan paikalleen eikä se pystynyt huippuvalmentajasta huolimatta  ottamaan ratkaisevaa askelta eteenpäin kohti mestaruutta. Eräänlainen yltiöpositiivisuus, romanttisuus sekä pienimuotoinen naiivius (kauniita arvoja tosin!) estivät Romaa voittamasta mitään todella suurta Spalletin aikana. Tästä esimerkkinä ManUn antama todellinen realismin oppitunti Mestareiden liigassa vuonna 2007, kun se pieksi Roman kotonaan tylysti 7-1. Positiivisuutta ei palkittu. Ainakaan vielä.

Lopulta Spalletti erosi omatoimisesti kauden 2009 alussa, kun muutamat huonot tulokset saivat hänet luopumaan tehtävästään. Hän tavoittelin jotain kaunista, mutta joutui toteamaan realismin iskevän kovaa vasten romantikon kasvoja. Mielestäni Spalletin Roma on edelleen paras joukkue maailmassa, mikä ei koskaan voittanut mitään suurta.

Spalletin lähdön jälkeen (nykyään Pietarin Zenitissä) Roma on ollut samanlaisessa vapaapudotuksessa kuin ennen hänen saapumistaan. Kolme eri valmentajaa on vuorollaan käynyt toteamassa omien keinojensa toimimattomuuden giallorosson peräsimessä. Ensin kaikkien kriisimanagerien äiti, Claudio Ranieri, yritti tehdä omaa juttuaan (tietääkö joku oikeasti mikä se hänen kohdallaan muuten on?) keskinkertaisella menestyksellä. Sitten entinen Roma-peluri Vincenzo Montella teki mitä tehtävissä oli loppukaudesta 2009-2010. Luis Enrique tuli vuosi sitten kesällä Barcelona B:stä tekemään omaa barcalaista vallankumoustaan. Visio vaikutti kunnianhimoiselta ja pitkästä aikaa Romalla edes oli ylipäätään jokin visio. Yritys kloonata aikamme suurin seurajoukkue epäonnistui kuitenkin vähin äänin. Hän erosi yhden kauden jälkeen vedoten uupumukseen. Enkä ihmettele.

Tänä kesänä Roma otti kuitenkin askeleen taaksepäin historiaan ja palasi takaisin Spalletin ”Romantiikan aikaan”, kun suurta kulttisuosiota italiassa nauttiva ketjupolttaja Zdenek Zeman otti joukkueen haltuunsa (toista kertaa). Entisenä käsipalloilijana kunnostautunut Zeman aloitti valmennusuransa Sisiliassa Palermon junioriorganisaatiossa, kun hänen Juventuksessa pelannut enonsa puhui hänestä oikeille henkilöille. Hänen ensimmäinen ammattilaisseuransa oli Licata (missä pelaa?), jossa hän aloitti vuonna 1983 (hieno vuosi muuten).

Zemanin äärimmäiseen hyökkäävyyteen perustuvan pelitavan ensimmäinen läpimurto nähtiin Foggiassa, kun hän nosti seuran (toisella pestillään ensimmäisten potkujen jälkeen) vuosina 1989-1994 kolmessa kaudessa kolmosesta Serie A:han pelaamalla hienoa, hyökkäysvoittoista jalkapalloa. Kun sitä vielä pelattiin käytännössä tuntemattomalla ja junioripitoiselle miehistöllä, oli selvää, että tästä valmentajasta tultaisiin vielä kuulemaan. Ja niin tultiinkin.

Tämän jälkeen Zemania on viety mm. Lazioon, Romaan, Fenerbacheen, Napoliin ja Bresciaan, joskin suurempi menestys on aina karttanut häntä. Liekö syynä liiallinen positiivisuus? Aina viime kauteen asti Zemania pidettiin kuitenkin huippujalkapallon osalta jo menneen talven lumina, mutta hän tuli vielä. Ainakin kerran vielä. Hän johdatti Pescaran ensimmäisellä valmennuskaudellaan Serie B:stä A:han voittamalla koko sarjan. Joukkue teki komeat 90 maalia (33 enemmän kuin sarjakakkonen Torino) ja päästi komeat 55 maalia (27 enemmän kuin Torino).

Vankkumaton 4-3-3:n apostoli Zeman on siis nyt uuden (ja kenties viimeisen huipputasolla) haasteen edessä. Harva olisi uskonut vanhan konkarin enää palaavan huippujalkapallon pariin, mutta ihmeitä tapahtuu. Jo pelkästään tämän entisen käsipalloilijan tie tsekkiläisestä maahanmuuttajasta italialaiseksi huippujalkapallovalmentajaksi on ihme. Ja siksi juuri niin hienoa.

Ei voi kun toivoa kaikkea hyvää Zemanille ja Romalle, joka uskaltaa ryhtyä ROMAntikoksi tulosten kustannuksella. Pitkää stinttiä tästä tuskin kannattaa odottaa, sillä Zeman ei ole koko 30-vuotisen valmentajauransa aikana ollut missään seurassa yli viittä vuotta ja eri seurojakin on ollut rapeat 16. No, ei ruveta nyt liian konkreettisiksi ja järkeviksi. Nautitaan tästä nyt niin kauan kuin tätä herkkua on tarjolla!

Normaali